Ulla ja Marko

Kategoria: Historia (Page 1 of 8)

1630-luvun parempien piirien muoti

Henrietta Marian vartalo näytti pieneltä ja sirolta, mutta hänen ryhtinsä oli kuninkaallinen ja suuret, tummat silmät loistivat tyyntä arvovaltaa. Ruskeat hiukset oli koottu taidokkaaksi, helmien kiertämäksi sykeröksi, mutta useamman hurmaavan kiharan oli sallittu laskeutua kauniita kasvoja kehystämään. Yllään kuningattarella oli kullanhohtoinen puku. Täällä hehkui aurinko, tässä salissa oli se Ranskanmaan lämpö, jota Tomas oli Englantiin saavuttuaan kaivannut.

Salamurhaajan merkki (Kuninkaan rakuunat III)

Muodista ja vaatteista 1630-luvulla voisi kirjoittaa paljon, mutta tässä artikkelissa luomme lyhyen katsauksen siihen, millaista muoti oli hyvin toimeentulevien, kuten aatelisten tai varakkaiden kauppiaiden, keskuudessa vaikkapa Pariisissa. Salamurhaajan merkissä (Kuninkaan rakuunat III) pääsemmekin hiukan katselemaan pariisilaista pukuloistoa. Kuvatessamme todellisia historiallisia henkilöitä, kuten Madame Chevreusta tai Englannin kuningatarta Henrietta Mariaa, otimme toisinaan kuvauksemme pohjaksi heitä esittäneitä maalauksia.

Yläluokan miesten ja naisten muoti 1630-luvulla
Image used with permission from Royal Collection Trust.

1600-luvun yhteiskunta oli sääty-yhteiskunta, jossa säätyjen rajat olivat hyvin tarkat. Jokaisen oli erotuttava oman säätynsä jäseneksi, jotta muut tiesivät, kuinka häntä tuli kohdella ja puhutella ja kuinka hänen seurassaan tuli käyttäytyä. Vaatteilla viestittiin yhteiskunnallisesta asemasta, roolista ja toimeentulosta. Viimeisimmän muodin mukaisilla ja laadukkailla asuilla, kalliilla kankailla ja tietyillä väreillä, pitseillä, kulta- ja hopeapunoksilla sekä muilla arvokkailla materiaaleilla tahdottiin korostaa omaa asemaa ja vaurautta. Pukeutumisella siis ilmaistiin tiettyyn säätyyn kuulumista, ja tästä juontuukin sanonta ”pukeutua säädyllisesti”.

Monissa maissa säädettiin ylellisyysasetuksia, joiden avulla pukeutumista pyrittiin säätelemään. Asetusten tarkoituksena oli sekä erottaa säädyt toisistaan että usein myös säilyttää varallisuus kotimaassa. Esimerkiksi Louis XIII sääti vuonna 1633 lain, jossa kiellettiin mm. kulta- ja hopeakankaat sekä asujen kulta- ja hopeakoristeet muilta kuin ruhtinailta ja aatelisilta. Ruotsissakin säädettiin ylellisyysasetuksia mm. vuonna 1644 (laki koski luonnollisesti myös valtakunnan itäosaa). Laissa rajoitettiin esim. kulta- ja hopeakankaiden ja pitsien käyttöä sekä metallilankojen, helmi- ja kultakirjonnan ja koristenyörien käyttöä – yleensä kaikenlaista koreilua. Lakeja kuitenkin rikottiin melko sumeilematta. Se, että oli kyllin varakas hankkiakseen kiellettyjä ylellisyyksiä ja maksaakseen sakot, oli yksi tapa korostaa omaa asemaa.

Artikkelin kuva (yllä) esittelee aikakaudelle tyypillistä miesten ja naisten muotia. Miesten muoti suosi pitkiä hiuksia, viiksiä ja kapeaa partaa, joita voikin ihailla monien aikalaisten muotokuvissa. Erikoisuutena hiusmuotiin kuului esim. Ranskassa ja Tanskassa ns. lovelock/denette, eli kasvojen vasemmalla puolella roikkuva hiussuortuva, jonka sanotaan merkinneen sitoutumista mielitiettyyn. Pitsikoristeinen kaulus oli leveä. Muhkeahihaisen doubletin hihojen (ja rintamuksen) viilloista pisti esiin paita. Housut olivat polvipituiset ja pussittavat. Kengissä oli usein korko – punainen oli erityisen muodikas niin miehillä kuin naisillakin – ja niitä saattoi koristaa ruusuke. Saappaat olivat ensin ratsumiehen ja metsästäjän asuun kuuluvia ulkokäyttöön tarkoitettuja jalkineita, mutta 1600-luvulla ne tulivat suosituiksi sisätiloissakin. Sukkaa suojasi boothose, jonka varsi saatettiin koristella pitsillä. Päällysvaatteina viitat olivat suosittuja. Pitkän viitan lisäksi muotitietoiset miehet käyttivät lyhyempää viittaa, jota kannettiin toisen hartian yli roikkuvana, le manteau à la Balagnic. Erikoisena trendinä mainittakoon ”huoliteltu huolimattomuus”: nappeja saatettiin jättää tarkoituksella napittamatta.

