Kuten nimi kertookin, sijoittuu Hämeen linnan Kerttuli Hämeen linnaan. Linna, jonka läheisyydessä olemme yhdessä eläneet jo pari vuosikymmentä, on meille molemmille tärkeä innoituksen lähde ja oli keskeisessä osassa siinä, että innostuimme kertomaan Kerttulin tarinan.
Ulla: Vietin elämäni ensimmäiset yksitoista vuotta Hämeenlinnassa, keskiaikaisen linnan ympärille muodostuneessa kaupungissa. Vanhempani veivät minua ja siskoani usein linnalle erilaisiin lastentapahtumiin, ja monet vieraammekin pääsivät tutustumaan linnaan. Erityisesti mieleeni jäivät kapeat kierreportaat, hiukan pelottava kaivo ja tietenkin kummitustarinat. Punatiilinen linna kiehtoi tarinoista ja historiasta kiinnostuneen tytön mielikuvitusta. Unelmissani siellä kuljeskeli prinsessoja ja rohkeita ritareita. Vallihaudassa uiskenteli tietenkin lohikäärmeitä (tai krokotiileja nyt vähintään). Pettymys oli melkoinen, kun sain kuulla, ettei linnassa koskaan asunut kuninkaallisia. Minua lohdutettiin kertomalla, että linnassa sentään vieraili väkeä oikeasta hovista, etenkin kuningas Kustaa II Aadolf. Enpä tuolloin arvannut, että jonakin päivänä palaan asumaan linnan liepeille ja että Kustaa II Aadolfin vierailusta Hämeen linnaan vuonna 1614 tulee minulle(kin) tärkeä tapahtuma Kerttulin ansiosta.
Marko: Minun lapsuuden kotiseuduillani ei juuri ollut linnoja, joissa olisi päässyt vierailemaan, mutta kävimme perheeni kanssa kesäreissuilla kiertämässä yksi kerrallaan kaikki Suomen linnat. Ne olivat suosikkikohteitani ja ruokkivat osaltaan mielikuvitustani – ja johdattivat minut sekä historian harrastuksen että kirjallisuuden pariin. Nyt olemme Ullan kanssa päätyneet asumaan Hämeen linnan läheisyyteen. Linnan käytävillä kulkiessamme olemme saattaneet kuvitella entisajan elämää ja tunnelmia. Myös linnassa ja sen puistossa järjestettävät keskiaikamarkkinat ovat olleet perheellemme pitkään jokavuotinen perinne.
Linnan lisäksi 1600-luku on kiehtonut meitä molempia lapsuudesta lähtien. Aiempi sarjamme, Kuninkaan rakuunat, sijoittuu 1600-luvulle, ja sinne Kerttulikin päätyi, vaikkakin lähemmäs vuosisadan alkua.
1600-luvusta tulevat väistämättä mieleen Kolmen muskettisoturin kaltaiset kertomukset, joissa riittää romantiikkaa ja seikkailuja, urheita miekkamiehiä ja kunniakkaita kaksintaisteluja. Tällaiset tarinat ovat myös aina vedonneet meihin molempiin.
Mutta kuinka puhaltaisimme tällaista henkeä syrjäiseen suomalaiseen linnaan? Päätimme tuoda sankariksi Karl Ulvhufvudin, suoraselkäisen säilänkäyttäjän ja kuningas Kustaa II Aadolfin luotetun miehen. Tehtäväkseen hän sai sekä tarkistaa linnan rakennustöitä että vahvistaa kruunun otetta Hämeestä.
Kerttuli, linnan fatabuuripiika, on kokenut kovia kurittomien kruunun miesten käsissä, ja linnaan saapuva ankara vapaaherra herättääkin henkiin menneisyyden pelot. Karl puolestaan on päättänyt kitkeä seudulta pois pakanallisina pitämänsä tavat – kuinka käy, kun Kerttulin kunnioittamat ikivanhat uskomukset ja jumalaapelkäävän miehen kristillinen vakaumus kohtaavat?
Rajoja rikkovasta suhteesta kertovan tarinan mausteeksi lisäsimme vielä viettelijättären, väijytyksen sekä (tietenkin!) kaksintaistelun. Ajoimme henkilömme tasapainottelemaan kunnian ja intohimon, kruunun käskyjen ja rakkauden välillä.
