Ulla ja Marko

Kategoria: 1600-luvun vahvoja naisia

Mary Frith ja muita rooleja rikkovia naisia 1600-luvulla

Äänekkäästi kiroileva hahmo kiinnitti hänen huomionsa. Tämä seisoi katsomossa harmaassa doubletissa, pussittaviin housuihin puetut jalat harallaan ja pitkä savipiippu huultensa välissä. Kupeella oli miekka. Leveälierinen hattu istui päässä niin vinossa, että lieri peitti toisen silmän. Sen alta pilkistivät lyhyet hiukset ja kulmikkaat kasvot, jotka kuitenkin selvästi kuuluivat naiselle.

Salamurhaajan merkki (Kuninkaan rakuunat III)
Mahdollisesti Mary Frith (’Moll Cutpurse’)
by Jan Barra
line engraving, circa 1623-1634
NPG D28536
© National Portrait Gallery, London
Käytetty CC-lisenssillä

Kuninkaan rakuunoiden kolmannessa osassa, Salamurhaajan merkissä, tapaamme naisen nimeltä Mary Frith. Frith oli eräänlainen aikansa kuuluisuus. Hän herätti Lontoossa huomiota mm. käyttämällä miehen asua aikana, jona vastakkaisen sukupuolen vaatteisiin pukeutumista katsottiin karsaasti ja se usein myös kiellettiin laissa. Hän poltti piippua – tapa, jota pidettiin miehisenä – ja harrasti avoimesti uhkapelejä sekä muita perinteisesti naisille sopimattomiksi katsottuja aktiviteetteja. Hänen työnkuvansa mm. varkaana ja varastetun tavaran myyjänä ei sekään sopinut naisen perinteiseen rooliin. Frith joutuikin hankaluuksiin virkavallan kanssa sekä laittomien toimiensa että ”siveettömän ja miehekkään” pukeutumisensa vuoksi.

1600-luvulla naisen rooli yhteiskunnassa oli kapea. Lähes aina naisen odotettiin menevän naimisiin – hän oli ensin isänsä, sitten aviomiehensä holhouksen alainen, ja tarvittaessa holhoojana toimi joku toinen sukulaismies. Valinnanvaraa vaimon ja äidin roolin ulkopuolella ei juuri ollut, sillä naisilla ei useinkaan ollut oikeutta esim. omistaa maata (tai muuta omaisuutta) tai harjoittaa ammattia. Lesken elämä oli usein jonkin verran vapaampaa, etenkin, jos aviomieheltä jäi perintöä ja/tai ammatti, jota leski saattoi – usein ammattiliiton luvalla – harjoittaa. Myös luostarilaitos tarjosi naisille toisenlaisen vaihtoehdon, joskin sen vapaudesta ja itsenäisyydestä voi olla monta mieltä. Raamatusta Pietarin kirjeestä lähtöisin olevan sanonnan mukaisesti naista pidettiin yleisesti ns. heikompana astiana. Nainen oli paitsi fyysisesti myös moraalisesti ja henkisesti miestä heikompi (minkä vuoksi hänen ajateltiin tarvitsevan miehen holhousta). Ääriesimerkkinä väiteltiin mm. siitä, onko naisilla lainkaan sielua ja jos on, onko se saman arvoinen kuin miehen sielu – vai hanhen. Vaikka moni piti naisia vähemmän älykkäinä kuin miehiä, oli niitäkin, jotka ymmärsivät paradoksin: tyttöjen koulutus oli usein vähempiarvoista ja kapea-alaisempaa kuin poikien saama koulutus, joko siksi, ettei heidän uskottu tarvitsevan samanlaista tietoa kuin miesten, olevan kykenemättömiä sitä oppimaan tai koska naisen oppineisuutta pidettiin suorastaan vahingollisena. (mm. Fraser, 1984)

Niinäkin aikoina, kun kirkko tai miessukupuoli on koettanut pakottaa naisia tiettyyn muottiin, ovat naiset kuitenkin löytäneet tapoja rikkoa rajoja, eikä Mary Frith suinkaan ollut ainoa poikkeuksellisesti pukeutuva ja käyttäytyvä nainen. Miehen asu oli jopa muotia alempien yhteiskuntaluokkien lontoolaisnaisten keskuudessa (ns. ”roaring girls”). Naisten miehekäs pukeutuminen herätti närkästystä monissa aina puritaaneista itse kuninkaaseen. Tammikuussa 1620 John Chamberlain kirjoitti kirjeen Dudley Carletonille ja kuvasi Lontoon kaduilla kulkevia naisia seuraavasti (käännös omamme):