Naisen pukuun kuuluivat muhkeat, pallomaiset, usein vajaamittaiset hihat, jotka saatettiin ommella kangaskaistaleista ja kerätä rusetin avulla pussimaisesti kyynärpään kohdalle (virago sleeve). Hameen helma oli laaja. Leveää kaulusta koristi pitsi, samoin hihansuussa komeili usein pitsikalvosin. Puvun yläosaan kuului stomacher tai pièce d’estomac, kolmionmallinen ”paneeli”. Etenkin Ranskassa ja Englannissa kankaat kevenivät, ja tummat sävyt antoivat tilaa vaaleammille väreille. Helmet olivat suosittuja, ja niitä käytettiin niin kaulassa, korvissa kuin kampaustenkin koristeena. Hiukset kasattiin nutturaksi, mutta kiharrettuja osioita jätettiin kehystämään kasvoja. Myös lyhyt otsatukka kiharrettiin usein. Kengissä oli tavallisesti korot ja ruusukkeet, melko varmasti ainakin kirjontaa. Salamurhaajan merkissä mainitsemme myös kenkien korokkeet, joita naiset saattoivat käyttää suojatakseen hienoja kenkiään katujen liejulta ja mudalta – ne saattoivat olla niin korkeat, että nainen tarvitsi tuekseen taluttajan pysyäkseen pystyssä.

Päähineet olivat tärkeä osa niin miesten kuin naistenkin pukeutumista. Julkisilla paikoilla pää paljaana kuljeskelemista pidettiin sopimattomana. Muodikkaat naiset tosin saattoivat joskus esiintyä komeissa, koristelluissa kampauksissa ilman päähinettä. Leveälierisiä huopahattuja, joita usein koristivat komeat sulat, käyttivät miesten ohella naisetkin. Naiset saattoivat myös pukea pienen samettimyssyn, viitan hupun tai hilkan päänsä verhoksi.

Päähineen ohella hansikkaat olivat tärkeä asuste. Niillä oli tietenkin käytännön merkitys (käsien suojaaminen kylmältä, lialta, vammoilta), mutta niihin liittyy myös paljon symboliikkaa ja aseman osoittamista: yläluokan tapauksessa valkeat hansikkaat osoittivat aseman, jossa ei tarvinnut liata käsiään. Hansikkaat saatettiin valmistaa joko paksusta, kestävästä nahasta tai mitä hienoimmasta nahasta – kanannahkahansikkaiden väitettiin mahtuvan saksanpähkinän kuoren sisään. Myös kangashansikkaita käytettiin (silkki, sametti, satiini ym.). Hansikkaat saatettiin kirjoa metalli- ja silkkilangoin, koristella paljetein, helmin, pitsein, tupsuin jne. Ne saatettiin myös hajustaa. Miesten hansikkaista tulikin niin koristeltuja, että niitä oli lähinnä tarkoitus esitellä ja kantaa vyöllä pikemmin kuin käsissä. Hansikkaat kädessä ei esim. syöty, pelattu korttia, otettu vastaan lahjaa tai kätelty. Ylemmälle osoitettiin kunnioitusta riisumalla oikean käden hansikas – eikä sitä saanut repiä pois hampain! Jos hansikkaita ei riisunut, osoitti kieltäytymistä fyysisestä kontaktista, mikä oli vallankäytön merkki.

Pukeutuminen lukuisine vaatekappaleineen ja alusvaatteineen vaati aikaa. Kotioloissa saatettiin käyttää epämuodollisempaa ja mukavampaa asua. Etenkin yläluokan herrojen vaatevarastoista löytyi tarinassamme esiintyvän Otto Gerholdin suosiman kotitakin tapaisia asuja, joihin saattoi kuulua samasta kankaasta tai samantyylisin kirjailuin varustettu myssy ja/tai tohvelit.

Kaiken kaikkiaan vaatetuksella on ollut siis merkittävä viestinnällinen arvo, ja asukokonaisuuksien suunnitteluun on käytetty ylempien luokkien ja rikkaampien porvareiden elämässä paljon aikaa ja rahaa. Toki muutkin yhteiskuntaluokat käyttivät vaatetusta tapana viestittää esimerkiksi kapinamieltään, kuten kirjoitimme aiemmassa artikkelissamme. Samat ilmiöt ja viestintätarpeet elävät edelleen nykypäivänä, vaikka miesten muoti kaventuikin Ranskan vallankumouksen (joka toi mukanaan vastareaktion ylimystön tuhlailevalle ja värikkäälle pukeutumiselle) ja teollisen vallankumouksen seurauksena lähinnä tummiin pukuihin (tummassa puvussa lika ja saaste eivät erotu niin herkästi kuin kirkasvärisissä kankaissa). Tässäkin asiassa saamme parhaillaan todistaa muutosta – muoti kuvastaa yhteiskuntaa ja sen muutoksia.

