Kuten nimi kertookin, sijoittuu Hämeen linnan Kerttuli Hämeen linnaan. Linna, jonka läheisyydessä olemme yhdessä eläneet jo pari vuosikymmentä, on meille molemmille tärkeä innoituksen lähde ja oli keskeisessä osassa siinä, että innostuimme kertomaan Kerttulin tarinan.
Ulla: Vietin elämäni ensimmäiset yksitoista vuotta Hämeenlinnassa, keskiaikaisen linnan ympärille muodostuneessa kaupungissa. Vanhempani veivät minua ja siskoani usein linnalle erilaisiin lastentapahtumiin, ja monet vieraammekin pääsivät tutustumaan linnaan. Erityisesti mieleeni jäivät kapeat kierreportaat, hiukan pelottava kaivo ja tietenkin kummitustarinat. Punatiilinen linna kiehtoi tarinoista ja historiasta kiinnostuneen tytön mielikuvitusta. Unelmissani siellä kuljeskeli prinsessoja ja rohkeita ritareita. Vallihaudassa uiskenteli tietenkin lohikäärmeitä (tai krokotiileja nyt vähintään). Pettymys oli melkoinen, kun sain kuulla, ettei linnassa koskaan asunut kuninkaallisia. Minua lohdutettiin kertomalla, että linnassa sentään vieraili väkeä oikeasta hovista, etenkin kuningas Kustaa II Aadolf. Enpä tuolloin arvannut, että jonakin päivänä palaan asumaan linnan liepeille ja että Kustaa II Aadolfin vierailusta Hämeen linnaan vuonna 1614 tulee minulle(kin) tärkeä tapahtuma Kerttulin ansiosta.
Marko: Minun lapsuuden kotiseuduillani ei juuri ollut linnoja, joissa olisi päässyt vierailemaan, mutta kävimme perheeni kanssa kesäreissuilla kiertämässä yksi kerrallaan kaikki Suomen linnat. Ne olivat suosikkikohteitani ja ruokkivat osaltaan mielikuvitustani – ja johdattivat minut sekä historian harrastuksen että kirjallisuuden pariin. Nyt olemme Ullan kanssa päätyneet asumaan Hämeen linnan läheisyyteen. Linnan käytävillä kulkiessamme olemme saattaneet kuvitella entisajan elämää ja tunnelmia. Myös linnassa ja sen puistossa järjestettävät keskiaikamarkkinat ovat olleet perheellemme pitkään jokavuotinen perinne.
Linnan lisäksi 1600-luku on kiehtonut meitä molempia lapsuudesta lähtien. Aiempi sarjamme, Kuninkaan rakuunat, sijoittuu 1600-luvulle, ja sinne Kerttulikin päätyi, vaikkakin lähemmäs vuosisadan alkua.
1600-luvusta tulevat väistämättä mieleen Kolmen muskettisoturin kaltaiset kertomukset, joissa riittää romantiikkaa ja seikkailuja, urheita miekkamiehiä ja kunniakkaita kaksintaisteluja. Tällaiset tarinat ovat myös aina vedonneet meihin molempiin.
Mutta kuinka puhaltaisimme tällaista henkeä syrjäiseen suomalaiseen linnaan? Päätimme tuoda sankariksi Karl Ulvhufvudin, suoraselkäisen säilänkäyttäjän ja kuningas Kustaa II Aadolfin luotetun miehen. Tehtäväkseen hän sai sekä tarkistaa linnan rakennustöitä että vahvistaa kruunun otetta Hämeestä.
Kerttuli, linnan fatabuuripiika, on kokenut kovia kurittomien kruunun miesten käsissä, ja linnaan saapuva ankara vapaaherra herättääkin henkiin menneisyyden pelot. Karl puolestaan on päättänyt kitkeä seudulta pois pakanallisina pitämänsä tavat – kuinka käy, kun Kerttulin kunnioittamat ikivanhat uskomukset ja jumalaapelkäävän miehen kristillinen vakaumus kohtaavat?
