Susimetsä

Ulla ja Marko

Kategoria: Kuninkaan Rakuunat (page 1 of 8)

Samuel Cockburnin viimeinen leposija

Kenraalimajuri Samuel Cockburnin muistomerkki Turun tuomiokirkossa

Kuninkaan rakuunat -sarjan ensimmäisessä osassa, Upseerin miekassa, Tomas Rapir muistelee lumista talvea Turussa vuonna 1621 ja sitä, kuinka hän muiden turkulaisten joukossa sai nähdä hänen majesteettinsa Kustaa II Aadolfin. Kuningas saapui tuolloin kaupunkiin arvostetun skotlantilaisen palkkasoturin, Samuel Cockburnin hautajaisiin. Cockburn oli kuollessaan 46 tai 47 -vuotias. Hänellä oli takanaan pitkä ja kunniakas ura Ruotsin armeijassa.

Cockburn saapui Ruotsiin vuonna 1598, samoihin aikoihin kuin suuri joukko muitakin skotlantilaisia palkkasotureita. Sotilasuransa alkuvaiheissa hän osallistui Ruotsin myrskyisiin sisällissotiin. Myöhemmin hän palveli everstinä Ruotsin ja Venäjän sodassa 1609-1610, ja hänen rykmenttinsä oli ratkaisevassa roolissa Novgorodin valtauksessa 1611. Seuraavana vuonna, Cockburnin hakiessa 8000 riikintaalerin edestä rästiin jääneitä palkkarahoja, myönsi kuningas Kustaa II Aadolf hänelle 300 maatilaa Pohjanmaalta.

Seuraavien kymmenen vuoden ajan kenraalimajuri Cockburn oli Ruotsin palveluksessa, kunnes vuonna 1621 kuoli, tiettävästi sairauteen. Hautajaiset järjestettiin talvella 1621 Turussa. Cockburnin veli, Johan, pystytti hänelle marmorisen hautapaaden Turun tuomiokirkkoon, mistä se löytyy tänäkin päivänä Pyhän Ruumiin kappelista.

Ruotsalaiset rantautuvat Pommeriin 6. heinäkuuta 1630

Kirjoittamamme Kuninkaan rakuunat -sarja alkaa 30-vuotisen sodan tapahtumista helmikuussa 1631, mutta Kustaa II Aadolf oli tuonut joukkonsa Pommeriin jo edellisenä kesänä. Päivämäärä 6. heinäkuuta 1630 voidaan katsoa Ruotsin osallistumisen alkupäiväksi, vaikka Ruotsi oli jo paria vuotta aiemmin tukenut Stralsundin puolustusta katolilaisia joukkoja vastaan ja ylläpiti siellä varuskuntaa.

Kolmikymmenvuotinen sota oli jatkunut jo toistakymmentä vuotta, ennen kuin Ruotsi liittyi siihen mukaan. Kustaa II Aadolfin motiiveista on erilaisia tietoja ja arveluita, mutta yhteenvetona voi sanoa, ettei päätös perustunut mihinkään yksittäiseen tapahtumaan tai tekijään. Tiedetään, että Ranskan kardinaali Richelieu oli taivutellut Ruotsia liittymään taisteluun Tanskan (jota Richelieu oli myös tukenut) peräännyttyä. Tiedetään myös, että kuningas perusteli osallistumista sotaan protestanttisten vaaliruhtinaskuntien ahdingolla ja keisari Ferdinand II aiemmilla rikkomuksilla Ruotsia vastaan, mukaan lukien keisarikunnan tuen Ruotsin vihollisille Puolan Sigismundia vastaan käydyssä sodassa (Long 1838, 498).

Kustaa II Aadolf nousee maihin Saksassa, Anders Fryxell: Svensk historia, Public Domain, linkki

1600-luvun alussa käytettiin juliaanista ja gregoriaanista kalenteria vielä rinnakkain ja siksi monet lähteet merkitsevät Ruotsin joukkojen rantautumisen päivämääräksi 24./26. kesäkuuta. Gregoriaaniseen kalenteriin perustuen osa lähteistä mainitsee päivämääräksi 4. heinäkuuta, mutta luotettavin päivämäärä lienee moderneimmissa lähteissä, joiden mukaan rantautuminen tapahtui 6. heinäkuuta 1630 (mm. Wilson, 2010; Thion, 2013, 134; Glete, 2005).