Joulunviettoa 1600-luvulla

Aiempi versio tästä artikkelista on julkaistu joulukuussa 2018

Näin joulun alla ja talvisessa tihkusateessa ajatuksemme kääntyivät tuon tuosta siihen, kuinka Kustaa II Aadolf ja varsinkin Kuninkaan rakuunat -sarjamme henkilöhahmot viettivät joulua liityttyään mukaan Kolmikymmenvuotiseen sotaan. Vai pääsivätkö he koko juhlaa edes viettämään?

Joulua vietettiin 1600-luvulla erilailla kuin nykyään, vaikkakin Birger Jaarlin 1200-luvulla kehittämä ajatus joulurauhasta oli jo vahvasti osa Ruotsin perinteitä. Esimerkiksi Turussa on julistettu joulurauha aina 1320-luvulta lähtien. Joulun juhlinta oli kuitenkin 1500-luvun aikana käynyt läpi monia muutoksia uskonpuhdistuksen myötä, ja kesti aikansa, ennen kuin uusia ajatuksia hyväksyttiin osaksi perinteitä – jos niitä koskaan edes hyväksyttiin.

Germaanisessa perinteessä joululla (yule) on pitkä historia, eikä sillä suureksi osaksi ole mitään tekemistä kristinuskon kanssa. 1500-luvulla monet uskonpuhdistajat katsoivat tarpeelliseksi kieltää koko juhlan sen pakanallisena pidetyn alkuperän vuoksi tai koska sen katsottiin liittyvän liian kiinteästi katoliseen kirkkoon. He halusivat palauttaa kristinuskon juurilleen ja säilyttää vain Raamatussa erikseen nimetyt ja määrätyt juhlat sekä palvonnan muodot. Käytännössä tämä olisi tarkoittanut pelkästään viikoittaista sunnuntain pyhittämistä, ja kaikki muut juhlat olisi todettu pakanallisiksi. Manner-Euroopassa kalvinismin isällä, Jean Calvinilla, oli aiheesta ankarimmat mielipiteet, mutta hänkään ei sentään kieltänyt joulua kaikilta seuraajiltaan (vaikka Sveitsin kalvinistit niin tekivätkin).

Skotlannissa joulunvietto kiellettiin kokonaan vuonna 1560 John Knoxin vaikutuksesta. Erilaisista juhlimisen muodoista, kuten tanssimisesta ja joululaulujen laulamisesta, asetettiin rangaistuksia. Englannin Cromwellin johtama puritaaninen parlamentti kielsi joulun ja muut pakanalliset juhlat 1642. Massachusetts Bayn siirtokunnassa uuteen maailmaan muuttaneet puritaanit kielsivät joulun – ja pääsiäisen sekä muut epäkristilliset juhlat – vuonna 1659. Erilaisia kieltoja asetettiin ympäri Yhdysvaltoja seuraavien kahdensadan vuoden ajan, kunnes joulusta kuitenkin tuli kansallinen juhla vuonna 1870. Englannissa päästiin taas joulunviettoon monarkian palattua 1650-luvun loppupuolella. Skotlannissa kielto lakkautettiin 1712, mutta vielä pitkään kirkko paheksui joulua viettäviä, eikä joululomille päästy ennen vuotta 1958.

Suurimmassa osassa Eurooppaa kuitenkin ymmärrettiin, ettei kansa suostuisi elämään ilman perinteisiä juhliaan – ja Martti Luther pitkälti muodosti joulusta sellaisen kuin se suurelta osin nykyään on. Hän siirsi lahjojen jaon katoliselta pyhän Nikolauksen päivältä (6.12.) jouluaattoon 24.12. ja keksi lahjojen jakajaksi hahmon nimeltä Christkind, jonka piti esittää Jeesuksen reinkarnaatiota lapsen hahmossa. Tarkoitus oli viedä huomiota katolisilta pyhimyksiltä, mutta Christkind omaksuttiin pian katoliseen perinteeseen ja liitettiin pyhän Nikolauksen rinnalle lahjojen jakajaksi. Muita Lutherin ja hänen aikalaistensa kehittämiä jouluperinteitä ovat joulukuusi (vaikkakin puihin ja oksiin liittyvillä perinteillä on niilläkin pitkä historia keskitalven juhlissa), joulumarkkinat ja joulupäivän aamuun kuuluva vigilia eli jumalanpalvelus.