Eilen Lontoon piispa kutsui koolle kaupungin papiston ja kertoi heille saaneensa kuninkaalta käskyn, jonka mukaan pappien tulisi kiivaasti ja purevasti saarnata naisten julkeutta vastaan. He pukeutuvat leveälierisiin hattuihin, doubletteihin, heidän hiuksensa on leikattu tai keritty lyhyiksi, ja jotkut kantavat stilettoja tai tikareita ja muita vastaavia kapineita.

Lemmings D. & Walker C. (2009). Moral Panics, the Media and the Law in Early Modern England, s. 63.

Vuonna 1620 kirjoitettiin myös kaksi anonyymiä kiertokirjasta, Hic Mulier ja Haec-Vir, joissa kauhisteltiin miesmäisesti pukeutuneita naisia. Ensimmäisessä naisia muistutetaan suorin sanoin heille sopivasta käytöksestä ja torutaan heitä – vapaasti käännettynä – mm. seuraavasti:

Hirviömäisesti olette vaihtaneet miellyttävät huput, hilkat ja päähineet sekä kauniit puvut ja huivit hämäräperäisen rettelöijän leveälieriseen hattuun ja riettaaseen sulkaan [. . .] siveettömään ranskalaiseen doublettiin, joka on jätetty viekoittelevasti napittamatta [. . .] ja jonka lyhyt helma [ei peitä mitään]; loisteliaat pitkät kutrinne olette vaihtaneet häpeällisen lyhyisiin hiuksiin; [. . .] ja neulat miekkoihin.

Hic Mulier, ss. 3-4

Hic Mulierin kirjoittaja syyttää naisten heikosta moraalista näytelmiä ja kirjallisuutta, jossa ylhäissyntyisetkin naiset usein sonnustautuivat miehen valeasuun. Esimerkkinä kirjoittaja mainitsee Bradamanten, naisritarihahmon, joka esiintyi mm. runoissa, oopperoissa ja ranskalaisen Robert Garnerin vuonna 1572 kirjoittamassa tragikomediassa. Teema oli yleinen myös espanjalaisessa comedia de capa y espada -näytelmäperinteessä juuri 1500- ja 1600 -luvuilla (lue artikkelimme historiallisen seikkailun alatyypeistä).

Lisäksi naisten tiedetään pukeutuneen miehiksi esim. 1600-luvun puolivälin Ranskan sisällissodissa (Fronde) ja Englannin sisällissodassa. Miesten asussa naiset saattoivat värväytyä sotilaiksi ja pääsivät lähtemään miestensä mukana sotaan. Naiset saattoivat myös pukeutua miehiksi varmistaakseen turvallisuutensa matkustaessaan. Eräs tunnetuimmista tapauksista lienee oopperalaulaja Julie d’Aubigny, Mademoiselle Maupin, joka 1600-luvun loppupuolella kävi ja voitti kaksintaistelun suututettuaan vastustajansa pukeutumalla avoimesti miehen vaatteisiin ja suutelemalla naista. Espanjalaisen seikkalijattaren Catalina de Erauson mainitsemmekin Kuuririn viitassa (lue artikkelimme hänestä).

Yläluokan naisten parissa rooliodotukset olivat joiltain osin jäykemmät, mutta toisaalta asema salli heille toisenlaisia vapauksia. Salamurhaajan merkissä tutustumme mm. Madame de Rambouillet’n kirjallisuussalonkiin sekä Madame de Chevreuseen (lue artikkelimme) ja saamme tietää kuningas Louis XIII:n äidin, Marie de Médicin, sekä sisaren, Henrietta Marian, poliittisesta aktiivisuudesta. Heidän lisäkseen voisi mainita Lucy Hayn, Carlislen kreivittären, joka nousi Englannin kuningattaren, Henrietta Marian, kamarin johtoon ja osallistui politiikkaan erityisesti 1640-luvun sotaisina aikoina. Lisäksi hän sekaantui englannin pääministerin, Buckinghamin herttuan, ja Ranskan kuningattaren salasuhteeseen varastamalla herttualta timantteja, jotka tämä oli saanut kuningattarelta – mikä johti vaikeuksiin, kun Louis XIII halusi nähdä lahjoittamansa timanttikorut vaimonsa yllä. Lukija saattaakin aavistaa, että Lucy Hay oli eräänlainen inspiraatio Alexandre Dumas’n Kolmen muskettisoturin Milady de Winterille.