Ruotsilla oli kuitenkin ollut Pommerissa, Stralsundissa, varuskunta jo vuodesta 1628 lähtien, jolloin kuningas oli lähettänyt joukkoja puolustamaan kaupunkia Wallensteinin piiritystä vastaan. Nämä joukot, Gleten (2005) mukaan 5859 miestä, joista 500 ratsumiehiä ja 50 tykistöä, olivat vastuussa Ruotsin maihinnousualueen varmistuksesta. Tämä oli tarpeellista, koska Kustaa II Aadolfin rantautuessa Pommeriin yksikään Saksan markkreiveistä ja prinsseistä ei ollut vielä asettunut hänen taakseen.

Dodgen (1895, s. 158-159) mukaan Leslie valloitti Hiddensee-saaren 13. maaliskuuta ja 29. päivä hän lähetti miehiä Stralsundin edustalla olevalle Rügenin saarelle. Keisarilliset yrittivät turhaan ajaa ruotsalaisia takaisin, ja huhtikuun loppuun mennessä miltei koko saari oli Ruotsin hallussa yhtä linnoitusta lukuun ottamatta. Sekin valloitettiin kesäkuun 7. päivä.

Dodge kertoo myös, että paikallinen keisarillisten joukkojen johtaja, Torquano Conti, käski sytyttämään tulia pitkin rannikkoa siten, että lähestyvä ruotsalainen laivasto kuvittelisi vastassa olevan suuren armeijan. Hämäys kuitenkin epäonnistui, ja Kustaa II Aadolf rantautui joukkojensa etunenässä Usedomiin. Kuningas itse osallistui puolustuslinjojen rakennustöihin sillä välin, kun loput joukot rantautuivat seuraavien kahden päivän aikana.

Vanhojen lähteiden epäluotettavuudesta kertoo paljon se, että Rotteckin (1842, 140) mukaan kuninkaalla oli rantautuessaan mukanaan 15 000 miestä, kun taas Long (1838, 498) toteaa sotilaita olleen enintään 8000. Glete (2005) kuitenkin perustaa tarkemmat luvut armeijan rulliin, joiden perusteella Ruotsista lähtiessä sotilaita oli 13641, joista hieman yli 10000 oli jalkaväkeä, 425 tykkimiehiä ja loput noin 2800 ryttäreitä (Glete, 2005). Erilaiset taudit saattoivat kuitenkin karsia tätä joukkoa jo ennen Pommeriin rantautumista.

Kustaa II Aadolf valloitti nopeasti Usedomin sekä Wollinin saaret ja painosti Pommerin kreivin, Bogislav XIV:n, antautumaan ja luovuttamaan Ruotsin joukoille Stettinin. Kuninkaan jakaessa joukkonsa neljäksi armeijaksi ja marssiessa syvemmälle Pommeriin ja Mecklenburgiin lähetti Ferdinand II Kustaa II Aadolfille ehdotuksen rauhasta. Hän tarjosi Ruotsille Pommeria mikäli he vain vetäytyisivät sodasta. Kustaa II Aadolf kieltäytyi tarjouksesta sanoen, ettei hän ollut liittynyt sotaan omaksi edukseen vaan tukeakseen protestanttista uskoa.

Gustavus Adolphus ja Bogislaw XIV. Tuntematon taiteilija – Die Greifen, Pommersche Herzöge, Ausstellung Kiel 1996, Public Domain, linkki

Vaikka Kustaa II Aadolf otti Stettinin haltuunsa heinäkuun aikana, kului kuitenkin yli kuukausi ennen kuin hän ja kreivi Bogislav XIV allekirjoittivat Stettinin sopimuksen – Ruotsin ja Pommerin liittoutumissopimuksen – 4. syyskuuta 1630. Tätä edelsivät pitkät neuvottelut, joihin kuningas itse osallistui kahtena päivänä juuri ennen allekirjoitustilaisuutta. Kuitenkin vasta vuoden 1631 aikana Ruotsi onnistui tyhjentämään kaikki Pommerin alueen kaupungit keisarillisista joukoista.