Monin paikoin vanhat, esikristillisen ajan tavat säilyivät vielä pitkään osana joulunviettoa – ja ovat nähtävissä edelleen. Jo viikingit ”joivat joulua” ja aterioivat perinpohjaisesti keskitalven aikaan. Jouluna onkin ollut tapana syödä runsaasti, ainakin niiden, joille se on ollut mahdollista, jotta seuraavana vuonnakin ruoka riittäisi ja saataisiin hyvä sato. Tavan katsotaan periytyvän pakanalliselle ajalle, pyritäänhän sillä varmistamaan tuleva onni eräänlaisen taikuuden eikä rukouksen keinoin. Joululyhteiden laittamista linnuille siinä toivossa, että linnut eivät söisi jyviä pellolta ja saataisiiin hyvä sato, on myös pidetty jopa niin pahana pakanallisena tapana (viljauhri), että se on paikoin aikoinaan kiellettykin. Moni suomalainen joulunviettotapa, kuten vainajien muistaminen, voidaan jäljittää kekriin.

Vielä 1600-luvulla Ruotsin valtakunnassa oli kolme joulun pyhäpäivää, 25.-28.12. Kolmatta ja neljättä päivää on nimitetty myös mm. arki- tai pikkupyhiksi: varsinaisina pyhäpäivinä pidättäydyttiin työnteosta, mutta arkipyhinä työnteko ei ollut sopimatonta vaikkakaan aivan jokapäväiseen tapaan ei tarvinnut ahertaa. Uskonpuhdistajien lisäksi mm. Kustaa Vaasa ja erinäiset valtiopäivät vastustivat mielestään liiallisia juhlapyhiä niiden turmiollisen ja ihmisiä laiskistavan vaikutuksen vuoksi, mutta vasta Kustaa III antoi määräyksen joulun pikkupyhien sekä muutamien muiden juhlapäivien lakkauttamisesta 1772. Kansan parissa vanhat tavat kuitenkin säilyivät vielä pitkään.

Lataa tarina e-lukimellesi: azw3 epub

Alussa esitettyyn kysymykseen palataksemme – entä kirjasarjamme sankarit? Miten he viettivät ensimmäistä jouluaan sodassa Pyhää saksalais-roomalaista keisarikuntaa vastaan? Saivatko rakuunat levätä pyhäpäivinäkään? Kuinka kuninkaan armeija selviytyi pakkasissa, joista lähteet kertovat (pakkasten sanotaan alkaneen jo lokakuussa)? Näistä pohdinnoista syntyi  pieni tunnelmapala nimeltä Rakuunoiden joulu 1630, jossa hahmomme astuvat jälleen historiallisten tapahtumien tuiskeeseen. Kertomus sijoittuu aikaan noin kahta kuukautta ennen Kuninkaan rakuunat: Upseerin miekka -teoksen alkua.

Jos et vielä ole lukenut kertomusta sankareidemme joulunajasta, löydät sen ylävalikon Kuninkaan rakuunat -otsikon alta tai klikkaamalla tässä ohessa olevaa kansikuvaa.

Tuoksut 1600-luvulla

Hygieniakäsitykset ja mahdollisuudet huolehtia henkilökohtaisesta hygieniasta olivat 1600-luvulla hyvin erilaiset kuin nykyisin. Etenkään kaupungeissa ei puhdasta vettä ollut aina helposti saatavilla. Peseytyminen saattoi käytännössä tarkoittaa joidenkin ruumiinosien huuhtaisua tai vain hankaamista kankaalla. Pyykkiä pestiin, mutta sekin vaati vettä ja oli käsin tehtynä työlästä – eikä varsinkaan hienoimpien ja kalliimpien vaatteiden tahdottu kuluvan liiaksi. Viemäri- ja sanitaatiojärjestelmät olivat enimmäkseen alkeellisia tai olemattomia. Voimme vain kuvitella, miltä suurkaupungeissa lemusi ihmisten heitellessä jätöksensä kadulle tai kuinka kauas kantautui haju leiristä, jossa tuhannet miehet ja hevoset elivät.

Hajusteita käytettiin sekä niiden miellyttävän tuoksun vuoksi että epämiellyttäviä hajuja peittämään. Vesi- ja alkoholipohjaisten hajusteiden lisäksi käytettiin mm. vahapohjaisia hajusteita. Tuoksut olivat kukkaisia (esim. ruusu, appelsiininkukka) tai myskisiä, mutta tuoksusekoituksissa käytettiin myös mausteita kuten kanelia, muskottia ja neilikkaa. Kalliiden ainesosien vuoksi kaikilla ei tietenkään ollut mahdollisuutta hankkia hajusteita.

Hajusteiden käyttöön oli myös terveydellinen syy: tautien uskottiin leviävän pahojen hajujen kautta, kun taas hyvien tuoksujen kuviteltiin jopa torjuvan tauteja. Sekä savun että yrttien, mausteiden ja tuoksuvien oksien polttamisen uskottiin puhdistavan ilmaa. Tästä syystä myös tunnetun ruttotohtorin maskin – jonka kehitti tiettävästi lääkäri nimeltä Charles de Lorme vuonna 1619 – ”linnunnokassa” pidettiin erilaisia hajusteita kukista yrtteihin ja marjoihin.

