Ulla ja Marko

Kuukausi: lokakuu 2018

Viinin vaarat ja välttämättömyys 1600-luvulla

Saksalainen hopeapikari, perimätiedon mukaan sotasaalis 30-vuotisesta sodasta. Kansallismuseon kokoelmat (kuva: Susimetsä)

Juliette otti sileäpintaisen pikarin käsiinsä ja haistoi sen sisältöä. Tuoksu oli niin pureva, että vedet kihahtivat silmiin.
Rumbullion, länsi-intialaista paholaisentappajaa”, Northe selitti.
”Taitaa tappaa vähäisemmänkin syntisen”, Juliette irvisti. Tuntui kuin olisi tulta kitaansa kaatanut!

Kuninkaan rakuunat – Salamurhaajan merkki

Ihmisellä ja alkoholilla on pitkä ja värikäs historia. Toisin kuin nykyään, oli alkoholijuomilla kuitenkin esimerkiksi 1600-luvulla selkeä ja tarpeellinenkin rooli arkipäiväisenä juomana. Veden puhtauteen oli harvoin luottamista – juomavesi saatettiin noutaa joesta, jonne likavedet päätyivät. Joissakin kaupungeissa käytettiin esimerkiksi poltetusta savesta tai ontoista tukeista rakennettuja vesijohtoputkia. Puuputkilla oli tapana lahota, ja pitkään putkissa seissyt vesi pilaantui. Kaivotkin saattoivat olla saastuneita. Niinpä olutta ja viiniä nautittiin päivän mittaan annoksina, jotka nykyihmisen silmin näyttävät varsin runsailta. On mm. arvioitu, että 1600-luvun Hampurissa kului olutta 700 litraa henkeä kohden vuodessa, pariisilainen taas joi lähes puoli litraa viiniä. Olut saattoi kuitenkin jäädä alkoholipitoisuudeltaan prosentin paikkeille. (Heikkinen 2018.)

Olutta saatettiin valmistaa kotona, mutta viiniin ei tietenkään kaikilla ollut varaa. Pohjois-Euroopassa olut oli tavallisempi juoma, kun taas Etelä-Euroopassa suosittiin viiniä. Tislaus oli tunnettu jo pitkään, mutta tislaamalla valmistetut juomat, kuten brandy, viski, gini ja vodka, yleistyivät vasta varhaismodernilla aikakaudella.

Salamurhaajan merkissä Juliette Gerhold pääsee maistamaan alkoholimaailman uutuustuotetta, Karibialla sokeriruo’on mehusta tai melassista tislattua rommia. Vaikka rommi ei tuolloin vielä ollut Euroopassa kovin tunnettu juoma, on sitä löydetty mm. 1628 uponneen Vasa-laivan hylystä.

Viinillä, etenkin maustetulla sellaisella, sekä esimerkiksi kuumalla oluella uskottiin myös olevan erilaisia terveysvaikutuksia sekä lääkinnällisiä ominaisuuksia.

Alkoholin haittapuolet kuitenkin tunnistettiin, ja juomiseen, etenkin julkisesti päihtyneenä esiintymiseen, on aina välillä pyritty puuttumaan. Vuonna 1600 Hessenissä, Saksassa, perusti Markkreivi Maurice raittiusseuran, jonka tarkoituksena oli taistella juopumuksen pahetta vastaan. Seuran jäsenet sitoutuivat pidättäytymään seitsemässä viinilasillisessa yhden aterian aikana. Tällaisia seitsemän viinilasin aterioita sai olla vain kaksi vuorokaudessa. Muutoin viiniä ei ollut lupa päivän mittaan nauttia, ei edes ”unilääkkeeksi”. Olutta ja muita juomia saattoi kuitenkin nauttia kohtuudella; eihän kenenkään toki tullut istua pöydässä kuivin suin! Väkevämpiä juomia sai nauttia ”joissakin tilanteissa” (lieneekö tilanne ollut jokaisen itse harkittavissa, sillä säännöt eivät tässä kohdassa määrittele väkevien nauttimiseen sopivia olosuhteita tarkemmin), mutta jos niin teki, oli vastaavasti luovuttava kahdesta lasillisesta viiniä. Päihtyä ei saanut.

Myös Kustaa II Aadolf oli kohtuuden ystävä. Tähän viitataan useissakin lähteissä, ja näkeepä jopa väitettävän hänen juoneen aterioilla mieluummin vettä kuin viiniä. Mm. Harte (1759, 3) toteaa kuninkaasta, että ”hän oli maltillinen ruoan kanssa ja vältteli viiniä. Hän sanoi usein hymyillen, ettei tullut valloittamaan saksalaisia kovalla juomisella” (vapaasti käännetty). Romaanissamme Kuninkaan Rakuunat – Upseerin miekka, on tarkkaavainen lukija saattanut huomatakin, ettei kuningas Kustaa II Aadolf nauti viiniä lounaalla upseereidensa kanssa, ainoastaan lääkintätarkoituksessa kertomuksen alkupuolella.

