Susimetsä

Ulla ja Marko

Kategoria: Kuriirin viitta (page 1 of 2)

Kirjatraileri: Kuninkaan rakuunat

Viestit vakoojan munissa

Spoilerivaroitus: jos et vielä ole lukenut Kuninkaan rakuunat -sarjan toista osaa, Kuriirin viittaa, sisältää seuraava teksti pienen juoneen liittyvän paljastuksen!

Kuten Kuriirin viittansa lukeneet saattavat muistaa, on eräässä kohtauksessa salainen viesti kätketty munankuoriin. Kyseessä on menetelmä, jota mm. vakoojat käyttivät, ja joka löytyy esim. parista 1500-luvulla ilmestyneestä teoksesta, Giambattista della Porta’n Magiae Naturalis (1558) ja Thomas Luptonin A Thousand Notable Things (1579). Della Portan kerrotaan keksineen tempun inkvisitiota harhauttaakseen (lähde).

Aphra Behn by Peter Lely ca. 1670
(Source: Wikipedia)

Kananmunatemppua todellakin käytettiin 1600-luvulla, jolloin siihen turvautuivat myös naispuoliset vakoojat. Naisten toimimisen vakoojina arvellaan olleen tuolloin melko yleistä, sillä naisia ei epäilty salamyhkäisistä toimista siinä missä miehiä – heidän kun ei uskottu olevan poliittisesti aktiivisia – ja jos he jäivät kiinni, kärsivät he usein huomattavasti lievemmän rangaistuksen kuin miehet. Esimerkiksi näytelmäkirjailija ja runoilija Aphra Behn (1640 – 1689) toimi kuningas Charles II:n vakoojana Antwerpenissä ja käytti mm. koodinimiä Astrea ja Agent 160. Munankuoritempun lisäksi käytössä oli mm. artisokan mehusta saatava näkymätön muste, jonka lämpö (vaikkapa kynttilän liekki) teki näkyväksi (lähde).

Jos haluat leikkiä vakoojaa tai vain nähdä, kuinka munankuoritemppu käytännössä toteutuu, kannattaa katsoa seuraava video:

Kreivi Rochefort Kuninkaan rakuunoissa

Kuninkaan rakuunoiden toisessa osassa, Kuriirin viitassa, yhdeksi keskeiseksi hahmoksi nousee comte de Rochefort. Ranskalainen kreivi on omien sanojensa mukaan saapunut Magdeburgiin kardinaali Richelieun lähettämänä. Tomas ja Japhet saavat pian huomata, että kyse on kokeneesta vakoojasta, jolle Magdeburg on vain yksi tehtävä muiden joukossa.

Kreivi Rochefort (selin) kohtaa hurjistuneen monsieur d’Artagnanin.
Kuva: Maurice Leloir

Alexandre Dumas’n kirjoja lukenut tai Kolmeen muskettisoturiin perustuvia elokuvia ja TV-sarjoja nähnyt lukija toki tunnistaa kreivi Rochefortin välittömästi. Kyse on kuin onkin samasta hahmosta, joka Kolmessa muskettisoturissa esiintyi kardinaalin oikeana kätenä ja d’Artagnanin sekä muiden muskettisotureiden vastustajana – ja josta tarinan myöhemmissä osissa tuli d’Artagnanin ystävä. Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus Charles-César de Rochefortista. Päästäksemme hahmon juurille täytyy meidän kääntää huomiomme toiseen kirjailijaan, vuonna 1641 syntyneeseen Gatien Courtils de Sandrasiin. Sandras palveli kapteenina eri rykmenteissä, mutta vuoden 1678 rauha antoi hänelle aikaa toteuttaa kirjallisia unelmiaan. Hän loi fiktiiviseksi uskotun Rochefortin hahmon teoksessaan Mémoires de Mr. L.C.D.R. [Le Comte de Rochefort] contenant ce qui s’est passé de plus particulier sous le ministère du cardinal de Richelieu et du cardinal Mazarin, avec plusieurs particularités remarquables du règne de Louis le Grand. Teos ilmestyi vuonna 1687, 14 vuotta ennen saman kirjailijan kirjoittamaa, tiettävästi todenperäisempää, d’Artagnanin elämäkertaa.