Erilaisten vaatekappaleiden, etenkin nenäliinojen ja hansikkaiden, hajustaminen oli suosittua. Kuninkaan rakuunoiden kolmannessa osassa, Salamurhaajan merkissä, mainitsemme myös pomanderit. Pomanderi saa nimensä ranskankielisestä termistä “pomme d’ambre” (’ambran omena’ – ambra on hajusteissa käytettyä kaskelotin suolistoeritettä ja erittäin kallisarvoista). Pomanderi saattoi olla vaikkapa hopeinen pieni, rei’itetty astia, jota kannettiin mukana – usein riipuksen tapaan – ja jossa säilytettiin vahapohjaista hajustetta tai esim. hajustettua kankaanpalaa. Halvempia versioita olivat hedelmät, joihin kiinnitettiin mausteita. Salamurhaajan merkissä esiintyvä pomeranssihedelmä neilikoineen on samalla myös viittaus Kolmen muskettisoturin elokuvaversioon vuodelta 1974. Siinä tarkkasilmäinen katsoja voi havaita Buckinghamin herttuan kanniskelevan kyseistä esinettä. Tällaisia tuoksuvia palloja saattaa nykyisinkin nähdä etenkin joulun aikaan. Vaikka niiden ei enää uskota torjuvan ruttoa, on toinen käyttötarkoitus yhä ennallaan: miellyttävien tuoksujen levittäminen.

Ruotsalaiset rantautuvat Pommeriin 6. heinäkuuta 1630

Aiempi versio tästä artikkelista on julkaistu 6.7.2019

Kirjoittamamme Kuninkaan rakuunat -sarja alkaa 30-vuotisen sodan tapahtumista helmikuussa 1631, mutta Kustaa II Aadolf oli tuonut joukkonsa Pommeriin jo edellisenä kesänä. Päivämäärä 6. heinäkuuta 1630 voidaan katsoa Ruotsin osallistumisen alkupäiväksi, vaikka Ruotsi oli jo paria vuotta aiemmin tukenut Stralsundin puolustusta katolilaisia joukkoja vastaan ja ylläpiti siellä varuskuntaa.

Kolmikymmenvuotinen sota oli jatkunut jo toistakymmentä vuotta, ennen kuin Ruotsi liittyi siihen mukaan. Kustaa II Aadolfin motiiveista on erilaisia tietoja ja arveluita, mutta yhteenvetona voi sanoa, ettei päätös perustunut mihinkään yksittäiseen tapahtumaan tai tekijään. Tiedetään, että Ranskan kardinaali Richelieu oli taivutellut Ruotsia liittymään taisteluun Tanskan (jota Richelieu oli myös tukenut) peräännyttyä. Tiedetään myös, että kuningas perusteli osallistumista sotaan protestanttisten vaaliruhtinaskuntien ahdingolla ja keisari Ferdinand II aiemmilla rikkomuksilla Ruotsia vastaan, mukaan lukien keisarikunnan tuen Ruotsin vihollisille Puolan Sigismundia vastaan käydyssä sodassa (Long 1838, 498).

Kustaa II Aadolf nousee maihin Saksassa, Anders Fryxell: Svensk historia, Public Domain, linkki

1600-luvun alussa käytettiin juliaanista ja gregoriaanista kalenteria vielä rinnakkain ja siksi monet lähteet merkitsevät Ruotsin joukkojen rantautumisen päivämääräksi 24./26. kesäkuuta. Gregoriaaniseen kalenteriin perustuen osa lähteistä mainitsee päivämääräksi 4. heinäkuuta, mutta luotettavin päivämäärä lienee moderneimmissa lähteissä, joiden mukaan rantautuminen tapahtui 6. heinäkuuta 1630 (mm. Wilson, 2010; Thion, 2013, 134; Glete, 2005).

Ruotsilla oli kuitenkin ollut Pommerissa, Stralsundissa, varuskunta jo vuodesta 1628 lähtien, jolloin kuningas oli lähettänyt joukkoja puolustamaan kaupunkia Wallensteinin piiritystä vastaan. Nämä joukot, Gleten (2005) mukaan 5859 miestä, joista 500 ratsumiehiä ja 50 tykistöä, olivat vastuussa Ruotsin maihinnousualueen varmistuksesta. Tämä oli tarpeellista, koska Kustaa II Aadolfin rantautuessa Pommeriin yksikään Saksan markkreiveistä ja prinsseistä ei ollut vielä asettunut hänen taakseen.

Dodgen (1895, s. 158-159) mukaan Leslie valloitti Hiddensee-saaren 13. maaliskuuta ja 29. päivä hän lähetti miehiä Stralsundin edustalla olevalle Rügenin saarelle. Keisarilliset yrittivät turhaan ajaa ruotsalaisia takaisin, ja huhtikuun loppuun mennessä miltei koko saari oli Ruotsin hallussa yhtä linnoitusta lukuun ottamatta. Sekin valloitettiin kesäkuun 7. päivä.