Kuten aiemmassa artikkelissamme sotilaiden ruoasta kävi ilmi, sisältyi sotilaiden ruoka-annoksiin myös olutta ja/tai viiniä, olut valmiina juomana tai maltaina ja humalina. Viiniannokset olivat olutannosta pienempiä, esimerkiksi Wallensteinin sotilaiden saamaksi annokseksi v. 1632 mainitaan joko 3 litraa olutta tai 1,5 litraa viiniä. Määrä kuulostaa suurelta, mutta oluen vahvuus vaihteli. Esim. Glückstadtissa palvelleiden skottien juomavarastoissa tavallisinta oli ”commis beer”, seuraavaksi yleisin oli ”doubled beer”, joka oli edellistä vahvempaa, ja harvinaisimpia sekä arvostetuimpia olivat tietyissä, usein oluistaan tunnetuissa, kaupungeissa tuotetut ja kaupungin mukaan nimetyt oluet, esim. ”Hamburg beer” (Fallon 1972). Joskus muonavarat, ja juomat niiden mukana, kävivät vähiin. Ryöstely oli yksi keino hankkia lisää juotavaa – ja tässä puuhassa näemmekin sotilaita Upseerin miekan loppupuolella.

 

Lähteitä:

Alcohol in the 17th century

Fallon, J. A. 1972. Scottish Mercenaries in the Service of Denmark and Sweden. 1626-1632.

Heikkinen, A. 2018. Uuden aikakauden kynnyksellä. Elämä varhaismodernissa Euroopassa.

Spring, L. 2019. In the Emperor’s Service: Wallenstein’s Army, 1625-1634.

The Gentleman’s Magazine

 

Matkalla Olavinlinnan historiaan

Aron Klöfverblad ja Anna Rothovia tyttärensä Emerentian kanssa. (Kuva: Ossi Hiekkala)

Kirjoittaessamme esimerkiksi Kuninkaan rakuunoista annamme mielikuvituksemme liitää ja siirrymme sen mukana toisiin aikoihin ja paikkoihin. Joskus kuitenkin toivoisi, ettei kaikki olisi vain mielikuvitusta – että saisi omin käsin kosketella jotain sellaista mistä kirjoittaa tai elää itse keskellä 1600-luvun tapahtumia. Yksi tilaisuus eläytyä menneeseen aikaan sattui kohdallemme tasan neljä vuotta sitten, kun osallistuimme Olavinlinnan uuden näyttelyn rakentamisen yhteydessä tuotettuun videoproduktioon ja pääsimme hetkiseksi keskelle historian tapahtumia.

Video on katseltavissa Savonlinnassa, Olavinlinnan näyttelyn yhteydessä, mutta löytyy myös Youtubesta ja siten myös tämän tekstin lopusta. Lyhyessä elokuvassa matkataan linnan historiassa eri aikakausien kautta, ja meidän osuutemme sijoittuu vuodelle 1649, eli juuri 30-vuotisen sodan päättymisen jälkeiseen aikaan. Toimme kuvauksiin hieman omaa rekvisiittaamme, kuten Markon esittämän hahmon miekan, mutta pääasiassa asusteet ja tarvikkeet tulivat museolta. Marko astui linnanherra Aron Klöfverbladin ja Ulla puolestaan Anna Rothovian rooliin – ja pääsipä tyttäremme Varpukin esittämään yhtä linnanherran ja tämän vaimon lapsista, ajankohdan huomioon ottaen todennäköisimmin Emerentia Aronsdotter Klöfverskjöldiä, joka syntyi n. 1640. Klöfverblad perheineen asui linnassa 1640-luvun loppupuolella. Hänet aateloitiin 1653, jolloin hän sai nimekseen Klöfverskjöld. Hän osallistui Ruotsin valtakunnan parlamentin istuntoon 1660.

Videotuotannon yhteydessä Olavinlinnan näyttelyyn tuotettiin myös kuvitusta. Kuvittaja Ossi Hiekkala (archipictor.com) otti töitään varten referenssikuvitusta myös meistä, ja saimme siten muistoksi myös tämän artikkelin yhteydessä olevan perhepotretin.