Rajoja rikkovasta suhteesta kertovan tarinan mausteeksi lisäsimme vielä viettelijättären, väijytyksen sekä (tietenkin!) kaksintaistelun. Ajoimme henkilömme tasapainottelemaan kunnian ja intohimon, kruunun käskyjen ja rakkauden välillä.
Hämeen linnan Kerttulin julkaisun yhteydessä meitä haastateltiin Hämeen sanomiinkin. Haastattelu avattiin 12.6. avoimesti luettavaksi, joten se kannattaa käydä lukemassa!
Kerromme haastattelussa Kerttulin lisäsksi myös hieman kirjoitusprosessistamme ja muista harrastuksistamme – tosin lukeminen unohtui mainita! 😀
Pääsimme kirjoittamaan lyhyen jutun kirjailijanelämästämme Toolilaisen, eli Ammattikorkeakoulujen tekniikan ja liikenteen alan järjestölehden, uusimpaan numeroon. Käy lukemassa juttu sivulta 45 oheista pikkukuvaa klikkaamalla!
Kirjoittaminen ja kirjailijan työ nähdään perinteisesti yksinäisenä puurtamisena. Taiteilijasielu taistelee sisäisiä demonejaan sekä kirjoitusjumia ja tyhjän sivun pelkoa vastaan. Tätä tapahtui joskus myös meille, kun kirjoitimme kumpikin omia novellejamme ja ensimmäisiä pidempiä käsikirjoituksia: ahersimme ja vaikeuksia kohdatessamme myös tuskailimme yksinämme. Vaikka tarinasta ja sen ongelmakohdista halusi kertoa toiselle, ei sitä voinut tehdä, jos toivoi toisen näkevän tarinan tuorein silmin, kun – tai jos – se viimein valmistuisi.
Tässä onkin yksi yhdessä kirjoittamisen innostavimmista puolista: voimme keskustella aikakaudesta, tarinamme tapahtumista sekä henkilöhahmojemme toiveista, pettymyksistä ja kohtaloista, kunnes tarinoiden maailma tuntuu joskus todellisemmalta kuin se, mitä ikkunasta näkyy tai ympärillämme tapahtuu. Kaksi päätä ratkaisee ongelmakohdat paremmin kuin yksi, tuore näkökulma tekstiin löytyy läheltä ja jos yksi meistä vaipuu epätoivon suohon, on toinen aina paikalla tempomassa sieltä ylös.
Vuoden 2015 alussa ryhdyimme työstämään käsikirjoitusta, josta lopulta muodostui Kuninkaan rakuunat: Upseerin miekka. Tätä ennen olimme perehtyneet aikakauteen, ja alustavia juonikuvauksia sekä osittaisia käsikirjoituksia löytyy vuoden 2011 päiväyksillä. Varsinainen päätös keskittyä juuri rakuunoiden tarinaan kuitenkin tehtiin 2015. Pohjakseen päätös vaati meiltä molemmilta sekä kiinnostusta aiheeseen että täydellistä luottamusta toiseen kirjoittajana. Emme olleet aiemmin esitelleet toisillemme ensimmäisiä versioita tarinoistamme. Nyt oli tarkoitus, että rohkenisimme näyttää toisillemme omaa tekstiämme hyvinkin keskeneräisenä. Samoin täytyi luottaa siihen, ettei toinen tekstiä muokatessaan ”tuhoa” jotain, mitä itse pitää tärkeänä.