Kreivi Rochefortia pidetään yleensä fiktiivisenä henkilönä, vaikka aikojen kuluessa hänet onkin sekoitettu esimerkiksi Charles de Rochefortiin, joka eli suurin piirtein samaan aikaan (s. 1604 tai 1605) ja joka tunnetaan erityisesti Karibianmeren Antilleja kuvaavasta teoksestaan l’Histoire naturelle et morale des îles Antilles de l’Amérique. Kyseinen sekaannus aiheutti jopa sen, että teos julkaistiin myöhemmin Courtilsin kirjan hahmon nimellä, Charles-César de Rochefort. Sekaannukseen tosin vaikutti varmasti myös samoihin aikoihin elänyt juristi, Caesar of Rochefort (1630-1691). (lähde) Näiden historiallisten Rochefortien elämänkulut kuitenkin poikkeavat selvästi siitä, mistä Gatien Courtils de Sandras kertoo teoksessaan, eikä Rochefortille ole tähän päivään mennessä löydetty vakuuttavaa esikuvaa historian lehdiltä.

Kun Alexandre Dumas yhdisti Rochefortin ja d’Artagnanin tarinat ja päätti aloittaa kertomuksensa vuodesta 1625, hän muutti molempien hahmojen syntymävuosia. Historiallisesti tunnetuin Charles d’Artagnan saapui Pariisiin aikaisintaan 1632/33 (tosin hänen samanniminen veljensä ilmeisesti palveli jo tuolloin Kuninkaan musketööreissä), ja Courtils de Sandrasin Rochefort tapasi Richelieun ensi kerran teini-ikäisenä 1620-luvun alkupuolella. Dumas’n mukaan Rochefort oli kuitenkin ”määrittelemättömän ikäinen” tai noin 40-vuotias jo vuonna 1625. Mikäli olisimme seuranneet Courtils de Sandrasin alkuperäistä hahmoa, olisi Rochefort ollut tarinamme tapahtuma-aikaan vasta vähän yli 20-vuotias eikä vielä edes kreivi. Päätimme Rochefortin iän puolesta noudattaa Dumas’n versiota mutta täydentää kreivin historiaa ja kokemuksia Courtils de Sandrasin teoksen pohjalta.

Courtils de Sandrasin versiota seuraillen Rochefortin varhaisia vuosia voisi kuvata seuraavasti: Charles-César joutui isänsä ja uuden äitipuolensa hylkäämäksi jo 6-vuotiaana. 8-vuotiaana hän lähti maata kiertelevän mustalaisjoukon matkaan ja oppi seuraavien vuosien aikana selviytymiskeinoja, joista tuli olemaan hänelle hyötyä aikuisena. Noin 14-vuotiaana hän palasi Ranskaan ja värväytyi armeijaan. Eräässä Espanjaa vastaan käydyssä taistelussa tehdyn sankarityön vuoksi hän herätti kardinaali Richelieun huomion. Rochefortista tuli kardinaalin uskollinen palvelija, mikä ei kylläkään estänyt kardinaalia telkeämästä Rochefortia muutamaksi vuodeksi Bastiljiin (Sandrasin kuvausta Bastiljista voi varmasti kutsua tarkaksi: hän kirjoitti pahamaineisen vankilan historiikin ja vietti siellä aikaa pariinkin otteeseen, kun hänen teostensa katsottiin hänelle sen kohtalon ansainneen).

Rochefortin tarina avautuu vähitellen Kuninkaan rakuunoiden toisessa ja kolmannessa osassa, mutta koska kreivi on tarinan tapahtuma-aikaan jo varttuneemmassa iässä, olemme Dumas’n tavoin soveltaneet joitain yksityiskohtia omiin tarpeisiimme. Rochefortimme on esimerkiksi astunut kardinaalin palvelukseen vasta aikuisiällä (Richelieusta tuli kardinaali vasta 1622 ja kuningas Louis XIII:n pääministeri 1624) ja perinyt kreivin arvonimen edesmenneeltä isältään. Tavatessaan rakuunat vuonna 1631 hän on palvellut kardinaalin oikeana kätenä – vakoojana – jo useita vuosia.