 

 

Bandolieeri ja muita sanoja

Romaanimme Upseerin miekan markkinointiin liittyen Kustannusosakeyhtiö Otavan Facebook-sivulla pyöri muutaman viime päivän ajan arvonta, jossa osallistujia pyydettiin arvaamaan tai tietämään, mitä tarkoittaa sana bandolieeri. Vastausvaihtoehdoiksi annettiin seuraavat:

a) muskettisoturin olkavyö, jossa kannettiin ruutilatauksia
b) kaupungin muurien ulkopuolelle rakennettu linnoitustyyppi
c) hattupäinen henkilö

Suurin osa vastaajista valitsi vaihtoehdon A, eli oikean vastauksen. Upseerin miekan lopusta lukija löytää sanaston, jonne olemme keränneet romaanissa esiintyviä mahdollisesti lukijalle vieraita termejä. Sanastossa olemme kuvanneet sanaa bandolieeri seuraavasti:

Bandolieeri – muskettisoturin olkavyö, jolta roikkui nahkanyöreissä noin tusina kartussia ja esimerkiksi ruutimassi ja kuulapussi.

Vaihtoehdon B linnoitustyyppi – bastionilinnake – löytyy myös sanastosta, mutta kohdasta bastioni:

Bastioni – linnoituksen muuriin rakennettu, yleensä nuolenkärkimäinen, ulospäin suuntautuva osa, joka helpotti linnoituksen muurin puolustamista. Bastionilinnake oli esim. kaupungin muurien ulkopuolelle rakennettu linnake, jossa saattoi olla neljä tai useampi bastionia.

Nämä ja monia muita rakuunoidemme seikkailuihin liittyviä termejä löydät siis Upseerin miekan lopusta.

Hattupäistä henkilöä voi toki kuvailla monin sanoin, mutta pelkästään hattupäistä henkilöä tarkoittavaa termiä ei tietääksemme ole olemassa. 1600-luvulla hatun (tai jonkinlaisen päähineen) käyttö oli pikemminkin sääntö kuin poikkeus; ihmiset eivät juuri näyttäytyneet julkisilla paikoilla ilman hattua, myssyä, hilkkaa tai muuta päähinettä.

Kolmikymmenvuotisen sodan alkamisesta 400 vuotta

Tänä vuonna tuli kuluneeksi neljäsataa vuotta kolmikymmenvuotisen sodan alkamisesta. Kuninkaan rakuunat -sarjamme seikkailuthan sijoittuvat sodan myöhempiin vaiheisiin – mutta kuinka kaikki oikein sai alkunsa?

Kolmikymmenvuotisen sodan katsotaan alkaneen toukokuun 23. päivä vuonna 1618 niin sanotusta Prahan defenestraatiosta. Kyseisen tapahtuman myötä syntyi tiettävästi myös sana ’defenestraatio’, joka muodostuu latinankielen de- (ulos jostain tai poispäin jostain) partikkelista ja fenestra-sanasta (ikkuna), ja tarkoittaa siis jonkun tai jonkin heittämistä ulos ikkunasta tai ikkuna-aukosta. Vuoden 1618 defenestraatio ei kuitenkaan ollut ensimmäinen laatuaan, vaan Prahassa oli harrastettu samaa toimintaa aiemminkin, vuonna 1419, jolloin temppu sytytti Hussilaissodat.

Kohtalokas ikkuna (kuva: Susimetsä)

Toukokuun 23. päivän defenestraatio oli seurausta protestanttien ja katolilaisten tulehtuneista väleistä. Vuonna 1555 solmittu Augsburgin uskonrauha oli sallinut Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan eri kuningaskuntien ja ruhtinaskuntien vaaliruhtinaiden valita alaistensa uskonnon. Böömin kuningaskuntaa oli miltei koko 1500-luvun ajan hallinnut Habsburgin suku, ja vaaliruhtinaat olivat valinneet Böömin kuninkaita pitkään myös Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisareiksi. 1600-luvulle tultaessa viimeisimmät Habsburgilaiset kuninkaat olivat vapauttaneet Böömin eri alueet harjoittamaan haluamaansa uskontoa. Tämän johdosta Böömin kuningaskunta oli muodostunut pitkälti protestanttiseksi.

Väkivaltaisuudet protestanttien ja katolilaisten välillä kiihtyivät kuitenkin 1600-luvun alussa. Donauwörthin kaupungissa sen luterilainen hallinto kielsi katolilaisten omistusoikeudet. Se johti mellakkaan, jonka Baijerin ruhtinas Maksimillian murskasi valtaamalla kaupungin ja käännyttämällä sen väkivalloin katoliseksi. Samalla hän rikkoi Augsburgin uskonrauhan. Pian tämän jälkeen perustettiin protestanttien puolustusliitto ja Katolinen liiga, jotka alkoivat kamppailla keskenään uskontojen asemasta Pyhässä saksalais-roomalaisessa keisarikunnassa.