Dodge kertoo myös, että paikallinen keisarillisten joukkojen johtaja, Torquano Conti, käski sytyttämään tulia pitkin rannikkoa siten, että lähestyvä ruotsalainen laivasto kuvittelisi vastassa olevan suuren armeijan. Hämäys kuitenkin epäonnistui, ja Kustaa II Aadolf rantautui joukkojensa etunenässä Usedomiin. Kuningas itse osallistui puolustuslinjojen rakennustöihin sillä välin, kun loput joukot rantautuivat seuraavien kahden päivän aikana.

Vanhojen lähteiden epäluotettavuudesta kertoo paljon se, että Rotteckin (1842, 140) mukaan kuninkaalla oli rantautuessaan mukanaan 15 000 miestä, kun taas Long (1838, 498) toteaa sotilaita olleen enintään 8000. Glete (2005) kuitenkin perustaa tarkemmat luvut armeijan rulliin, joiden perusteella Ruotsista lähtiessä sotilaita oli 13641, joista hieman yli 10000 oli jalkaväkeä, 425 tykkimiehiä ja loput noin 2800 ryttäreitä (Glete, 2005). Erilaiset taudit saattoivat kuitenkin karsia tätä joukkoa jo ennen Pommeriin rantautumista.

Kustaa II Aadolf valloitti nopeasti Usedomin sekä Wollinin saaret ja painosti Pommerin kreivin, Bogislav XIV:n, antautumaan ja luovuttamaan Ruotsin joukoille Stettinin. Kuninkaan jakaessa joukkonsa neljäksi armeijaksi ja marssiessa syvemmälle Pommeriin ja Mecklenburgiin lähetti Ferdinand II Kustaa II Aadolfille ehdotuksen rauhasta. Hän tarjosi Ruotsille Pommeria mikäli he vain vetäytyisivät sodasta. Kustaa II Aadolf kieltäytyi tarjouksesta sanoen, ettei hän ollut liittynyt sotaan omaksi edukseen vaan tukeakseen protestanttista uskoa.

Gustavus Adolphus ja Bogislaw XIV. Tuntematon taiteilija – Die Greifen, Pommersche Herzöge, Ausstellung Kiel 1996, Public Domain, linkki

Vaikka Kustaa II Aadolf otti Stettinin haltuunsa heinäkuun aikana, kului kuitenkin yli kuukausi ennen kuin hän ja kreivi Bogislav XIV allekirjoittivat Stettinin sopimuksen – Ruotsin ja Pommerin liittoutumissopimuksen – 4. syyskuuta 1630. Tätä edelsivät pitkät neuvottelut, joihin kuningas itse osallistui kahtena päivänä juuri ennen allekirjoitustilaisuutta. Kuitenkin vasta vuoden 1631 aikana Ruotsi onnistui tyhjentämään kaikki Pommerin alueen kaupungit keisarillisista joukoista.

Kustaa II Aadolf toivoi, että Saksan protestanttiset ruhtinaat asettautuisivat hänen taakseen taisteluun Ferdinand II:sta ja Katolista liigaa vastaan. Magdeburgin, joka julistautui kuninkaan puolelle heti elokuussa, oli tarkoitus antaa esimerkki koko pohjoiselle Saksalle. Käytännössä protestanttiset vaaliruhtinaat kuitenkin epäröivät vielä pitkään, eikä Magdeburgin ja Pommerin esimerkki vakuuttanut heitä Kustaa II Aadolfin pyyteettömyydestä taikka mahdollisuuksista ratkaista Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan sisäisiä ongelmia.

Todettakoon, että palvelusrullista ei löydy mainintaa Kuninkaan rakuunat -sarjassa esiintyvästä vapaaherra Ulvhufvudin vapaakomppaniasta. Ainoiksi vuoden 1630 aikana palvelleiksi rakuunoiksi mainitaan St Andrén komennuksessa ollut 146 miehen rakuunakomppania sekä Saksasta värvätty Kaggin rakuunakomppania, joka saavutti 200 miehen vahvuuden joulukuuhun 1630 mennessä (Glete, 2005). Emme tiedä, mistä moinen lapsus johtuu – yksi mahdollinen selitys on se, että Ulvhufvud toi vapaakomppaniansa Ruotsista yksityisesti, eikä se siksi ollut mukana virallisissa asiakirjoissa. 😉

Lähteet:

Dodge, T.A. (1895). Gustavus Adolphus; a history of the art of war from its revival after the middle ages to the end of the Spanish succession war, with a detailed account of the campaigns of the great Swede, and of the most famous campaign of Turenne, Condé, Eugene and Marlborough. With 237 charts, maps, plans of battles and tactical manoeuvres, cuts of uniforms, arms, and weapons.
Glete, J. (2005). Den svenska armén i Tyskland 1630-1632: Storlek, sammansättning, geografiskt ursprung och förbandens ålder.
Long, G. (toim.) (1838) The penny cyclopædia. Society for the diffusion of useful knowledge.
Rotteck, Carl von. (1842) General History of the World: From the Earliest Times Until the Year 1831, Volume 3.
Thion, S. (2013) French Armies of the Thirty Years’ War.
Wilson, P. H. (2010) Europe’s Tragedy – A History of the Thirty Years War.

