”Koska suurin osa eri puolilla maailmaa taistelevista miehistä saa palkkaa, on heitä syytä kutsua palkkasotilaiksi. Jos kuitenkin tarkastellaan sitä, miten heidän palkkansa maksetaan, voisi heitä pikemminkin pitää vapaaehtoisina.”
Turner (1683, p. 198), oma käännös
Aiemmin kirjoitimme 30-vuotisen sodan aikaisesta arvohierarkiasta ratsuväki– ja jalkaväkikomppanioissa, erityisesti ruotsalaisesta ja saksalaisesta näkökulmasta. Titteleiden ja tehtävänkuvien lisäksi hierarkia näkyi myös palkoissa ja toimeentulossa. Tässä artikkelissa keskitymme siihen puoleen.
Artikkelin alussa esitetty lainaus on syytä pitää mielessä, sillä vaikka sotilaille oli periaatteessä määritelty palkka, sitä maksettiin lopulta hyvin epätasaisesti ja harvoin. Turner toteaa, että sotilas saattoi saada 12 kuukauden palkasta käteensä alle kolmen kuukauden rahat. Syy tähän oli selvä: raha ei yksinkertaisesti riittänyt. Ratkaisulle löydettiin kuitenkin myös valonkestävämpiä perusteluita: mikäli miehellä oli paljon palkkasaatavia, oli epätodennäköisempää, että hän hylkäisi armeijan ja etsisi töitä muualta. Tässä logiikassa kuitenkin piili vaara, sillä sotilas saattoi jossain vaiheessa päätellä, ettei rahaa ollut koskaan tulossa ja vaihtaa toiseen palkka-armeijaan tai karata omille teilleen. Fallon (1978) kertookin aikalaislähteen perusteella, että syksyllä 1631 keisarillisia joukkoja siirtyi Ruotsin palvelukseen ”vain kuultuaan rahoista, joita meidän joukoissamme maksettiin” (s. 376). Hän (s. 381) myös toteaa, että vaikka palkkasaatavat olivat epävarmat ja elinikä Euroopan sotakentillä lyhyt, tuhannet skotlantilaiset päättivät lähteä palkkasotureiksi – mikä kertoo paljon aikakauden yleisestä elintasosta.
Palkat ja ennakot
Säännöllisen palkan sijaan sotilaille jaettiin kuukausittain pieniä summia rahaa, joista käytettiin termiä ”lending”/”lehnung”. Turner arvelee sanan juontuvan mahdollisesti siitä, että sotilaiden toivottiin kuvittelevan kyseessä olevan lainan eikä osa heille kuuluvasta teoreettisesta palkasta. Dawsonin (1632) mukaan kyseessä oli ennakko sotilaalle kuuluvasta palkasta. ”Lehnung” maksettiin yleensä kaksi tai enintään kolme kertaa kuukaudessa leipä- ja ruoka-annoksen yhteydessä ja oli Turnerin mukaan määrältään noin puoli taaleria. Siksikin seuraavaksi mainittavia lukuja on syytä tarkastella lähinnä viitteellisinä ja osoituksena rykmentin ja komppanian miehistön nokkimisjärjestyksestä.
Turnerin mukaan palkkarakenne keisarillisessa ratsuväkirykmentissä sodan alkupuolella oli seuraava: eversti sai 300 taaleria kuukaudessa, everstiluutnantti 180, majuri 120, rittmaister 100, luutnantti 60 ja kornetti 50 taaleria. Tämä siis kuukausittaisen hevosten rehun lisäksi. Majoitusmestarin palkka oli 24 taaleria, korpraalin 22 ja torvensoittajien sekä kirjurin 15 taaleria. Ratsumiehet saivat kaksitoista taaleria kuukaudessa. Jalkaväestä Turner toteaa vain, että palkat olivat paljon pienemmät.