Maininnan ansaitsee myös Kustaa II Aadolfin tytär Kristiina. Kruununperijä ja tuleva kuningatar sai prinssin kasvatuksen, joten hänen opintoihinsa kuului mm. miekkailu. Hänen myös kerrotaan viihtyneen miesten vaatteissa.

Naiset saattoivat toimia myös vakoojina, sillä heitä ei välttämättä epäilty salamyhkäisistä tai poliittisista toimista siinä missä miehiä. Esimerkiksi näytelmäkirjailija ja runoilija Aphra Behn (1640 – 1689) toimi kuningas Charles II:n vakoojana Antwerpenissä ja käytti mm. koodinimiä Astrea ja Agent 160. (Lue lisää vakoojina toimineista 1600-luvun naisista artikkelistamme.)

Kuvituskuva Théophile Gautierin
teoksesta Mademoiselle de Maupin

Kaikki naiset eivät siis 1600-luvun Euroopassakaan asettuneet kuuliaisen, hyveellisen ja näkymättömän naisen rooliin. Vaikka naisen elämä ei tokikaan ollut niin vapaata kuin se on nykypäivänä suuressa osassa maailmaa, löytyy historiastakin naisia, jotka ovat uskaltautuneet rikkomaan yhteiskunnan rakentamia ja säätämiä roolijakoja. Naiset ovat rikkoneet pukeutumissääntöjä, toimineet politiikassa, olleet merirosvoja ja vakoojia, kirjailijoita ja taitelijoita, taistelleet sodissa, turnajaisissa ja kaksintaisteluissa, puolustaneet kotejaan (tai linnojaan) ja kieltäytyneet alistumasta avioliiton mukanaan tuomaan alamaisuussuhteeseen.

Lisää aiheesta mm.
Fraser, A. (1984): The Weaker Vessel: Women’s Lot in Seventeenth-Century England
León, V. (1999): Uppity Women of the Renaissance
Setälä, P. (2002): Pohjoisen renessanssin nainen
Toropainen, V. P. (2019): 39 tarinaa 1600-luvun turkulaisnaisista
Utrio, K. (1985): Eevan tyttäret

Catalina de Erauso, ”Luutnanttinunna”

Catalina de Erauso, Portrait attributed to Juan van der Hamen Wikipedia Public Domain

Huom. jos et vielä ole lukenut Kuninkaan rakuunat -sarjan toista osaa, Kuriirin viittaa, sisältää ensimmäinen tekstikappale pikkuruisen paljastuksen tarinan tapahtumista!

Kuriirin viitassa kuulemme ranskalaisupseeri d’Albertin toisen arven tarinan (ensimmäisestähän mies tarinoi jo Upseerin miekassa) tämän esitellessä arpea Juliette Gerholdille. D’Albert paljastaa saaneensa arven kaksintaistelussa, jonka kävi espanjalaista Catalina de Erausoa vastaan. Catalina de Erauso, joka tunnetaan myös luutnanttinunnana (La Monja Alferez; “The Lieutenant Nun”; luutnanttinunna on oma käännöksemme), on todellinen historiallinen henkilö, soturi ja seikkailija, jonka elämä on ollut varsin vauhdikasta.

Catalina de Erauso syntyi Espanjassa 1592. Hänen isänsä toimi upseerina Baskimaassa, ja tyttären kerrotaan jo pienenä harjoittaneen sotataitoja isänsä ja veljiensä kanssa. Ajan tavan mukaan hänet kuitenkin lähetettiin kasvatettavaksi luostariin. Temperamenttinen Catalina ei tahtonut sopeutua luostarielämään – eikä aikonutkaan: hän leikkasi hiuksensa lyhyiksi, pukeutui mieheksi ja karkasi.