Päätöksen tekeminen oli kuitenkin helppoa, emmekä ole sitä kertaakaan katuneet. Yhdessä kirjoittaminen lähti heti sujumaan ja tuntui luontevalta – kirjoittajina täydennämme toisiamme. Upseerin miekan käsikirjoitusta työstäessämme ehdimme kirjoittaa myös mininovellin Entombed, joka ilmestyi novellikokoelmassa 666, sekä pidemmän novellin Musta Susi, joka ilmestyi Portti-lehdessä 2/2017 (tietoa molemmista löytyy kotisivultamme kohdasta Muut julkaisut). Näitä tarinoita laatiessamme yhteistyön paras puoli valkeni meille nopeasti: kaikkea ei ollut pakko päättää yksin. Jos ei tiedä, kuinka jokin kohtaus etenisi tai kannattaisiko jotakin juonenkäännettä harkita uudelleen, voi siitä aina keskustella. Ongelmat ratkeavat yleensä ennemmin tai myöhemmin, kun pallottelemme ideoita ja vaihtoehtoja keskenämme. Ensin jomman kumman ajatus vie asiaa oikeaan suuntaan, toinen jatkaa siitä, se antaa toiselle taas uuden idean… Tosin tietyllä tuulella ollessamme saattaa ideointi suistua pelkiksi sisäpiirin vitseiksi, joiden tarkoitus on vain saada toinen nauramaan (näitä vitsejä kätkemme välillä myös keskeneräiseen tekstiin, sitten odotamme hiljaa hihitellen, koska toinen huomaa hulvattoman huumorimme :D).
Esimerkkikuva käynnissä olevasta tarinan rungon rakentamisesta.
Käytännössä työ Kuninkaan rakuunat -kirjojen ja lyhempienkin tarinoiden kohdalla tapahtuu siten, että lähdemme rakentamaan tarinaa ideasta avainkohtauksiksi ja -käänteiksi, jotka vievät tarinaa eteenpäin. Rakennamme kertomuksen runkoa luku kerrallaan (taulukkolaskentaohjelman ruudukkopohja on kätevä työkalu). Lukuotsikoiden alle listataan lukuun kuuluvat kohtaukset pääsisältöineen/-tapahtumineen, näkökulma värikoodein, tapahtumapaikka, päivämäärä, lähteet sekä muut asiaan liittyvät ajatuksenpoikaset tai muistettavat asiat.
Kun tarinan juonilinja on hahmottunut, voi käytännön kirjoittaminen alkaa, vaikka kohtaustasolla suunniteltuna olisi vasta muutama ensimmäinen luku. Tätä tarkempaa ja sitovampaa suunnittelua pyrimme välttämään – vaikka juonen pääpiirteet olisivat tiedossa, selviävät tarinan tarkemmat vaatimukset samalla, kun luvut hahmottuvat paperille ja hahmot hakevat rooliaan tapahtumissa. Vähitellen rakennamme tarkempaa kuvausta viimeistenkin lukujen kohtauksista ja tarvittaessa järjestelemme uudelleen tai lisäämme kohtauksia aiempiin lukuihin.
Ja itse kirjoittaminen? Käytännössä valitsemme kohtauksia, joiden kirjoittaminen kiinnostaa. Marko kulkee säntillisen kronologisesti kohtaussuunnitelman mukaan, kun taas Ulla hyppelehtii suosikkihahmojensa tai muuten vain inspiroivien kohtausten perässä – onpa joskus syntynyt ensimmäiseksi ensimmäinen kohtaus ja sen perään tarinan viimeinen kohtaus. Sitten puuttuu vain kaikki siltä väliltä. 😀 Kun ensimmäinen versio kohtauksesta on kirjoitettu, sen väri taulukossa muuttuu valkoisesta vaaleanharmaaksi ja toinen saa vuorostaan muokata sitä sopivalla hetkellä (jollei ensimmäisen version kirjoittaja käy hiomassa sitä ensin). Aloittaja palaa siihen ennemmin tai myöhemmin, ja kohta taas toinen ottaa sen työn alle. Näin kumpikin tulee käyneeksi kohtauksen läpi useaan kertaan, tehneeksi omia lisäyksiään ja muutoksiaan, ja tarina hioutuu. Valmiit kohtaukset ovat siis aina molempien käsialaa.