Aveelen, Johannes van den, 1655-1727; Väritys: Marko Susimetsä
Neliömäinen linna oli omalaatuinen, vaatimaton moniin muihin valtakunnan linnoihin verrattuna. Harmaakivinen perustus, juurestaan vajaat 60 kyynärää suuntaansa, kertoi omaa tarinaansa siitä, kuinka linnan rakentaminen oli alkanut historian hämärissä. Perustukset kapenivat nopeasti, ja harmaakivisen pohjakerroksen yläpuolella kohoavan punatiililinnan ulkomitat olivat noin 55 kyynärää suuntaansa. Punatiiliset muuritkin oli rakennettu useammassa eri vaiheessa erilaisia tekniikoita käyttäen, ja lopputulos näytti siltä kuin linna olisi kursittu kokoon mielivaltaisesti satunnaisista hukkapaloista.
– Hämeen linnan Kerttuli
Romaanimme Hämeen linnan Kerttuli sijoittuu pääasiassa Hämeen linnaan ja vuosiin 1612-1614. Nämä vuodet olivat Hämeen linnan kannalta tärkeitä, sillä vuoden 1614 alussa kuningas Kustaa II Aadolf matkasi Hämeen linnaan tarkastelemaan linnan korjaustöiden tuloksia ja tapaamaan paikallista säätyväkeä. Tämä oli kuninkaan ensimmäinen vierailu linnassa. Toisen kerran hän kävi linnassa vuonna 1626 puolisonsa Maria Eleonooran kanssa. Tällöin nimensä saivan Kuninkaansali ja Kuningattarenkamari.
Hämeen linnan rakentaminen alkoi keskiajalla. Tarkkaa vuosilukua ei tiedetä, mutta rakennustöiden arvellaan alkaneen 1200-luvun lopulla. Linnan rakennushistoria on kiehtova ja monivaiheinen, jatkuihan se vuosisatojen ajan. Kaikkien muutostöiden tarkkoja ajankohtia ei edes tiedetä.
Ensimmäinen linnan osa oli sen harmaakivestä rakennettu kerros ja siinä erityisesti nykyisen kukkotornin pohjakerros. Vähitellen seuraavien vuosisatojen aikana linna sai ylemmät kerroksensa, nykyiset kulmatorninsa ja siipensä.
Tutkijoiden päämielenkiinto kohdistuu usein 1500-lukuun, jolloin linna ja elämä sen ympärillä näytti monessa mielessä erilaiselta kuin 1600-luvun alun rakennus- ja korjaustöiden aikana sekä niiden jälkeen. 1500-luvun puolivälin kukoistuskauteen verrattuna elämä 1600-luvun alun linnassa oli vaatimattomampaa, ja linnan kolmen latokartanonkin toiminta oli huomattavasti aiempaa vähäisempää.
Kuten Hämeen linnan Kerttulissa kerromme, Hämeen linnassa tehtiin mittavia korjaustöitä 1610-luvun vaihteessa. Linnanvouti Erik Hare aloitti työt vuonna 1606, ja kun hänet määrättiin Pohjanmaan käskynhaltijaksi, jatkoi töitä linnanvouti Martin Paull. Korjaustyöt olivat laajoja, ja peruskorjauksen lisäksi niiden tavoitteena oli modernisoida linna uskottavaksi puolustuslinnaksi ja paikallisen hallinnon keskukseksi.
Haren ja Paullin uudistustöissä koko linna-alueen ympärille rakennettiin uudet vallirakennelmat palisadeineen sekä vallihauta, joka kiersi sekä linnan että linnan pohjoispuolelle muodostuneen kylän. Linnan kahden tykkitornin ampuma-aukot muurattiin umpeen, ja tykit siirrettiin vasta rakennetulle vallille. Linnan lounaispuolelle, palisadin ja linnan kehämuurin väliselle alueelle, rakennettiin pitkä rakennus, johon sijoitettiin mm. uusi väentupa, talleja ja sepän paja (sepän paja oli aiemmin linnan esipihalla).
Korjaustyöt pohjustivat linnan viimeistä lyhyttä kukoistusvaihetta valtakunnan hallinnon alueellisena keskuksena, ennen kuin se siirtyi lähinnä varuskunta- ja varastokäyttöön – ja lopulta vankilaksi ja sittemmin museoksi. Tarinamme tapahtuma-aikaan linnan uusimpia osia olivat vuoden 1599 räjähdyksen jälkeen uudelleen rakennettu etelätorni ja sen viereisen, kukkotorniksi kutsutun osan, kolmannen kerroksen kirkkosali.
