Aiemmassa artikkelissamme (linkki) kerroimme historiallisen fiktion kirjoittamisen vaatimista kompromisseista ja siitä, mihin tasapainottelu historiallisen tarkkuuden ja tarinan vaatimusten välillä joskus johtaa. Tällä kerralla palaamme aiheeseen, mutta tarkastelemme sitä parista uudesta näkökulmasta.
Lähteiden kirjo
Historiallisen fiktion kirjoittajalle on tarjolla paljon erilaisia lähteitä, mutta jokaisen niistä on kirjoittanut ihminen. Kukin kirjoittaja on korostanut haluamiaan asioita ja näkökulmia, jolloin objektiivisen tiedon saanti siitä, mitä todella tapahtui, käy mahdottomaksi. Lopulta kirjoittaja joutuu tekemään kompromissin eri tietolähteiden pohjalta tai valitsemaan kertomuksen, joka sopii parhaiten yhteen oman tarinan tarpeiden kanssa.
Upseerin miekan jälkisanoissa tuomme esiin esimerkin tällaisesta liittyen Frankfurt-an-der-Oderin taistelua kuvanneisiin lähteisiin, mutta samanlaisia ristiriitoja liittyy lähes jokaiseen historialliseen tapahtumaan: yksi kirjoittaja kuvaa tapahtuman ylimalkaisesti ja antaa siitä täysin erilaisen kuvan kuin toinen, joka paneutuu yksityiskohtiin. Yksityiskohtiakin voi kuvata eri näkökulmista; yhdessä taistelun kuvauksessa korostuu yhden ihmisen sankariteko, toisessa painotetaan jotakin muuta tapahtumaa samalla taistelukentällä.
Aikalaiskuvauksissa erot tulkinnoista ja näkökulmista näkyvät kaikkein selkeimmin – ja palaamme aiheeseen Kuninkaan rakuunoiden toisen osan kohdalla – mutta myös suhteellisen uudet lähteet saattavat kuvata historiaa vähemmän objektiivisesti kuin voisi toivoa.
Tiedon määrä ja laatu
Luonnollisesti yksi tärkeimpiä virheiden lähteitä on tietämättömyys. Tarinan suunnittelun ja kirjoittamisen aikana tietenkin luetaan lähteitä, etsitään lisää tietoa ja tarkistetaan yksityiskohtia uudelleen ja uudelleen. Siitä huolimatta romaaniin saattaa lipsahtaa asiavirheitä, sillä aivan joka asiaa ei aina edes tajua tarkistaa eikä aivan kaikesta tahdo tietoa löytyä sinnikkäästä kaivamisesta huolimatta – ja silloin tällöin lähteetkin saattavat johtaa kirjailijaparan harhaan.
Hyvä esimerkki asiavirheestä löytyy vuoden 1631 kesän tapahtumien kuvauksesta Walter Harten teoksessa The History of the Life of Gustavus Adolphus, King of Sweden. Oheen liitetyssä kappaleessa Harte kertoo Kustaa II Aadolfin vaimon, kuningatar Maria Eleonooran, matkanneen Pommeriin kuninkaan kutsumana mukanaan vahvistusjoukkoja Ruotsin armeijalle. Tämä tieto löytyy muistakin lähteistä ja se voidaan lukea historialliseksi faktaksi. Tekstissä kerrotaan kuitenkin myös Vasa-laivan uppoamisesta Tukholman edustalle aivan kuin se olisi tapahtunut samana kesänä ja koskenut jopa kuningattaren mukana lähteneitä laivoja. Tosiasiassa Vasa-laiva upposi jo 1628, eikä tapahtuma liity lainkaan kuninkaan kampanjaan Saksassa, joka alkoi vasta 1630.
Nyt kun pääsimme näin näppärästi laivoihin, voimme kertoa myös niihin liittyvistä virheuskomuksista, jotka joskus päätyvät kirjoihin saakka. Kirjoitaessamme hiljattain 1600-luvulle sijoittuvan merenkäyntiin liittyvän novellin, Musta Susi, tarkensimme samalla tietojamme sen ajan laivoista. Purjelaivojen aikakausi kesti useita satoja vuosia, mutta laivat eivät aina olleet samanlaisia. 1600-luvun laivassa ei esimerkiksi ollut ruoria eikä märssykoria – ne keksittiin vasta paljon myöhemmin. Ruorin kehitti tiettävästi Englannin laivasto, ja se on todennäköisesti tullut käyttöön vasta 1703 tai vähän tätä ennen (lähde). Sitä ennen 1500- ja 1600-luvuilla laivaa ohjattiin käyttäen whipstaffia, jota päädyimme kutsumaan ohjaussauvaksi, vaikka näin jälkeenpäin olemmekin pohtineet, olisiko suomenkielen sana ’vipstaaki’ alkujaan merenkäyntiin liittynyt lainasana. Tätä aiemmin (ja vielä tänäkin päivänä pienempiä aluksia ja veneitä) ohjattiin suoraan pinnalla, eli peräsinkammella. Märssykori puolestaan kehitettiin vasta vuosisata ruoria myöhemmin, vuonna 1807. Jälkimmäisen keksijäkin tunnetaan: arktisten alueiden tutkimusmatkailija William Scoresby, Sr. (lähde).
Tällaisissa tutkimissamme asioissa huomaamme luonnollisesti virheitä muiden kirjoittamissa teksteissä – mutta samalla tavalla joku varmasti löytää virheitä meidän teksteistämme sellaisissa aihealueissa, joissa meidän tiedoissamme on aukkoja. Virheistä ei näin ollen koskaan pääse täysin eroon, ja kirjailijan onkin jossakin vaiheessa päätettävä, että tietää asiasta kylliksi luodakseen uskottavan ajankuvan.
Osa 1
Osa 3
Viimeisimmät kommentit