Ratsuväkikomppanian ja armeijan leiri 1600-luvulla

Rudolf seisoi Tomasin vieressä ja hamusi rehunhajuisilla huulillaan hänen kasvojaan.
”Yhh”, Tomas työnsi ratsun pään sivuun. Hänen toisesta suupielestään valui ohraliemeltä löyhkäävä kuolavana, ja hän pyyhkäisi sen hihaansa.
Hän tuijotti ympärillä seisovaa yötä ja leiriä. Kuumissaan hän ei ollut vetäytynyt kokonaan telttaansa, vaan makasi edelleen pää sen ulkopuolella, miltei hevosen rehukasassa, kasvot kohti taivasta. Hän puhahti ja nousi istualleen. Rudolf hörähti ja vetäytyi kauemmas, vaikka lyhyt lieka ei sallinutkaan sen paljoa liikkua.

Kuninkaan rakuunat IV (käsikirjoitus)

Edellisessä artikkelissamme vierailimme jalkaväen leirissä ja tarkastelimme sekä yksittäisen komppanian että kokonaisen jalkaväkirykmentin leiriä. Perustimme esityksemme pääasiassa Turnerin Pallas Armataan, joka myöhäisemmästä julkaisuajankohdastaan huolimatta kuvaa vanhempaa perinnettä, ja osittain Henry Hexhamin kuvaukseen uusista hollantilaisista innovaatioista sodankäynnin alalla. Lukijan mielessä varmaankin heräsi kysymys siitä, kuinka jalkaväen leiri eroaa ratsuväen leiristä ja miten rykmenttien leirit asettuivat armeijan leirissä ylipäätään. Kääntäkäämme siis katseemme vuorostaan näihin kysymyksiin!

Huolimatta siitä, että ruotsalaisten ja palkkasoturikomppanioiden muodostuminen poikkesi hieman toisistaan, leirin perusilme on kuitenkin sekä Turnerin että Hexhamin mukaan suunnilleen oheisen mallin mukainen (kuva piirretty Turnerin kuvauksen mukaan 100 ratsumiehen leiristä). Kuten jalkaväkirykmenteissäkin, samaan ratsuväkirykmenttiin kuuluvat komppaniat majoittuivat rinnakkaisiin leireihin siten, että koko leirin läpi kulki kaksi kulkuväylää varusvaunuille ja ratsujoukoille itselleen ja keskellä oli rykmenttiä johtavan everstin leiri, jonne sijoittui mm. koko rykmenttiä palveleva sairasteltta sekä kirjurit jne.

Kuten jalkaväkikomppaniankin kapteeni, ratsuväkikomppanian kapteeni (ruotsalainen komppania) tai rittmeister (palkkasoturikomppania) sai isoimman alueen teltoilleen (A, 70×20 jalkaa). Sen takana olevat alueet (B ja C, 70×10 jalkaa molemmat) kuuluivat komppanian luutnantille ja kornetille. 20 jalkaa leveän kulkuväylän jälkeen oli sadalle ratsumiehelle varattu 25×4 jalan kokoiset alueet, joista reunimmaiset 10 jalkaa oli tarkoitettu teltalle tai majalle ja sisemmät hevosen suojalle (yleensä katto ja sivuseinät). Väliin jäävä 5 jalkaa leveä alue oli hevosen rehua ja teltan uloskäyntiä varten. Ratsumiesten jälkeen, toisen 20 jalkaa leveän kulkuväylän takana, oli alue (D, 70×10 jalkaa) nahkurille, sepälle ja marketentille ja viimeisenä alue (E, 70×10 jalkaa) leiritulille ja saaliseläinten käsittelylle.

Tämän suunnitelman mukaan sadan ratsumiehen komppania vaatisi 70×300 jalan kokoisen alueen, mutta leveyttä säädettiin komppanian todellisen vahvuuden mukaan (pituutta ei voitu säätää, sillä leirien ollessa rinnakkain kulkuväylien tuli olla samalla kohdalla). Upseereille ja erityisesti kapteenille/rittmeisterille varatut alueet voivat vaikuttaa kovin suurilta, mutta täytyy muistaa, että komppanian kapteenilla/rittmeisterilla oli oikeus pitää neljää tai kuutta hevosta – ja luonnollisesti palvelijoita varten tarvittiin majoitustilat samalle alueelle. Luutnantilla ja kornetilla puolestaan saattoi olla kolme tai neljä hevosta. Kuvauksessa on kuitenkin myös puutteita, sillä se ei osoita selkeää paikkaa, missä esim. korpraalit voisivat pitää toista hevostaan.