Usein meiltä kysytään, kuinka toimimme ristiriitatilanteissa ja kuinka ratkaisemme tarinaan liittyvät erimielisyydet. Emme oikeastaan tiedä, sillä tällaisia tilanteita ei juuri ole tullut vastaan. Meillä on samanlainen näkemys siitä, mitä haluamme kirjoittaa ja mistä hyvä tarina muodostuu. Joskus toisen ehdotusta joutuu pohtimaan hetken, mutta koska yleensä on helppo hoksata, kuinka se tekee tarinasta paremman, eikä silloin tietenkään kannata hangoitella vastaan.
Vaikka kirjoittajia onkin kaksi, sokeutuu omalle tekstilleen aina jossain vaiheessa. Silloin kustannustoimittajan työ on korvaamaton apu: uuden lukijan näkemys ja ajatukset saavat kirjoittajatkin näkemään tekstin uusin silmin – ja taas kohtausten työstäminen jatkuu uusien ideoiden voimin.
Ennen kuin lähetämme käsikirjoituksen kustannustoimittajan nähtäväksi, koostamme erilliset luvut kokonaiseksi käsikirjoitukseksi ja muunnamme sen .mobi-muotoon lukeaksemme sen e-lukimiltamme. Tekstin näkeminen kokonaisuutena ja eri muodossa kuin siihen on tietokoneen ruudulla tottunut auttaa myös huomaamaan kirjoitusvirheitä, korjattavia kohtia ja aiheita, joita täytyy vielä kehitellä tai syventää. Molempien hyväksyttyä nämä muutokset luetaan käsikirjoitus jälleen läpi ja tehdään taas uusia muutoksia.
Tutkimustyö kulkee kirjoittamisen rinnalla koko ajan. Ennen tarinan aloittamista tutustumme tärkeimpiin taustalla vaikuttaviin historiallisiin tapahtumiin ja henkilöihin, mutta kirjoittaessa tulee jatkuvasti esiin asioita, joista on hankittava lisää tietoa. Myös tässä on hyötyä siitä, että meitä on kaksi – kaikkea tutkimustyötä ei tarvitse tehdä yksin.
Yhdessä kirjoittaminen on saanut prosessin myös pursuilemaan aivan uudella tavalla. Viikonloppuaamuisin saatamme viettää pitkiä tuokioita kahvikupillisten äärellä uusia juonenkäänteitä punoen tai tarinan tapahtumista ja henkilöistä keskustellen. Tyttäremme välillä huomauttaakin siitä, että puhumme fiktiivisistä hahmoista ja heidän elämästään enemmän kuin todellisista ihmisistä. Tähän rönsyilyyn liittyvät myös blogitekstit, monet museovierailut, käynnit aikakauteen liittyvissä kohteissa, musketööriteemaillat, Kustaa Aadolfin päivän vietto tai 1600-luvulle sijoittuvien elokuvien katsominen yhdessä. Kuninkaan rakuunoista on tullut merkittävä osa elämäämme.
Tomasin sydän hakkasi. Pakenisiko mies? Jos pakenisi, ryntäisikö hän pelkurin perään? Olisiko hänestä pistämään säilällään selkään?
”Paljasta miekkasi ja käy taistoon, petturi!” Hän repäisi rapiirinsa huotrasta. Se ponkaisi hänen käteensä verenjanoisena, innosta väristen.
Mies kääntyi hitaasti. Käsi oli ampaissut miekan kahvalle heti Tomasin huutaessa, mutta ase lepäsi yhä huotrassaan. Pilvi lipui kuun eteen, eikä Tomas erottanut miehen kasvoja hatun lierin alta. Tämä tuntui tuijottavan häntä mutta ei sanonut mitään.
kuriirin viitta (Kuninkaan Rakuunat II)
Kolme muskettisoturia, Cyrano de Bergerac, Scaramouche, Kapteeni Alatriste tai Kuninkaan rakuunat. Erilaisia kirjoja, joiden määrittely tiettyyn genreen ei ole aivan yksinkertaista. Englanniksi tällaisten seikkailullisten historiallisten tarinoiden genrestä käytetään termiä swashbuckler. Termi muodostuu sanoista swash (~swagger), joka viittaa rehvastelevaan kävelytyyliin, ja buckler, joka oli miekkamiesten usein kantama hyvin pieni kilpi. Vaikka swashbucklerit sijoittuvat historiallisesti yleensä renessassiin tai ns. cavalier-aikakaudelle (1600-luvun alkupuoli), genreen kuuluvat myös Robin Hood, Zorro, Punainen neilikka sekä lukuisat merirosvotarinat.