Usean vuoden ajan Catalina kuljeskeli ympäri Espanjaa ja toimi mm. palvelijana. Hän käytti useita eri nimiä, ja kaikesta päätellen miehen valepuku meni täydestä: hän tapasi isänsä ja muitakin sukulaisiaan, mutta nämä eivät tunnistaneet häntä (mikä tosin johtunee osin siitäkin, että hän oli viettänyt luostarissa useita vuosia). Lopulta hän pestautui laivapojaksi ja purjehti Uuteen maailmaan.

Uusi maailma merkitsi monelle uutta alkua, uutta tilaisuutta. Catalinan kerrotaan tarttuneen omaansa ryöstämällä ja tappamalla laivan kapteenin (joka kaiketi myös oli hänen sukulaisensa). Uudessa maailmassa Catalina kierteli jälleen ympäriinsä, joutui kaikenlaisiin kahnauksiin sekä oli osallisena kaksintaisteluissa ja selkkauksissa mm. jäätyään kiinni varsin arkaluontoisesta tilanteesta työnantajansa kälyn kanssa. Päätyipä hän vankilaankin tekojensa takia.

1619 Catalina pestautui armeijaan ja taisteli mm. Chilessä. Hän toimi veljensä, kuvernöörin sihteerin, alaisena. Velikään ei tunnistanut häntä. Sotilasurallaan Catalina yleni luutnantiksi saakka, sillä hänet tunnettiin rohkeana ja taitavana soturina, mutta hän niitti mainetta myös julmilla teoillaan. Kun ura kääntyi laskuun, Catalina päätyi juopottelemaan. Seurauksena oli jälleen kaksintaisteluita ja turvapaikan hakua kirkon tai luostarin huomasta. Kerran Catalinan kerrotaan jättäneen turvapaikkansa, kun häntä pyydettiin sekundantiksi kaksintaisteluun. Pimeällä kujalla käydyssä kamppailussa hän tuli surmanneeksi toisen kaksintaistelijan sekundantin – joka osoittautuikin hänen veljekseen.

Seikkailujensa ohessa Catalina kosiskeli muutamiakin naisia mutta pakeni aina – myötäjäiset mukanaan – ennen avioliiton solmimista sekä hääyötä, jonka kuluessa hänen salaisuutensa olisi paljastunut. Hän kulki vaarallisia matkoja Andien yli, toimi salakuljettajana ja palkkionmetsästäjänä, sai kuolemantuomioita mutta onnistui välttämään ne ja jatkoi kirkoissa piileskelyä kaksintaisteluiden ja muiden selkkausten jälkeen.

1623 Catalina oli jälleen vaikeuksissa lain kanssa. Hän ei enää keksinyt muuta keinoa kuin tunnustaa olevansa nainen – ja neitsyt, mikä seikka huomattavasti paransi hänen asemaansa kirkon silmissä. Piispa armahtikin häntä, ja hän palasi Espanjaan. Siellä hän mm. haki kruunulta korvauksia armeijassa tekemästään työstä. Hänen väitetään jopa päässeen tapaamaan paavia, jonka kerrotaan myöntäneen hänelle erikoisluvan käyttää miesten vaatteita – asia, jonka laki naisilta kielsi ja josta määrättiin rangaistus.

1630 Catalina päätti palata Uuteen Espanjaan. Viimeisenä seikkailunaan kerrotaan hänen päätyneen Meksikoon matkanneen nuoren morsiamen henkivartijaksi. Matkalla Catalina rakastui naiseen ja oli vähällä haastaa Meksikossa odottaneen sulhon kaksintaisteluun.

Catalina de Erauso kuoli 1650. Hän jätti jälkeensä omaelämäkerran, jonka todenperäisyys on kyseenalaistettu. Se, että Catalina de Erauso oli todellinen henkilö, on todistettavissa, mutta epävarmaksi jää se, missä määrin hänen elämästään kerrotut yksityiskohdat pitävät paikkansa. Kieltämättä ne saavat hänet kuulostamaan tapahtumarikkaan seikkailuromaanin päähenkilöltä. Jos Catalina de Erauson legendasta kuitenkaan edes puolet on totta, on hän mainio esimerkki naisesta, joka rikkoi aikakauden sukupuoliodotukset ja eli rohkeasti omaa elämäänsä.