Kustaa II Aadolf toivoi, että Saksan protestanttiset ruhtinaat asettautuisivat hänen taakseen taisteluun Ferdinand II:sta ja Katolista liigaa vastaan. Magdeburgin, joka julistautui kuninkaan puolelle heti elokuussa, oli tarkoitus antaa esimerkki koko pohjoiselle Saksalle. Käytännössä protestanttiset vaaliruhtinaat kuitenkin epäröivät vielä pitkään, eikä Magdeburgin ja Pommerin esimerkki vakuuttanut heitä Kustaa II Aadolfin pyyteettömyydestä taikka mahdollisuuksista ratkaista Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan sisäisiä ongelmia.

Todettakoon, että palvelusrullista ei löydy mainintaa Kuninkaan rakuunat -sarjassa esiintyvästä vapaaherra Ulvhufvudin vapaakomppaniasta. Ainoiksi vuoden 1630 aikana palvelleiksi rakuunoiksi mainitaan St Andrén komennuksessa ollut 146 miehen rakuunakomppania sekä Saksasta värvätty Kaggin rakuunakomppania, joka saavutti 200 miehen vahvuuden joulukuuhun 1630 mennessä (Glete, 2005). Emme tiedä, mistä moinen lapsus johtuu – yksi mahdollinen selitys on se, että Ulvhufvud toi vapaakomppaniansa Ruotsista yksityisesti, eikä se siksi ollut mukana virallisissa asiakirjoissa. 😉

Dodge, T.A. (1895). Gustavus Adolphus; a history of the art of war from its revival after the middle ages to the end of the Spanish succession war, with a detailed account of the campaigns of the great Swede, and of the most famous campaign of Turenne, Condé, Eugene and Marlborough. With 237 charts, maps, plans of battles and tactical manoeuvres, cuts of uniforms, arms, and weapons.
Glete, J. (2005). Den svenska armén i Tyskland 1630-1632: Storlek, sammansättning, geografiskt ursprung och förbandens ålder.
Long, G. (toim.) (1838) The penny cyclopædia. Society for the diffusion of useful knowledge.
Rotteck, Carl von. (1842) General History of the World: From the Earliest Times Until the Year 1831, Volume 3.
Thion, S. (2013) French Armies of the Thirty Years’ War.
Wilson, P. H. (2010) Europe’s Tragedy – A History of the Thirty Years War.

Kirjatraileri: Kuninkaan rakuunat

Viestit vakoojan munissa

Spoilerivaroitus: jos et vielä ole lukenut Kuninkaan rakuunat -sarjan toista osaa, Kuriirin viittaa, sisältää seuraava teksti pienen juoneen liittyvän paljastuksen!

Kuten Kuriirin viittansa lukeneet saattavat muistaa, on eräässä kohtauksessa salainen viesti kätketty munankuoriin. Kyseessä on menetelmä, jota mm. vakoojat käyttivät, ja joka löytyy esim. parista 1500-luvulla ilmestyneestä teoksesta, Giambattista della Porta’n Magiae Naturalis (1558) ja Thomas Luptonin A Thousand Notable Things (1579). Della Portan kerrotaan keksineen tempun inkvisitiota harhauttaakseen (lähde).

Aphra Behn by Peter Lely ca. 1670
(Source: Wikipedia)

Kananmunatemppua todellakin käytettiin 1600-luvulla, jolloin siihen turvautuivat myös naispuoliset vakoojat. Naisten toimimisen vakoojina arvellaan olleen tuolloin melko yleistä, sillä naisia ei epäilty salamyhkäisistä toimista siinä missä miehiä – heidän kun ei uskottu olevan poliittisesti aktiivisia – ja jos he jäivät kiinni, kärsivät he usein huomattavasti lievemmän rangaistuksen kuin miehet. Esimerkiksi näytelmäkirjailija ja runoilija Aphra Behn (1640 – 1689) toimi kuningas Charles II:n vakoojana Antwerpenissä ja käytti mm. koodinimiä Astrea ja Agent 160. Munankuoritempun lisäksi käytössä oli mm. artisokan mehusta saatava näkymätön muste, jonka lämpö (vaikkapa kynttilän liekki) teki näkyväksi (lähde).