Itse päälinna poikkesi 1600-luvun alussa suuresti siitä, millainen se on nykypäivänä. Tärkeimpiä eroja on mm. se, että suurimpaan osaan linnan toisen kerroksen kamareita ja saleja kuljettiin sisäpihan solakäytävältä, eli nykyistä ristikäytävää vastaavalta mutta puukatteiselta kulkuväylältä. Linnan siipien nykyiset ylimmät kerrokset ovat myös myöhempien aikojen muutoksia, mutta kulmatornit ovat säilyttäneet korkeutensa.
Nykyistä esilinnaa ei tarinamme aikaan vielä ollut olemassa, vaan sen paikalla oli kehämuuri, jonka eteläisessä kulmassa sijaitsi porttitorni. Kehämuurin ja päälinnan väliselle alueelle, esipihalle, oli rakennettu pääasiassa hirsirakenteisia varasto- ja talousrakennuksia. Linnan luoteispuolella kehämuurin keskellä kohosi fatabuuritorni, jonne johti kulkusilta länsitornin kupeesta. Esipihalla, fatabuuritornin juurella, oli fatabuuritupa, jossa fatabuuripiiat ja -emäntä työskentelivät, yöpyivät ja jossa heillä oli oma leivinuuni.
1600-luvun alussa linnan ympäristö oli alavaa maata ja etenkin sen eteläpuolinen alue oli soinen. Suoalueen yli kulki puinen silta, joka johti nykyisen kaupungin keskustan alueella sijaineen Saaristen latokartanon maille. Linnan länsipuolella sijaitsi laajojen peltojen ympäröimä Ojoisten latokartano, pohjoispuolella kohosi Pyövelinmäki ja idässä, järven takana, oli Hätilän latokartano.
Hämeen linnan Kerttulissa perustimme linnan kuvauksen pitkälti siihen, miten se on kuvattu Knut Draken Die Burg Hämeenlinna im Mittelalter -teoksessa. Tähän teokseen on kuitenkin myöhempi tutkimus tuonut jonkin verran korjauksia, joita pyrimme parhaamme mukaan huomioimaan. Linnan elämää koskeva tärkeä lähde oli At Home Within Stone Walls: Life in the Late Medieval Häme Castle. Näiden lähteiden pohjalta rakensimme kuvauksen linnasta, jossa kulkureitit eri salien ja kamarien välillä – sekä niiden käyttötarkoitukset – poikkeavat paljon siitä, miltä linna tänä päivänä näyttää.
Tämän artikkelin kuvituskuva on Johannes van den Aveelenin (1655-1727) käsialaa. Se perustuu aiempien taiteilijoiden töihin eikä kuvaa linnaa Aveelenin elinaikana. Kuvassa linnan eteläpuolitse ulottuu suon sijaan järvi, eikä siinä näy merkkejä 1600-luvun alun tilanteen linnoitustöistä ja muista lisäyksistä.
Tänään on jännittävä päivä, Hämeen linnan Kerttulin virallinen ilmestymispäivä. Vaikka kyseessä on neljäs romaanimme, on tunne aina yhtä sykähdyttävä, kun useamman vuoden uurastus konkretisoituu kovakantiseksi teokseksi. Henkilöhahmot eivät enää eläkään ainoastaan omassa mielikuvituksessamme, vaan muillakin on mahdollisuus tutustua heihin.
Kerttulin tarkempi esittely löytyykin jo omalta sivultaan. Kyseessä on siis historiallinen romaani, joka sijoittuu Hämeeseen 1600-luvun alkuun. Tarinan keskiössä on epäsäätyinen rakkaustarina, mutta punoimme mukaan myös juonittelua ja jännitystä, seikkailuja sekä kalpojen kalistelua. Teemana meitä kiehtoi myös yhteentörmäys 1600-luvun ankarinkienkin kristillisten vakaumusten ja muinaisuskoon nojaavien vanhojen tapojen välillä.
Tästä päivästä lähtien Kerttulin pitäisi löytyä kirjakaupoista – tervetuloa tutustumaan Kerttuliin ja muihin sankareihimme sekä 1600-luvun Hämeeseen ja etenkin Hämeen linnaan! Tässä alla vielä ilmestymispäivän juhlistamiseksi lyhyt traileri.