Toivomme, että viihdytte meidän Rochefort-tulkintamme parissa, kun hän liittyy sankareidemme seuraan Kuninkaan rakuunat: Kuriirin viitassa!

Kuriirin viitta kauppojen hyllyillä

Kuriirin viittaa on useiden lähteiden mukaan nähty liikkeellä eri kaupungeissa. Suurin osa havainnoista on tehty kirjakaupoissa, mikä lienee luonnollista, kun kyseessä on kirja ja kirjakauppa lajille ominainen esiintymispaikka huolimatta siitä, että reviirille on viime vuosina tunkeutunut myös erilaisia vieraslajeja.

Tässä alla havainnekuvia siitä, miltä kirja näyttää luonnossa. Toiveikkaan bongaajan kannattaa kiinnittää huomiota mustilla yksityiskohdilla koristeltuun ruskeasävyiseen peitteeseen, jossa on mukana myös pirteätä punaista.

Magdeburg 20. toukokuuta 1631

Toukokuun 20. päivä on jäänyt historian lehdille monista syistä. Tuona päivänä Shakespearen sonetit julkaistiin Lontoossa vuonna 1607, Napoleon Bonaparte kukisti Venäjän ja Preussin yhdistetyt voimat Bautzenissa vuonna 1813 ja Krakatoan tulivuoren purkaus alkoi vuonna 1883 johtaen lopulta yli 36000 ihmisen kuolemaan. Kyseiselle päivämäärälle osuu myös merkittävä käännekohta 1600-luvulla käydyssä 30-vuotisessa sodassa.

Magdeburgin piiritys (Wikipedia, Public Domain)

Kuninkaan rakuunat -sarjan toisessa osassa, Kuriirin viitassa, tutut sankarimme kapteeni Svärd, korpraali Rapir ja ruotumestari Hammar on lähetetty vihollisen piirittämään Magdeburgiin toimittamaan viesti kaupungin puolustuksesta vastaavalle eversti Falkenbergille. Viestissä kuningas Kustaa II Aadolf lupaa tuoda joukkonsa kaupungin tueksi kahden kuukauden kuluessa. Rakuunat saapuvat Magdeburgiin huhtikuun 1631 loppupuolella ja jäävät puolustajien tueksi, kunnes piiritys päättyy 20. toukokuuta 1631. Ennen kuin kuvaamme piirityksen loppua, meidän täytyy palata ajassa hieman taaksepäin nähdäksemme, mitä kaupungissa oli aiemmin tapahtunut.

Ruotsiin paennut luterilainen hallinnoija Christian Wilhelm oli vuonna 1630 palannut salaa Magdeburgiin ja antanut kaupunkilaisille lupauksen Ruotsin suojeluksesta. Lupauksen – sekä hallinnoijan mukanaan tuomien 100 000 taalerin – rohkaisemana Magdeburg julistautui kannattamaan Kustaa II Aadolfia tämän rantautuessa joukkoineen Pommeriin. Christian Wilhelm toimi kuitenkin liian pikaisesti: Pommerista katsottuna Magdeburg sijaitsi Brandenburgin ruhtinaskunnan toisella laidalla. Brandenburgin vaaliruhtinas Georg Wilhelm ei ollut valmis valitsemaan, kannattiko luterilaisia uskonveljiään vai keisari Ferdinand II:sta eikä hän täten antanut kuninkaalle lupaa marssia maidensa läpi. Ei, vaikka Kustaa II Aadolf oli hänen oman sisarensa puoliso ja Christian Wilhelm hänen setänsä. Magdeburg jäi siten kauas vihamielisten maiden taakse kenttämarsalkka Pappenheimin joukkojen armoille.