Turnerin mukaan (s. 199) vuonna 1658 Saksan vaaliruhtinaat ja prinssit sopivat sinä vuonna ratsujoukoille maksettavista palkoista (mukaanlukien hevosten muonat) seuraavaa: rittmeister 108 taaleria, luutnantti ja kornetti 44 taaleria, majoitusmestari 23 taaleria ja korpraali 21 taaleria. Kirjuri, torvensoittaja, seppä ja välskäri saivat kukin 11 taaleria ja ratsumies 8 taaleria. Jalkaväen palkat olivat jälleen pienemmät: kapteenille kaksi hevosta ja 48 taaleria, luutnantille ja vänrikille 21 taaleria, kersantille 6 taaleria. Furiirille, lipunkantajalle, varusmestarille, kirjurille, rumpalille ja herrasmiehille maksettiin 2,25 taaleria kullekin ja rivimiehelle 2 taaleria.
Dawson (1632, s. 76-77) ja Harte (1759, Appendix s. 21-22) käsittelevät Kustaa II Aadolfin maksamia palkkoja vuonna 1630. Ruotsin kuninkaan maksamat palkat olivat seuraavat: eversti 184 taaleria, everstiluutnantti 80, majuri 61 ja rykmentin majoitusmestari 30 taaleria kuukaudessa. Komppaniatasolla kapteeni sai 61, luutnantti ja vänrikki 30 ja molemmat kersantit 9 taaleria. Furiiri (komppanian majoitusmestari), lipunkantaja, kirjuri ja varusmestari saivat kukin 7 taaleria. Kuusi korpraalia saivat 6 taaleria kukin ja ruotumestarit 5 taaleria kuukaudessa. Rumpalit ja pillinsoittajat sekä aliruotumestarit saivat 4 ja rivisotilaat 3,5 taaleria kuukaudessa. Ns. passe-volantit, eli upseerien palvelijat, jotka myös kantoivat taistelutilanteissa upseerien aseita, saivat 3 taaleria kuukaudessa.
Rykmentin ns. siviilihallinto sai palkkaa seuraavasti: rykmentin kirjuri 30, kappalaiset 18 ja välskärit 12 taaleria, sota-oikeuden tutkijat 30 taaleria, profossimarsalkka 12 taaleria sekä sotaoikeuden kirjuri ja kersantti 18 taaleria. Teloittajan (myös muiden kuin kuolemanrangaistusten toimeenpanija) palkka oli 7 taaleria kuukaudessa.
Harte toteaa myös, että Ruotsin kruunun tapa oli maksaa ns. ”lehnung” kolmesti kuukaudessa: 1., 11. ja 20. päivä. Tässä muodossa kuukausittain maksetut summat olivat noin kolmannes yllä mainituista kuukausipalkoista. Fallon kuvaa palkkakehitystä sodan aikana kertomalla, että ruotsalainen musketööri tai pikeneeri ansaitsi 72 riikintaaleria vuodessa vuosien 1626 ja 1630 välillä, mutta vuosikymmenen kuluessa palkka laski 42:een ja jopa 36:een riikintaaleriin. 42 taalerin vuosipalkka pitää yhtä yllä esitettyjen Dawsonin ja Harten antamien vuoden 1630 tietojen kanssa.
Elinkustannukset
Saadaksemme käsityksen palkkojen ostovoimasta lienee tarpeen tutustua aikakauden hintatasoon. Valitettavasti armeijan mukana kulkeneiden marketettien hintojen selvittäminen on vaikeaa, sillä ne vaihtelivat sodan aiheuttamien ruokapulien ja muiden varusteiden saatavuuden vuoksi. Profossimarsalkan tehtävä oli määrittää hinnat, joita marketentit saivat pyytää välttämättömistä tuotteista, mutta emme ole löytäneet kattavia merkintöjä tällaisista päätöksistä. Olemme kuitenkin keränneet yleisiä aikakauden hintoja löytämistämme lähteistä.
Fallon (1978) on tehnyt varsin laajan selvitystyön hintatasoista eri puolilla 30-vuotisen sodan ajan Eurooppaa. Hän toteaa ruoan hinnan olleen suunnilleen samalla tasolla Englannissa ja manner-Euroopassa ja antaa vertailukohdaksi myös joitain palkkatietoja. Esimerkiksi muurarin, puusepän ja sahaajan vuosipalkka vaihteli 80-119 taalerin välillä ja ojankaivajien sekä muun ruumiillisen työn tekijän n. 56-62 taalerin välillä. Ruotsalaisen kauppalaivan miehistön jäsen ansaitsi 34,5 riikintaaleria vuodessa (ylöspidon lisäksi) ja laivan puuseppä jopa 105 riikintaaleria.