Henrietta Marian vartalo näytti pieneltä ja sirolta, mutta hänen ryhtinsä oli kuninkaallinen ja suuret, tummat silmät loistivat tyyntä arvovaltaa. Ruskeat hiukset oli koottu taidokkaaksi, helmien kiertämäksi sykeröksi, mutta useamman hurmaavan kiharan oli sallittu laskeutua kauniita kasvoja kehystämään. Yllään kuningattarella oli kullanhohtoinen puku. Täällä hehkui aurinko, tässä salissa oli se Ranskanmaan lämpö, jota Tomas oli Englantiin saavuttuaan kaivannut.
Salamurhaajan merkki (Kuninkaan rakuunat III)
Muodista ja vaatteista 1630-luvulla voisi kirjoittaa paljon, mutta tässä artikkelissa luomme lyhyen katsauksen siihen, millaista muoti oli hyvin toimeentulevien, kuten aatelisten tai varakkaiden kauppiaiden, keskuudessa vaikkapa Pariisissa. Salamurhaajan merkissä (Kuninkaan rakuunat III) pääsemmekin hiukan katselemaan pariisilaista pukuloistoa. Kuvatessamme todellisia historiallisia henkilöitä, kuten Madame Chevreusta tai Englannin kuningatarta Henrietta Mariaa, otimme toisinaan kuvauksemme pohjaksi heitä esittäneitä maalauksia.
Yläluokan miesten ja naisten muoti 1630-luvulla Image used with permission from Royal Collection Trust.
1600-luvun yhteiskunta oli sääty-yhteiskunta, jossa säätyjen rajat olivat hyvin tarkat. Jokaisen oli erotuttava oman säätynsä jäseneksi, jotta muut tiesivät, kuinka häntä tuli kohdella ja puhutella ja kuinka hänen seurassaan tuli käyttäytyä. Vaatteilla viestittiin yhteiskunnallisesta asemasta, roolista ja toimeentulosta. Viimeisimmän muodin mukaisilla ja laadukkailla asuilla, kalliilla kankailla ja tietyillä väreillä, pitseillä, kulta- ja hopeapunoksilla sekä muilla arvokkailla materiaaleilla tahdottiin korostaa omaa asemaa ja vaurautta. Pukeutumisella siis ilmaistiin tiettyyn säätyyn kuulumista, ja tästä juontuukin sanonta ”pukeutua säädyllisesti”.
Monissa maissa säädettiin ylellisyysasetuksia, joiden avulla pukeutumista pyrittiin säätelemään. Asetusten tarkoituksena oli sekä erottaa säädyt toisistaan että usein myös säilyttää varallisuus kotimaassa. Esimerkiksi Louis XIII sääti vuonna 1633 lain, jossa kiellettiin mm. kulta- ja hopeakankaat sekä asujen kulta- ja hopeakoristeet muilta kuin ruhtinailta ja aatelisilta. Ruotsissakin säädettiin ylellisyysasetuksia mm. vuonna 1644 (laki koski luonnollisesti myös valtakunnan itäosaa). Laissa rajoitettiin esim. kulta- ja hopeakankaiden ja pitsien käyttöä sekä metallilankojen, helmi- ja kultakirjonnan ja koristenyörien käyttöä – yleensä kaikenlaista koreilua. Lakeja kuitenkin rikottiin melko sumeilematta. Se, että oli kyllin varakas hankkiakseen kiellettyjä ylellisyyksiä ja maksaakseen sakot, oli yksi tapa korostaa omaa asemaa.