Christian Wilhelmin avuksi ja Magdeburgin puolustuksen komentajaksi Kustaa II Aadolf lähetti everstiluutnantti von Falkenbergin, joka oli vuonna 1615 saapunut Saksasta Ruotsin hoviin ja päässyt luotetun miehen asemaan kuninkaan palveluksessa. Von Falkenberg luotti mahdollisuuksiinsa nähdessään, että kaupunkia piirittävällä kenttämarsalkka Pappenheimilla oli komennossaan vain noin 6000 sotilasta. Falkenberg käytti talven kaupungin muurien ja puolustusrakennelmien kunnostamiseen, uudisti muurin koillisosan Neues Werkin ja rakensi Elben vastarannalle rantareittiä suojaavan linnoitusjärjestelmän ilman, että piirittäjät pystyivät häntä estämään. Hänellä oli kuitenkin yksi ongelma: kaupungin raati, johon kuului myös katolismielisiä, ei suostunut palkkaamaan uusia palkkasotilaita vaan uskoi kotejaan suojelevien kaupunkilaisten puolustavan kaupungin muureja parhaiten. Näin von Falkenbergilla oli käytettävissään vain noin 2500 sotilasta ja viisituhatta kaupunkilaista, joiden voimin kaupunkia oli puolustettava.

Pappenheim piiritti kaupunkia kuukausia, mutta Dodge (1895, s. 222-223) toteaa komentajan olleen kärsimätön mies, jolle tapahtumaköyhä piiritys ei lainkaan sopinut. Huhtikuun alussa keisarillisten joukkojen komentaja kreivi Tilly viimein myöntyi Pappenheimin lähettämiin pyyntöihin ja antoi luvan hyökätä kaupunkia vastaan. Pappenheim valtasi nopeasti Elben itärannan linnoitukset ja sulki siten reitin, jota pitkin Kustaa II Aadolfin armeijan oli tarkoitus tulla kaupungin tueksi.

Kuriirin viitassa kapteeni Josef Svärd miehineen pyrkii Magdeburgiin pian Pappenheimin vallattua linnoitukset. Josefin on keksittävä keino päästä piiritettyyn kaupunkiin toimittamaan kuninkaan toivoa herättävä viesti. Joitain päiviä tämän jälkeen kreivi Tilly itse saapuu paikalle joukkoineen. Pian Magdeburg on kokonaan vihollisen piirittämä.

Emme paljasta tässä päähenkilöiden kohtaloita, mutta mikäli lukija ei tunne Magdeburgin historiaa ja haluaa säilyttää jännityksen lukiessaan Kuriirin viittaa, suosittelemme lukemaan kirjan ennen tätä artikkelia.

Tällä välin kuningas koetti taivutella lankonsa, vaaliruhtinas Georg Wilhelmin, antamaan tukensa Ruotsille ja päästämään armeijan marssimaan Magdeburgin tueksi. Neuvottelut kuitenkin venyivät, kuten Kuriirin viitassa ja sen jälkisanoissa kerromme, ja tilanne Magdeburgissa paheni päivä päivältä. Kuvaamme tapahtumia tarkemmin kirjassamme, mutta lopputulema oli, etteivät kaupungin puolustajat suostuneet antautumaan. Toukokuun 20. päivä 1631 varhain aamulla Tilly lopulta aloitti rynnäkön kaupungin muureille. Hyökkäyksen alkaessa hänen oma lähettinsä odotti yhä kaupungissa raadin viimeisten neuvotteluiden tulosta – joka olisi ollut myönteinen antautumiselle.

Kuriirin viitassa seuraamme taistelun tapahtumia sen käsityksen perusteella, joka meille on syntynyt useita lähteitä vertailemalla. Kroaattien hyökkäyksen kaupungin koillisosan kalastajakorttelin portista on maininnut mm. Wilson (2009, 469). Von Falkenbergin kuolema Neues Werkin taistelussa mainitaan useissa eri lähteissä, vaikka tarkat kuvaukset ovat harvassa. Pohjoisille muureille hyökännyt kapteeni Ackermann kertoo omissa muistelmissaan, miten hyökkääjiä oli komennettu sytyttämään taloja tuleen siinä toivossa, että kaupungin puolustajat lähtisivät pelastamaan kotejaan ja jättäisivät muurit (Wilson, 2010, s. 165-167). Puolustajat eivät kuitenkaan lähteneet muureilta, ja tuli levisi kaupungissa nopeasti. Kaupungin kaduilla tapahtuneista hirmutöistä on käytettävissä aikalaisten omia kertomuksia, mm. Friedrich Friesen muistelmat (Wilson, 2010, s. 157-164).