Jos haluat leikkiä vakoojaa tai vain nähdä, kuinka munankuoritemppu käytännössä toteutuu, kannattaa katsoa seuraava video:

Ruotsin armeijaa seuranneet naiset 30-vuotisessa sodassa

Opetustaulu: Leirielämää

Kuten kerromme Kuninkaan rakuunoiden ensimmäisessä osassa, Upseerin miekassa, eivät 1600-luvun sotaretkillä kulkeneet ainoastaan sotilaat. Armeijoita seurasi suuri määrä ihmisiä, joihin kuului muiden huoltojoukkojen – ajureiden, välskäreiden, seppien, päällystön palvelijoiden jne. – lisäksi naisia ja lapsia. Usein tämä jälkijoukko oli jopa varsinaista armeijaa suurempi.

Naisten ja lasten mukanaolo sotaretkillä saattaa hämmästyttää nykylukijaa, mutta kuten Larsdotter (2018, s. 18) toteaa, he olivat kiinteä osa armeijaa, vaikka heitä ei yleensä mukaan värvättykään eikä kirjattu armeijan kirjoihin. 1500-1700 -luvuilla naiset vaikuttivat merkittävästi siihen, että sotaa voitiin käydä: sen ajan valtioilla ei ollut varaa armeijan huoltoon, ja naiset hoitivat tämän työn. Vaimon mukaan ottamista pidettiin luonnollisena, uskottiinhan, että nainen oli luotu miehen auttajaksi (Turner 1683, s. 277). Vaimon, tai naisen, tehtävä oli laittaa ruokaa, pestä ja paikata vaatteita, hoitaa miestä tämän sairastuessa tai haavoittuessa, hankkia polttopuuta, ruokaa ja rehua sekä marsseilla jopa kantaa – muiden tavaroiden lisäksi – osa miehen varusteista, jotta tälle jäi voimia varsinaista taistelua varten. Vaimon tuki oli luonnollisesti sekä fyysistä että henkistä. Turner (s. 277) toteaakin, että vaimon mukaansa ottanut mies selviytyi todennäköisemmin hengissä, näytti terveemmältä ja jaksoi tehdä paremmin töitä. Lisäksi naiset saattoivat joutua vahvistamaan leiriä ja jakamaan ruokaa tai juomaa, kantamaan vettä tai ammuksia ja jopa lataamaan tykkejä.

Vaikka sotilaat saivatkin armeijalta muona-annokset, tarvittiin niihin usein täydennystä. Naiset osallistuivat ruokavarojen hankintaan joko ostamalla kylistä tai kaupungeista ruokaa tai vaihtoehtoisesti ryöstelemällä. Eräs aikalaislähde, Peter Hagendorf -nimisen sotilaan päiväkirja, kertoo, kuinka Hagendorf haavoittui Magdeburgin valtauksessa. Hänen vaimonsa Anna Stadlerin lähti palavaan kaupunkiin ryöstöretkelle ja palasi mukanaan mm. viiniä. Nainen saattoi myös vartioida miehen saalista, jotta muut eivät pääsisi sitä ryöstämään. Tämän kaiken lisäksi naiset saattoivat harjoittaa jonkinlaista sivutointa vaikkapa kaupustelijoina, viinan keittäjinä tai pyykkäreinä, kuten Anna tekee Upseerin miekassa.

Naiset eivät kuljeskelleet miesten perässä miten mielivät. Marssijärjestystä, josta kertoo mm. Turner, kuvaammekin Upseerin miekassa. Sotilaiden vaimot marssivat jalkaisin kuormavaunujen mukana, ja kaikkine taakkoineen (teltta ja muut leiriytymisvälineet, kattilat ja pannut, polttopuut, vaatteet ja mahdollisesti vielä lapset ja kotieläimet) heitä verrattiinkin kuormajuhtiin. Hiukan parempaan asemaan päässeiden miesten vaimot kulkivat ratsain, ja ylimpien upseereiden vaimoilla oli käytössään vaunuja. Ne sijoittuivat marssijärjestyksessä heti rykmenttien ja komppanioiden perään ennen kuormavaunuja.