Fallonin selvityksen perusteella yhdellä riikintaalerilla olisi Ruotsissa saanut n. 5 kanaa tai 128 munaa. Kolmella riikintaalerilla olisi irronnut lehmä. Saksassa yhdellä riikintaalerilla sai 37 naulaa juustoa, 18 naulaa lihaa, 1,8 litraa brandyä tai 3,4 litraa viiniä. Hintataso kuitenkin vaihteli armeijan leireissäkin: Stevens (1884, s. 333) toteaa, että Würzburgin valloituksen jälkeen kaikilla Ruotsin armeijan sotilailla oli uudet vaatteet ja ruokaa saatavilla niin paljon, että leirissäkin lehmä maksoi vain yhden taalerin.
Dowen (2015) on selvitellyt sotilaiden varustusten hintoja Englannin sisällissodan aikaan. Hänen mukaansa esimerkiksi kylterin (buff coat; haarniskan alla tai ilman haarniskaa pidettävä vaaleanruskea tai kellertävä pitkähelmainen ”nahkatakki”) hinta vaihteli suuresti. Hyvälaatuisesta kylteristä saattoi joidenkin lähteiden mukaan joutua maksamaan jopa yli 10 puntaa (Harten mukaan 1 punta = n. 5,7 riikintaaleria vuonna 1630), mutta normaalit kylterit olivat huomattavasti halvempia. Dowenin mukaan vuonna 1638 yhden kylterin valmistus hihoineen ja tarvittavine housuineen maksoi 1 punnan ja 15 shillinkiä (lähes 10 riikintaaleria). Hän kertoo erään kapteenin maininneen yhden kylterin hinnaksi 7 puntaa, kahden muun n. 2 puntaa ja neljännen 13 shillinkiä. Kylterin keskihinnaksi Dowen arvioi eri lähteiden perusteella n. 30-40 shillinkiä (vajaat kaksi puntaa ~ noin 10 riikintaaleria). Verrokkina Dowen mainitsee pikeneerin haarniskan ja kypärän hinnaksi vähän yli 18 shillinkiä ja kevyen ratsuväen harquebusierin haarniskan (rinta- ja selkäpanssari sekä kypärä) arvoksi n. 30 shillinkiä. Kyrassieerin haarniska (kokopanssari) saattoi maksaa 4 puntaa.
Puhtaasti rahasummissa arvioituna sotilas siis ansaitsi suhteellisen hyvin verrattuna moniin käsityöläisiin. Kuten edellä todettiin, rahaa ei kuitenkaan oikeasti riittänyt palkanmaksuun, joten sotilaat ja armeijat joutuivat usein ryöstelemään seutua pysyäkseen hengissä, eivätkä ravinnon puutteesta johtuvat sairaudet olleet harvinaisia. Mm. Ferdinand II:n sotapäällikkö Wallenstein sai keisarillisen luvan nostaa palkkansa valloittamansa kaupungit ja alueet ryöstellen. Kustaa II Aadolf joutui erikseen kieltämään ryöstelyn pitääkseen kanssaan liittoutuneet vaaliruhtinaat tyytyväisinä, mutta Ruotsinkin armeijan maine heikkeni tässä suhteessa kuninkaan kuoleman jälkeen ja taistelujen jatkuessa. Skotlantilaisten upseerien kannalta tilanne oli jokseenkin parempi, sillä heille maksut annettiin rahojen puuttuessa maaomistuksina Ruotsissa ja Suomessa.
Lähteet
Dawson, J. (1632). The Swedish Discipline, Religious, Civile, and Military, Etc.
Dowen, K. (2015). The Seventeenth Century Buff-Coat. Journal of the Arms and Armour Society, Vol. XXI, No. 5, March 2015.
Fallon, J.A. (1978). Scottish Mercenaries in the Service of Denmark and Sweden.
Harte, W. (1759). The History of the Life of Gustavus Adolphus, vol. 1.
Turner, James (1683). Pallas Armata – Military Essayes of the Ancient Grecian, Roman, and Modern Art of War.
Viimeisimmät kommentit