Artikkelin kuva (yllä) esittelee aikakaudelle tyypillistä miesten ja naisten muotia. Miesten muoti suosi pitkiä hiuksia, viiksiä ja kapeaa partaa, joita voikin ihailla monien aikalaisten muotokuvissa. Erikoisuutena hiusmuotiin kuului esim. Ranskassa ja Tanskassa ns. lovelock/denette, eli kasvojen vasemmalla puolella roikkuva hiussuortuva, jonka sanotaan merkinneen sitoutumista mielitiettyyn. Pitsikoristeinen kaulus oli leveä. Muhkeahihaisen doubletin hihojen (ja rintamuksen) viilloista pisti esiin paita. Housut olivat polvipituiset ja pussittavat. Kengissä oli usein korko – punainen oli erityisen muodikas niin miehillä kuin naisillakin – ja niitä saattoi koristaa ruusuke. Saappaat olivat ensin ratsumiehen ja metsästäjän asuun kuuluvia ulkokäyttöön tarkoitettuja jalkineita, mutta 1600-luvulla ne tulivat suosituiksi sisätiloissakin. Sukkaa suojasi boothose, jonka varsi saatettiin koristella pitsillä. Päällysvaatteina viitat olivat suosittuja. Pitkän viitan lisäksi muotitietoiset miehet käyttivät lyhyempää viittaa, jota kannettiin toisen hartian yli roikkuvana, le manteau à la Balagnic. Erikoisena trendinä mainittakoon ”huoliteltu huolimattomuus”: nappeja saatettiin jättää tarkoituksella napittamatta.
Naisen pukuun kuuluivat muhkeat, pallomaiset, usein vajaamittaiset hihat, jotka saatettiin ommella kangaskaistaleista ja kerätä rusetin avulla pussimaisesti kyynärpään kohdalle (virago sleeve). Hameen helma oli laaja. Leveää kaulusta koristi pitsi, samoin hihansuussa komeili usein pitsikalvosin. Puvun yläosaan kuului stomacher tai pièce d’estomac, kolmionmallinen ”paneeli”. Etenkin Ranskassa ja Englannissa kankaat kevenivät, ja tummat sävyt antoivat tilaa vaaleammille väreille. Helmet olivat suosittuja, ja niitä käytettiin niin kaulassa, korvissa kuin kampaustenkin koristeena. Hiukset kasattiin nutturaksi, mutta kiharrettuja osioita jätettiin kehystämään kasvoja. Myös lyhyt otsatukka kiharrettiin usein. Kengissä oli tavallisesti korot ja ruusukkeet, melko varmasti ainakin kirjontaa. Salamurhaajan merkissä mainitsemme myös kenkien korokkeet, joita naiset saattoivat käyttää suojatakseen hienoja kenkiään katujen liejulta ja mudalta – ne saattoivat olla niin korkeat, että nainen tarvitsi tuekseen taluttajan pysyäkseen pystyssä.
Päähineet olivat tärkeä osa niin miesten kuin naistenkin pukeutumista. Julkisilla paikoilla pää paljaana kuljeskelemista pidettiin sopimattomana. Muodikkaat naiset tosin saattoivat joskus esiintyä komeissa, koristelluissa kampauksissa ilman päähinettä. Leveälierisiä huopahattuja, joita usein koristivat komeat sulat, käyttivät miesten ohella naisetkin. Naiset saattoivat myös pukea pienen samettimyssyn, viitan hupun tai hilkan päänsä verhoksi.
Päähineen ohella hansikkaat olivat tärkeä asuste. Niillä oli tietenkin käytännön merkitys (käsien suojaaminen kylmältä, lialta, vammoilta), mutta niihin liittyy myös paljon symboliikkaa ja aseman osoittamista: yläluokan tapauksessa valkeat hansikkaat osoittivat aseman, jossa ei tarvinnut liata käsiään. Hansikkaat saatettiin valmistaa joko paksusta, kestävästä nahasta tai mitä hienoimmasta nahasta – kanannahkahansikkaiden väitettiin mahtuvan saksanpähkinän kuoren sisään. Myös kangashansikkaita käytettiin (silkki, sametti, satiini ym.). Hansikkaat saatettiin kirjoa metalli- ja silkkilangoin, koristella paljetein, helmin, pitsein, tupsuin jne. Ne saatettiin myös hajustaa. Miesten hansikkaista tulikin niin koristeltuja, että niitä oli lähinnä tarkoitus esitellä ja kantaa vyöllä pikemmin kuin käsissä. Hansikkaat kädessä ei esim. syöty, pelattu korttia, otettu vastaan lahjaa tai kätelty. Ylemmälle osoitettiin kunnioitusta riisumalla oikean käden hansikas – eikä sitä saanut repiä pois hampain! Jos hansikkaita ei riisunut, osoitti kieltäytymistä fyysisestä kontaktista, mikä oli vallankäytön merkki.