Hexhamin kuvaus hollantilaisen uudemman tavan mukaisesta ratsuväkikomppanian leiristä on hieman ylimalkaisempi mittojen osalta, mutta aivan kuten jalkaväkikomppaniassakin, hollantilainen malli siirsi kapteenin teltta-alueen leirin takaosaan, nuotiopaikkojen taakse. Leirin etuosassa pitivät telttojaan luutnantti ja kornetti. Korpraalit ja furiiri/majoitusmestari pitivät telttojaan ratsumiesten telttarivien seppien ja marketenttien puoleisessa päädyssä. Upseerien hajauttamisen tarkoituksena oli rauhoittaa leiriä ja ehkäistä tappeluita.

Tarkasteltuamme edellisessä artikkelissa yksittäisen rykmentin leiriytymistä luomme nyt lyhyen katsauksen kokonaisen kenttäarmeijan leiriytymiseen. Käytämme esimerkkinä kuvia linnoituksesta, jonka Kustaa II Aadolf rakensi Werbenin kaupungin ja Elbe-joen väliin vuonna 1631 (joukot kuvan alareunassa kuuluvat Tillyn hyökkäävään armeijaan). Ensimmäisessä kuvassa näkyvät selkeästi linnoituksen sisällä erillisiin leireihin jakaantuneet jalkaväki- ja ratsumiesrykmentit. Leirin oikeassa reunassa rannassa sijaitsevien ratsuväen leirien vieressä on nähtävissä kaksi ratsukkoa vilvoittelemassa Elben vesissä (mikä ei ollut erityisen terveellistä tuona kesänä, sillä Magdeburgin verilöyly oli tapahtunut yläjuoksulla ja jokeen oli hukkunut ja sinne oli heitetty lukemattomia ruumiita – joessa vilvoittelu johti mm. eversti Baudissinin sairastumiseen ja kuninkaan henkivartiokaartin komentajan sairastumiseen ja kuolemaan). Leirin keskellä oli erillisillä valleilla suojattu kuninkaan komentoteltta ja sen kyljessä samoin erikseen vallitetut ja vartioidut ruuti- ja ammusvarastot.

Kartta Riksarkivetissa (klikkaa kuvaa)

Riksarkivetista löytyvässä linnoituksen kartassa näkyy tarkemmin eri rykmenttien sijoittuminen leirissä. Hauska huomio on, että saksalaisten palkkasoturirykmenttien kohdalla annetaan niitä komentaneiden everstien tai kenraalien nimet, kun taas skotlantilaisten, ruotsalaisten ja suomalaisten rykmenttien kohdalla lukee vain ”Schotten”, ”Schweden” ja ”Finnen”. Kuvista ei käy selville miten ja minne varusvaunut ja armeijaa seuraavat jälkijoukot kuten vaimot, lapset, käsityöläiset jne. leiriytyivät. Voidaan kuitenkin olettaa, että usein mm. pyykkäreinä toimineet naiset olisivat olleet suhteellisen lähellä joen rantaa. Toivoa sopii, että kartalta myös uupuvat latriinit eivät olleet kovin lähellä jokea.

Ruotsin – erityisesti Kustaa II Aadolfin – tapa linnoittaa lyhytaikaisetkin leirit erilaisin vallituksin oli 30-vuotisen sodan aikana harvinainen. Mm. Turner suosittelee oppaassaan kuormavaunujen ja vankkureiden asettamista piiriin leirin ympärille. Kustaa II Aadolf kuitenkin uskoi, että miehet oli pidettävä työssä ja toimessa, ja vallitusten rakentaminen oli siihen oiva ratkaisu. Kuningas ei arastellut tarttua lapioon itsekään.

Werbenissä kuninkaan komentoteltta oli linnoituksen/leirin keskellä erikseen vallitettuna, mutta ei ole tietoa siitä, onko tämä ollut tilanne aikakauden leireissä laajemmalti. Kustaa II Aadolfin kohdalla se on todennäköistä, sillä kuningas oli tunnettu siitä, että hän johti joukkoja omalla esimerkillään eikä välittänyt mukavuuksista. Werbenissä kuningas myös majoittui kaupungin muurien sisäpuolella (kyseisen rakennuksen seinässä on muistolaatta), mutta vain pienen ajan siitä, jonka Werbenin leiri oli käytössä. Werbenin leiri oli toki poikkeuksellisen hyvin linnoitettu jopa Ruotsin kuninkaan leiriksi, sillä sen oli tarkoitus ottaa vastaan Katolisen liigan ja keisarillisen armeijan hyökkäys. Tähän palaamme Kuninkaan rakuunoiden neljännessä osassa.

Lähteet:
Hexham, Henry (1642). The principles of art military, practised in the warres of the United Provinces consisting of the severall formes of battels, represented by the illustrious Maurice Prince of Orange of famous memorie, and His Highnesse Frederick Henry Prince of Orange, that is Captaine Generall of the Army of the high and mighty Lords the States Generall of the United Provinces : together with the order and forme of quartering, encamping, and approaching, in a warre offensive and defensive.

Turner, James (1683). Pallas Armata – Military Essayes of the Ancient Grecian, Roman, and Modern Art of War.

« Older posts

© 2022 Susimetsä

Theme by Anders NorenUp ↑