Muutama sananen naisista Turun linnassa

Perinteisessä historiankirjoituksessa miehet esitetään usein keskiössä ja aktiivisina toimijoina, kun taas naisten rooli on pitkään jäänyt sivuun tai rajoittunut lähinnä kodin piiriin. Tämä antaa yksipuolisen kuvan historiasta ja sen tapahtumista, löytyyhän menneiltä vuosisadoilta paljon esimerkkejä naisista, jotka ovat ottaneet aktiivisen roolin moninaisilla elämänalueilla. Kuninkaan rakuunat -sarjassammekin koetamme tuoda esiin erilaisia naishahmoja, joista osa on joko poimittu suoraan historian lehdiltä tai jotka perustuvat historiallisiin esikuviin.

Turun linnan näyttely Muutama sananen naisista nostaa erinomaisesti esiin naisten elämää 1600-luvun Turussa. Olimme jo pitkään halunneet päästä tutustumaan näyttelyyn, ja viikonloppuna viimein matkasimme Turkuun ja suuntasimme linnalle.

Näyttely rakentuu 1600-luvulla eläneiden turkulaisnaisten kiehtovien elämäntarinoiden ympärille. Yhteiskunta, kirkko, suku ja (avio)sääty määrittelivät naisen paikan, ja usein naisen roolin oletetaankin olleen melko suppea. Näyttely kuitenkin osoittaa naisten toimineen aktiivisesti yhteiskunnassa erilaisissa rooleissa. On kreivittäriä, porvareita, kauppiaita, ruukinomistajia.

Näyttelyyn sisältyy runsaasti esineistöä 1600-luvulta aina pitseistä pistooleihin. Ihailimme koreita hopealusikoita ja kauniita kirjoitus- sekä ompelulippaita, miekkoja, koruja, pikareita, kirjottuja hansikkaita… Historiallisten romaanien kirjoittajan on aina kutkuttavaa päästä näkemään aitoja 1600-luvun esineitä. Ne kertovat ajastaan, ihmisten elämästä ja tavoista, mutta niistä saattaa myös löytää sopivaa väriä omaan tekstiin.

Runsaslukuiset näyttelytekstit kertovat 1600-luvun Turusta, rikoksista ja rakkaudesta, aatelisista ja palvelusväestä, avioliiton, perheen ja kasvatuksen merkityksestä naisten elämässä. Tekstejä elävöittävät maalaukset, naisten pukujen ennallistukset ja taidolla toteutetut lyhytelokuvat. Filmien puvustus ja lavastus on runsasta ja yksityiskohtaista – teki mieli katsoa ne monta kertaa. Näyttelytilassa voi myös pukeutua 1600-luvun tyylisiin vaatteisiin ja napata itsestään muotokuvan komeissa kehyksissä.

Ilman matkamuistoja ei tällaisesta reissusta tietenkään selvitä. Ehdoton hankinta oli naistenlehden tapaan toteutettu näyttelyvihko, jonka sisältöön kuuluvat mm. muoti, reseptit, juorut ja vinkit niin taloudenhoitoon kuin kaupankäyntiinkin. Lehden selailu aiheutti paljon ääneenlukua ja naurunpuuskia illalla hotellihuoneessa. Tällaisia pitäisi saada lisää! Veli Pekka Toropaisen kirja 39 tarinaa 1600-luvun turkulaisnaisista tarttui myös mukaan, samoin Melkein myrkkyä -minttupastillit (varsin sopiva pillerirasiaksi). Museokaupasta löytyi paljon muitakin hauskoja oheistuotteita näyttelyyn liittyen.

Muutama sananen naisista oli meille aiheensa vuoksi ehdoton ja pitkään odotettu tutustumiskohde. Toteutus oli ehkä vielä mielenkiintoisempi ja monipuolisempi kuin osasimme odottaa. Viihdyimmekin hyvän tovin näyttelytilassa esineitä ja tekstejä tarkastellen. Suosittelemme näyttelyä kaikille historiasta ja etenkin 1600-luvun elämästä ja/tai naisten asemasta kiinnostuneille.

© 2020 Susimetsä
Title image: Carl Wahlbom / Nationalmuseum | Source: Wikipedia

Theme by Anders NorenUp ↑