Böömin viimeinen protestanttimyönteinen kuningas ja keisarikunnan keisari oli Matthias, jolla ei ollut omia perillisiä. Hän valitsi perijäkseen serkkunsa Ferdinandin ja teki tästä Böömin kuninkaan vuonna 1617.  Ferdinand oli jesuiittojen kouluttama ja erittäin katolismyönteinen. Vaikka hän ensin lupasi protestanteille jatkavansa edellisen kuninkaan suvaitsevaista politiikkaa, aloitti hän pian kampanjan protestantteja vastaan pakottamalla keisari Matthiaksen keskeyttämään protestanttisten kirkkojen rakentamisen kruunun mailla. Protestanttisten ylimysten vastustellessa hän siirsi nämä pois tärkeistä tehtävistä ja nimitti tilalle katolilaisia alaisiaan.

Vuonna 1618 toukokuun 23. päivän aamuna neljä katolilaista  ylimystä kokoontui Prahan linnan kokoushuoneeseen. Hetkeä myöhemmin paikalle saapuivat syrjäytetyt protestanttiset ylimykset kreivi Thurnin johtamina. Linnan ulkopuolelle oli kokoontunut suuri joukko heidän tukijoitaan ja osa seurasi ylimyksiä myös kokoustilaan. Protestanttien tarkoituksena oli selvittää, ketkä paikalla olevista katolilaisista ylimyksistä olivat vaikuttaneet keisarin käskyyn lopettaa protestanttisten seurakuntien kirkkojen rakentaminen. Katolilaiset pyysivät protestantteja odottamaan, kunnes he olivat keskustelleet johtajansa Adam von Waldsteinin kanssa, joka ei ollut sinä päivänä paikalla. Protestantit vaativat kuitenkin välitöntä vastausta. He poistivat huoneesta kaksi kunniallisina miehinä pitämäänsä katolilaista. Jäljelle jääneet kaksi ylimystä ja näiden sihteeri myönsivät tuokion kuluttua syyllisyytensä, jolloin protestantit heittivät heidät ulos kokoushuoneen ikkunasta. Miehet selvisivät hengissä yli 20 metrin pudotuksesta, ja jälkeenpäin väitettiin Pyhän Marian tai enkeleiden pelastaneen heidät kuolemalta. Protestanttien kiertokirjeet puolestaan kertoivat, että pelastuminen tapahtui ikkunan alla olleen lantakasan suosiollisella avustuksella. Ylimykset hakivat turvaa läheisestä Lobkovic-palatsista, ja sihteeri pakeni. Sihteeri aateloitiin muutamaa vuotta myöhemmin, ja Prahan tapahtumien kunniaksi hänen aatelisnimeensä tehtiin lisäys ”und Hohenfall” (kirjaimellisesti ’korkea pudotus’) – hänet tunnettiin siten nimellä Philipp Fabricius von Rosenfeld und Hohenfall.

Siltatorni (kuva: Susimetsä)

Välittömästi näiden tapahtumien jälkeen protestantit ja katolilaiset alkoivat kerätä liittolaisia ja valmistautua sotaan. Keisari Matthias kuoli 1619, ja kruunu siirtyi Ferdinandille (vaikka vaaliruhtinaat periaatteessa valitsivat keisarin, oli kruunu käytännössä periytynyt Böömin Habsburgilta toiselle 1400-luvulta lähtien). Protestantit syrjäyttivät hänet Böömin kuninkuudesta jo samana vuonna, ja osapuolien armeijat aloittivat manööverinsä. Kolmikymmenvuotisen sodan ensimmäinen varsinainen taistelu oli Valkeavuoren taistelu marraskuun kahdeksantena päivänä vuonna 1620, kun Ferdinand valloitti Böömin valtaistuimen takaisin itselleen. Taistelun jälkeen Prahaa ryösteltiin useiden viikkojen ajan ja 27 ylimystä ja kaupunkilaista mestattiin kaupungin torilla. Kaksitoista päätä iskettiin siltatornille (nyk. vanhankaupungin puoleisen sillansuun torni) rautapiikkeihin varoitukseksi.

Sota siis alkoi Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan sisäisenä konfliktina katolilaisten ja protestanttien kesken, mutta myöhemmin siihen osallistuivat monet muutkin maat, kuten Tanska ja Ranska. Ruotsi liittyi sotaan vuonna 1630, ja rakuunoidemme seikkailut alkavat pian sen jälkeen Kuninkaan rakuunat – Upseerin miekka -kirjassa.

© 2024 Susimetsä

Theme by Anders NorenUp ↑