Tavallisesti armeijoiden mukana kulkeviin naisiin lukeutui vaimojen lisäksi muitakin naisia, mutta Ruotsin armeijan tapauksessa Kustaa II Aadolfin sota-artiklat kielsivät muiden kuin vaimojen mukanaolon. Vuoden 1621 sota-artiklassa todetaan seuraavasti: ”Inga horor skall lidas i Lägret, men vill någon ha sin hustru med sig, det står honom fritt. Finns även någon som orenligt leverne fört, och tänker den att behålla hos sig, då äkta henne ordentligt”, eli vapaasti käännettynä: ”Huoria ei suvaita leirissä, mutta jos joku haluaa pitää vaimoaan, se on hänen oikeutensa. Jos joku on viettänyt siivotonta elämää ja haluaa pitää naisen luonaan, on tämän naitava hänet.”

Näissä oloissa tietenkin myös syntyi lapsia – leireihin, joissa taudit riehuivat ja joissa kärsittiin nälkää. Jo edellä mainittu Anna Stadlerin synnytti leirissä neljä lasta, joista kaikki kuolivat vauvaiässä, ja viimeisen jälkeen kuoli Anna itsekin. Upseerin miekastakin tutun marsalkka Kustaa Hornin perhe seurasi miestä sotaan. Tytär Agneta syntyi Riiassa 1629 ja poika Axel vuotta myöhemmin. Perheen äiti, Christina Oxenstierna, valtakunnankansleri Axel Oxenstiernan tytär, kuoli ruttoon Stettinissä 1631. Myöhemmin Agneta puolestaan seurasi puolisoaan Lars Cruusia sotaan, vaikka odotti pariskunnan ensimmäistä lasta. Hänen päiväkirjassaan on säilynyt kuvausta matkoista armeijan mukana. Rasittavan elämän vuoksi hän sai useita keskenmenoja.

“Here, I did remarke as wonderful, that in the very moment when our ship did breake on ground, there was a Sergeants Wife a shipboard, who without the helpe of any women was delivered of a Boy, which all the time of the tempest she carefully did preserve. And being come ashore, the next day, she marched neere foure English mile, with that in her Armes, which was in her Belly the night before.”

”Panin merkille, että laivamme rantautuessa erään kersantin vaimo synnytti ilman muiden naisten apua lapsen, josta hän huolehti myrskyn riehuessa. Ja noustuaan maihin seuraavana päivänä hän marssi lähes neljä englantilaista mailia kantaen sylissään sitä, mitä vielä edellisenä iltana kantoi kohdussaan.”

Robert Monro, 1630 (vapaa käännös kirjoittajien)

Naisten oli kestettävä raskasta työtä, nälkää ja väkivallan uhkaa. Leskeksi jääneen oli usein avioiduttava nopeasti uudelleen, sillä aviomies soi sentään jonkinlaisen turvan naiselle. Välillä jouduttiin kovinkin lähelle varsinaisia taisteluita, eivätkä taudit valinneet kenen kimppuun kävivät, lapset eivät katsoneet missä oloissa syntyivät ja naiset kelpasivat sotasaaliiksi vihollisille. Naiset eivät ehkä sotineet – vaikka esimerkkejä taisteluihinkin osallistuneista naisista löytyy eri aikakausilta – mutta rohkeutta ja sisua heiltä vaadittiin.

Kuninkaan rakuunoiden lisäksi kirjallisuudessa esiintyviä esimerkkejä armeijaa seuranneista naisista ovat mm. Lotta Svärd Runebergin Vänrikki Stålin tarinoista (1800-luku), Diana Gabaldonin Clare Fraser (1700-luku) ja Bertolt Brechtin Anna Fierling (30-vuotinen sota) sekä tämän esikuva Grimmelhausenin Simplicissimus-tarinoissa (myös 30-vuotinen sota).

Aiheesta kiinnostuneet voivat lukea lisää esim. seuraavista lähteistä:

Kvinnor i Krig. https://militarhistoria.se/1500-tal/kvinnor-i-krig
Larsdotter, A. 2018. Naiset sodissa.
Sjöberg, M. 2008. Kvinnor i fält. 1550-1850.
Turner, J. 1683. Pallas Armata. Military Essayes of the Ancient Grecian, Roman, and Modern Art of War. Written in the years 1670 and 1671.

« Older posts

© 2019 Susimetsä
Title image: Carl Wahlbom / Nationalmuseum | Source: Wikipedia

Theme by Anders NorenUp ↑