Pukeutuminen lukuisine vaatekappaleineen ja alusvaatteineen vaati aikaa. Kotioloissa saatettiin käyttää epämuodollisempaa ja mukavampaa asua. Etenkin yläluokan herrojen vaatevarastoista löytyi tarinassamme esiintyvän Otto Gerholdin suosiman kotitakin tapaisia asuja, joihin saattoi kuulua samasta kankaasta tai samantyylisin kirjailuin varustettu myssy ja/tai tohvelit.
Kaiken kaikkiaan vaatetuksella on ollut siis merkittävä viestinnällinen arvo, ja asukokonaisuuksien suunnitteluun on käytetty ylempien luokkien ja rikkaampien porvareiden elämässä paljon aikaa ja rahaa. Toki muutkin yhteiskuntaluokat käyttivät vaatetusta tapana viestittää esimerkiksi kapinamieltään, kuten kirjoitimme aiemmassa artikkelissamme. Samat ilmiöt ja viestintätarpeet elävät edelleen nykypäivänä, vaikka miesten muoti kaventuikin Ranskan vallankumouksen (joka toi mukanaan vastareaktion ylimystön tuhlailevalle ja värikkäälle pukeutumiselle) ja teollisen vallankumouksen seurauksena lähinnä tummiin pukuihin (tummassa puvussa lika ja saaste eivät erotu niin herkästi kuin kirkasvärisissä kankaissa). Tässäkin asiassa saamme parhaillaan todistaa muutosta – muoti kuvastaa yhteiskuntaa ja sen muutoksia.
Aiempi versio tästä artikkelista on julkaistu joulukuussa 2018
Näin joulun alla ja talvisessa tihkusateessa ajatuksemme kääntyivät tuon tuosta siihen, kuinka Kustaa II Aadolf ja varsinkin Kuninkaan rakuunat -sarjamme henkilöhahmot viettivät joulua liityttyään mukaan Kolmikymmenvuotiseen sotaan. Vai pääsivätkö he koko juhlaa edes viettämään?
Joulua vietettiin 1600-luvulla erilailla kuin nykyään, vaikkakin Birger Jaarlin 1200-luvulla kehittämä ajatus joulurauhasta oli jo vahvasti osa Ruotsin perinteitä. Esimerkiksi Turussa on julistettu joulurauha aina 1320-luvulta lähtien. Joulun juhlinta oli kuitenkin 1500-luvun aikana käynyt läpi monia muutoksia uskonpuhdistuksen myötä, ja kesti aikansa, ennen kuin uusia ajatuksia hyväksyttiin osaksi perinteitä – jos niitä koskaan edes hyväksyttiin.
Germaanisessa perinteessä joululla (yule) on pitkä historia, eikä sillä suureksi osaksi ole mitään tekemistä kristinuskon kanssa. 1500-luvulla monet uskonpuhdistajat katsoivat tarpeelliseksi kieltää koko juhlan sen pakanallisena pidetyn alkuperän vuoksi tai koska sen katsottiin liittyvän liian kiinteästi katoliseen kirkkoon. He halusivat palauttaa kristinuskon juurilleen ja säilyttää vain Raamatussa erikseen nimetyt ja määrätyt juhlat sekä palvonnan muodot. Käytännössä tämä olisi tarkoittanut pelkästään viikoittaista sunnuntain pyhittämistä, ja kaikki muut juhlat olisi todettu pakanallisiksi. Manner-Euroopassa kalvinismin isällä, Jean Calvinilla, oli aiheesta ankarimmat mielipiteet, mutta hänkään ei sentään kieltänyt joulua kaikilta seuraajiltaan (vaikka Sveitsin kalvinistit niin tekivätkin).
Skotlannissa joulunvietto kiellettiin kokonaan vuonna 1560 John Knoxin vaikutuksesta. Erilaisista juhlimisen muodoista, kuten tanssimisesta ja joululaulujen laulamisesta, asetettiin rangaistuksia. Englannin Cromwellin johtama puritaaninen parlamentti kielsi joulun ja muut pakanalliset juhlat 1642. Massachusetts Bayn siirtokunnassa uuteen maailmaan muuttaneet puritaanit kielsivät joulun – ja pääsiäisen sekä muut epäkristilliset juhlat – vuonna 1659. Erilaisia kieltoja asetettiin ympäri Yhdysvaltoja seuraavien kahdensadan vuoden ajan, kunnes joulusta kuitenkin tuli kansallinen juhla vuonna 1870. Englannissa päästiin taas joulunviettoon monarkian palattua 1650-luvun loppupuolella. Skotlannissa kielto lakkautettiin 1712, mutta vielä pitkään kirkko paheksui joulua viettäviä, eikä joululomille päästy ennen vuotta 1958.