Magdeburgin tuhosta kirjoittaa Schiller (1897, s. 157-158) seuraavasti (oma käännöksemme): ”Humaanimpi komentaja olisi ehkä, joskin turhaan, kehottanut sotilaitaan antamaan armoa, mutta Tilly ei edes yrittänyt. Komentajien vaietessa pääsivät sotilaat päättämään kaupunkilaisten elämästä ja kuolemasta, ja he murtautuivat koteihin tyydyttämään brutaaleimpia mielihalujaan. Viattomien armonrukoukset saivat joitakin saksalaissyntyisiä valloittajia heltymään mutta ne eivät pehmittäneet Pappenheimin vallonien julmia sydämiä. Raakuudet olivat päässeet tuskin alkuun, kun kaupungin loputkin portit avattiin ja ratsuväki kroaatteineen rynnisti asukkaiden kimppuun. Tämän jälkeen seurasi kauheuksia, joille historialla ei ole kieltä, runoudella ei kynää. Valloittajien raivoa ei pehmittänyt lapsen viattomuus tai vanhuksen heikkous; ei nuoruus, sukupuoli, asema tai kauneus. Naisia käytettiin hyväksi näiden aviomiesten sylissä, tyttäriä näiden vanhempien jaloissa, ja puolustuskyvytön sukupuoli menetti sekä hyveensä että henkensä. Mikään paikka, vaikka kuinka hyvin suojattu tai pyhä, ei suonut turvaa hyökkääjiltä. Eräästä kirkosta löydettiin viidenkymmenenkolmen naisen päättömät ruumiit. Kroaatit huvittelivat heittämällä pienokaisia liekkeihin, Pappenheimin vallonit lävistämällä sylilapsia.

On kuitenkin muistettava, että kauheuksienkin keskellä joidenkin sotilaiden sydämet heltyivät kaupunkilaisten hädän edessä. Friesen yllä mainituissa muistelmissa kerrotaan, kuinka eräs sotilas oli saattanut Friesen, hänen vanhempansa ja sisaruksensa pois kaupungista mökkiin, jonne oli majoittunut vaimonsa kanssa – ja sai läksytyksen vaimoltaan siitä, ettei sen parempaa saalista ollut löytänyt. Samoin joidenkin lähteiden mukaan Elben yli kuljetettiin kaupunkilaisia turvaan (vaikkakin ilmeisesti maksua vastaan). Ei ole tietoa siitä, miten moni pääsi tuhoa pakoon sotilaiden avulla, mutta arviot raakuuksien ja lähes koko kaupungin tuhonneen tulipalon uhreista ovat kolkkoja: ainakin 20 000 ihmistä sai surmansa. Joidenkin arvioiden mukaan määrä oli useita tuhansia suurempi.

Magdeburgin valtaus on verisin kaikista kolmikymmenvuotisen sodan taisteluista erityisesti siviiliväestön osalta. Sitä sekä Upseerin miekassa kuvattuja Neubrandenburgin ja Frankfurt-an-der-Oderin taisteluita on nimitetty sodan käännekohdaksi, sillä ne muuttivat sodan luonteen aiempaa huomattavasti raaemmaksi. Palkkasotilaista koostettuja armeijoita kohdeltiin yleensä tietyssä mielessä kunnioittavasti: antautuneet värvättiin usein oman armeijan vahvistukseksi tai ainakin päästettiin poistumaan, mikäli nämä laskivat aseensa ja vannoivat välttävänsä taistelukenttiä tietyn aikaa. Tillyn säälimätön hyökkäys Neubrandenburgissa, Ruotsin joukkojen kostotoimet Frankfurt-an-der-Oderissa ja erityisesti Tillyn armeijan raakuudet siviilejä kohtaan Magdeburgissa olivat jotain ennennäkemätöntä.

« Older posts

© 2019 Susimetsä
Title image: Carl Wahlbom / Nationalmuseum | Source: Wikipedia

Theme by Anders NorenUp ↑