1400-1700-luvuille ajoittuu myös Ranskassa 1800-luvun alkupuolella syntynyt genre, joka tunnetaan termillä cape et epée, eli viitta ja miekka. Se keskittyy seikkailullisuuteen ja jännittäviin juonenkäänteisiin, joissa miekkailu ja kaksintaistelut ovat keskeisessä roolissa.
Cape et epée -tarinoiden keskeisiä elementtejä ovat sen nimen mukaisesti viitta ja miekka. Rapiiri oli tuolloin herrasmiehen ase, ja se vedettiin esiin pienimmästäkin ärsykkeestä. Viitta puolestaan, oli se sitten Kuninkaan musketöörin tai sotilaan kasukka (casaque, tabardi) tai keikareiden suosima toisen olan yli roikkuva lyhyt viitta (le manteau à la Balagnic), oli välttämätön osa itseään kunnioittavan miekkamiehen asua. Toki viittaa saattoi käyttää myös rapiirin rinnalla toisessa kädessä häiritsemään vihollista ja sitomaan tämän asetta.
Cape et epée on kuitenkin genreä vanhempi termi. Pariisissa sijainnut Le Monde de D’Artagnan -museo kirjoitti taannoin verkkosivullaan löytäneensä ilmaisun vuoden 1694 sanakirjasta, Dictionnaire de l’Académie française. Koska sanakirja löytyy verkosta, tarkistaminen oli helppoa:
Sanomme kuvaannollisesti hyvästä perheestä tulevasta, rahattomasta, toisena syntyneestä pojasta, että hänellä on vain miekkansa ja viittansa.
Termi esiintyy myös Gatien de Courtilz de Sandrasin vuonna 1700 julkaistussa Mémoires de M. d’Artagnan -teoksessa, jonka englanninkielisessä käännöksessä sillä kuvataan tuota ubiikkia sankaria: ”Gascon who possessed but a cloak and sword.”
1800-luvulla kirjoitetuissa miekka ja viitta -genren tarinoissa olikin usein pääosassa köyhtyneen aristokraattisen suvun toinen poika (cadet), joka ei perinyt suvun vähäistäkään omaisuutta. Tällaisen nuorukaisen ainoa mahdollisuus oli lähteä etsimään onneaan. Monen – kuten nuoren Charles d’Artagnanin Kolmessa muskettisoturissa – tie vei Pariisiin ja sotilasuralle.
Tämän genren rajoja hämärtää kuitenkin miltei vastaava termi, joka löytyy espanjan kielestä: capa y espada. Vaikka termiä käytetään vastaavassa merkityksessä (novela de capa y espada) kuin yllämainittua ranskankielistä, on sillä kuitenkin myös toinen käyttötapa: comedia de capa y espada. Tieteen termipankki poimii määrityksensä juuri tästä jälkimmäisestä perinteestä. Se kuvaa capa y espadaa melodramaattiseksi komediatyypiksi, joka oli suosittu 1500- ja 1600-luvuilla, ja jossa korostuivat erityisesti hovitavat ja valeasut sekä romanttiset juonet, joiden tielle asetetaan monta estettä ja väärinkäsitystä. Tästä määritelmästä sama lähde johtaa myös suomenkielisen ”viitta ja miekka” -termin, mikä aiheuttaa hieman harmia meille, jotka etsimme sopivaa suomenkielistä termiä cape et epée -genrelle.
Huolimatta swashbuckler, cape et epée, capa y espada (ja viitta ja miekka) -genrejen vivahde-eroista, on genren kuuluisin teos kieltämättä Alexandre Dumas’n Kolme muskettisoturia vuodelta 1844. Se määritti genren monessa mielessä, vaikka ei ollutkaan ensimmäinen genreen laskettu tarina. Muut tämän artikkelin alussa luetelluista teoksista ovat paljosta velkaa Dumas’n klassikolle.