Suurimmassa osassa Eurooppaa kuitenkin ymmärrettiin, ettei kansa suostuisi elämään ilman perinteisiä juhliaan – ja Martti Luther pitkälti muodosti joulusta sellaisen kuin se suurelta osin nykyään on. Hän siirsi lahjojen jaon katoliselta pyhän Nikolauksen päivältä (6.12.) jouluaattoon 24.12. ja keksi lahjojen jakajaksi hahmon nimeltä Christkind, jonka piti esittää Jeesuksen reinkarnaatiota lapsen hahmossa. Tarkoitus oli viedä huomiota katolisilta pyhimyksiltä, mutta Christkind omaksuttiin pian katoliseen perinteeseen ja liitettiin pyhän Nikolauksen rinnalle lahjojen jakajaksi. Muita Lutherin ja hänen aikalaistensa kehittämiä jouluperinteitä ovat joulukuusi (vaikkakin puihin ja oksiin liittyvillä perinteillä on niilläkin pitkä historia keskitalven juhlissa), joulumarkkinat ja joulupäivän aamuun kuuluva vigilia eli jumalanpalvelus.
Monin paikoin vanhat, esikristillisen ajan tavat säilyivät vielä pitkään osana joulunviettoa – ja ovat nähtävissä edelleen. Jo viikingit ”joivat joulua” ja aterioivat perinpohjaisesti keskitalven aikaan. Jouluna onkin ollut tapana syödä runsaasti, ainakin niiden, joille se on ollut mahdollista, jotta seuraavana vuonnakin ruoka riittäisi ja saataisiin hyvä sato. Tavan katsotaan periytyvän pakanalliselle ajalle, pyritäänhän sillä varmistamaan tuleva onni eräänlaisen taikuuden eikä rukouksen keinoin. Joululyhteiden laittamista linnuille siinä toivossa, että linnut eivät söisi jyviä pellolta ja saataisiiin hyvä sato, on myös pidetty jopa niin pahana pakanallisena tapana (viljauhri), että se on paikoin aikoinaan kiellettykin. Moni suomalainen joulunviettotapa, kuten vainajien muistaminen, voidaan jäljittää kekriin.
Vielä 1600-luvulla Ruotsin valtakunnassa oli kolme joulun pyhäpäivää, 25.-28.12. Kolmatta ja neljättä päivää on nimitetty myös mm. arki- tai pikkupyhiksi: varsinaisina pyhäpäivinä pidättäydyttiin työnteosta, mutta arkipyhinä työnteko ei ollut sopimatonta vaikkakaan aivan jokapäväiseen tapaan ei tarvinnut ahertaa. Uskonpuhdistajien lisäksi mm. Kustaa Vaasa ja erinäiset valtiopäivät vastustivat mielestään liiallisia juhlapyhiä niiden turmiollisen ja ihmisiä laiskistavan vaikutuksen vuoksi, mutta vasta Kustaa III antoi määräyksen joulun pikkupyhien sekä muutamien muiden juhlapäivien lakkauttamisesta 1772. Kansan parissa vanhat tavat kuitenkin säilyivät vielä pitkään.
Alussa esitettyyn kysymykseen palataksemme – entä kirjasarjamme sankarit? Miten he viettivät ensimmäistä jouluaan sodassa Pyhää saksalais-roomalaista keisarikuntaa vastaan? Saivatko rakuunat levätä pyhäpäivinäkään? Kuinka kuninkaan armeija selviytyi pakkasissa, joista lähteet kertovat (pakkasten sanotaan alkaneen jo lokakuussa)? Näistä pohdinnoista syntyi pieni tunnelmapala nimeltä Rakuunoiden joulu 1630, jossa hahmomme astuvat jälleen historiallisten tapahtumien tuiskeeseen. Kertomus sijoittuu aikaan noin kahta kuukautta ennen Kuninkaan rakuunat: Upseerin miekka -teoksen alkua.
Jos et vielä ole lukenut kertomusta sankareidemme joulunajasta, löydät sen ylävalikon Kuninkaan rakuunat -otsikon alta tai klikkaamalla tässä ohessa olevaa kansikuvaa.
Viimeisimmät kommentit