Yllämainitusta genrejen erilaisista määritelmistä johtuen on joissain lähteissä Théopile Gautierin romaani Mademoiselle de Maupin (1835) laskettu myös mukaan Cape et epée -genreen. Tämä varhainen teos on mielenkiintoinen erityisesti siksi, että pääosassa on oikeasti elänyt nainen, joka tunnettiin miekkailutaidostaan ja siitä, että hän pukeutui usein mieheksi. Gautierin teos vastaa kuitenkin sisällöltään enemmän espanjalaista comedia-perinnettä, sillä keskushenkilön todellisesta historiasta viis veisaavassa tarinassa on vain yksi kaksintaistelu – tosin sitäkin enemmän romanttista haikailua ja valeasuista johtuvia sekaannuksia. Kirja joutui aikoinaan jopa kiellettyjen kirjojen listalle, kuvataanhan siinä samaa sukupuolta olevien rakkautta. Toinen Gautierin elämään jääneistä tarinoista on Captain Fracasse (1863), josta on muskettisotureiden tapaan tehty useita elokuvasovituksia.
Myös Albert de Vignyn Cinq Mars vuodelta 1826 ansaitsee maininnan tässä yhteydessä. De Vignyä on kehuttu jopa Victor Hugoa merkittävämmäksi 1800-luvun ranskalaiseksi kirjailijaksi ja hänen Cinq Mars -teoksensa mainitaan usein ensimmäiseksi ranskalaiseksi historialliseksi seikkailukirjaksi. Cinq Mars kuvaa viimeistä kardinaali Richelieuta vastaan suunniteltua salaliittoa, jonka keskiössä oli nuori aristokraatti, kuningas Louis XIII:n suosikki, Cinq Mars. Teos on erittäin uskollinen kuvaamalleen aikakaudelle – ja poikkeaa tässä esimerkiksi Dumas’n teoksista – vaikka kirjailija rakentaakin kardinaali Richelieusta miltei koomisen pahan hahmon ja nuoresta Cinq Marsista aristokraattisten sukujen oikeuksien puolesta taistelevan sankarin, joka on valmis uhraamaan kaiken rakkauden vuoksi. Seikkailun lomassa esitetään kuitenkin elävä ja vaikuttava kuva 1630-1640 -lukujen Ranskasta ja Pariisista.
Maurice Leloirin kuvitusta, Kolme muskettisoturia
Cape et epée -genre ei ole koskaan kuollut kokonaan, mutta se on kieltämättä jäänyt monien muiden seikkailullisten genrejen, kuten fantasian ja sci-fin, varjoon. Samalla genre on ehtinyt myös muuttua, ja historiallinen tarkkuus on noussut tärkeämmäksi tekijäksi kuin monissa lajityypin varhaisemmissa edustajissa. Myös uusia sävyjä esiintyy: esimerkiksi Arturo Pérez-Reverten Kapteeni Alatriste -kirjat sijoittuvat 1620-luvulle, ja vaikka ne ovat seikkailullisia tarinoita, on niissä vahvasti mukana myös melankolisuus liittyen Espanjan kadonneeseen loistoon ja viimeisten urhoollisten sankareiden aikaan.
Kuninkaan rakuunat -sarjassamme on myös hieman perinteisestä poikkeava ote: nuoren rahattoman aristokraatin sijaan tarinaa kuljettaa joukko henkilöhahmoja, joiden silmien kautta näemme ja koemme historiallisia tapahtumia ympäri Eurooppaa. Toki heidän joukossaan on seikkailunnälkäinen, onneaan etsivä nuorukainen nimeltä Tomas, ja sankarimme kantavat miekkoja, käyvät kaksintaisteluita – eikä vakoilulta, salajuonilta, valeasuilta tai rakkausseikkailuiltakaan säästytä.
Viimeisimmät kommentit