Kuninkaan rakuunat -sarjan kolmannessa osassa, Salamurhaajan merkissä, Josef Svärd kohtaa ylimyksen, joka haluaa mitellä miekkoja rakuunakomppanian kapteenin kanssa. Kaksintaistelut olivatkin tärkeä osa 1600-luvun maailmaa. Niitä käytiin uskomattomia määriä: esimerkiksi Ranskan Henrik IV:n hallintokaudella (1589 – 1610) kerrotaan ainakin 8000 aatelisen menettäneen henkensä kaksintaisteluissa. Kaksintaisteluintoa koetettiin hillitä laeilla ja jopa kuolemanrangaistuksin, mutta vielä Ludvig XIV:n hallintokaudella (1643–1715) kaksintaisteluissa menehtyi tuhansia aatelisia.

Aateliset ja upseerit näkivät kaksintaistelut tuohon aikaan kunniallisena tapana ratkaista ristiriidat. Demeter (1965) toteaa, että kaksintaistelukulttuuri muodostui osaksi yläluokan kunniakäsitystä ja identiteettiä. Se erotti heidät alemmista luokista ja osoitti, että heillä oli omaa valtaa: he saattoivat ratkaista erimielisyytensä yleisen lain ulkopuolella. Espanjassa, missä katolinen kirkko ja absoluuttinen monarkia yhdistivät voimansa kaksintaisteluita vastaan, ne eivät koskaan yleistyneet samalla tavalla kuin monissa muissa Euroopan maissa. (lähde, lähde.)

Kaksintaisteluista muodostui tarkasti määritelty rituaali, jossa riitaantuneet henkilöt sekundantteineen kokoontuivat ennalta sovitussa paikassa ratkaisemaan riitansa miekoin. Toisin kuin olemme elokuvissa nähneet, sekundantit taistelivat keskenään samaan aikaan kuin itse riitapukarit.

Koska taisteluissa kuoli paljon tärkeissä asemissa olevia aatelisia, ne pyrittiin kieltämään laein ja rangaistuksin. Esimerkiksi yllä mainittu Henrik IV kuitenkin veti itse pohjan omilta käskyiltään myöntämällä armahduksia kaksintaisteluista kiinni jääneille ja erityisesti myöntäessään Crequille ja Savoijin Don Philipille luvan kaksintaisteluun lisäten, että mikäli hän ei olisi kuningas, hän olisi valmis toimimaan Crequin sekundanttina. Näin kuningas siis pikemminkin lietsoi alamaistensa innokkuutta kaksintaisteluihin kuin hillitsi sitä (lähde).

Koska kaksintaistelut kieltävät asetukset koskivat yleensä ylläkuvattuja rituaalinomaisia järjestettyjä tilaisuuksia, niitä kierrettiin aloittamalla taistelu välittömästi riitatilanteessa. Näitä ei laskettu kaksintaisteluiksi, vaan niitä kutsuttiin yksinkertaisesti ”kohtaamisiksi”. Siksi oli tärkeätä pystyä todistamaan, että kyse oli todellakin äkkiä syntyneestä erimielisyydestä, eikä taustalla ollut aiempia tapahtumia tai pidempää sukuriitaa. Koska pidemmän riidan todistaminen oli vaikeata, välttyivät ”kohtaamisiin” osallistuneet usein rangaistuksilta, jotka langetettiin kaksintaisteluihin syyllistyneille (lähde).

Kaksintaistelut tuottivat harmia myös yliopistoissa. Miekkailutaitoa pidettiin tärkeänä osana oppineiston sivistystä. 1600-luvun yliopistoissa opiskeltiin miekkailua ja miekka kuului olennaisena osana ylioppilaiden asuun. Sorbonnen yliopisto Pariisissa sijaitsi tuolloin kaupungin muurien ulkopuolella, pahamaineisella alueella, joten miekankäsittelytaito oli tärkeä osa myös jokapäiväistä selviytymistä. Ruotsissa Uppsalan yliopistossa kaksintaistelut olivat tunnettu kuolinsyy opiskelijoiden keskuudessa. Kerrotaan, että 1600-luvun alussa kaksi yliopiston professoria keräsi ympärilleen uskollisia seuraajia, jotka kävivät keskenään kaksintaisteluita. Samoin opiskelijajärjestöjen välillä käytiin verisiä kamppailuita vuosisadan aikana. (Mm. Lindroth, 1976, ss. 82-.) Åbo Academissakin miekkailua opetettiin ilmeisesti 1600-luvun puoliväliltä lähtien, kenties jopa yliopiston perustamisesta lähtien. Selkeä maininta miekkailunopettajasta löytyy kuitenkin vasta vuodelta 1674, kun kreivi de la Gardie suosittelee vapautuneeseen miekkailun harjoitusmestarin toimeen palvelijaansa Anders Keesiä (lähde).

Kaksintaistelut aiheuttivat päänvaivaa myös Kustaa II Aadolfille. Harte (1759) kertoo, että kuningas pyrki hillitsemään kaksintaisteluita armeijansa upseereiden keskuudessa asettamalla käskyn teloittaa kaksintaisteluun syyllistyneet. Erään tarinan mukaan kaksi hänen palveluksessaan ollutta korkea-arvoista upseeria oli ajautunut ristiriitaan. Kuninkaan kannasta tietoisina he pyysivät tältä lupaa ratkaista riitansa kaksintaistelulla. Kuningas kuuli upseereitaan, moitti heitä vääristyneestä kunniakäsityksestä mutta antoi luvan käydä kaksintaistelu sovittuna aikana, sovitussa paikassa ja lupasi jopa itse tulla valvomaan taistelua. Sovitulla hetkellä kuningas saapui kaksintaistelupaikalle pienen sotilassaattueen kanssa. Saattue muodosti piirin kaksintaistelijoiden ympärille. Kuningas käski taistelijoita aloittamaan ja kääntyi sitten profossinsa puoleen sanoen: ”Ystäväni, sillä hetkellä, kun toinen näistä miehistä kuolee, katkaiskaa välittömästi eloon jääneen kaula minun edessäni.” Sanat kuullessaan upseerit polvistuivat kuninkaan eteen ja anoivat tältä anteeksiantoa. Kuningas vaati heitä syleilemään toisiaan ja vannomaan ystävyyttä loppuiäkseen. Upseerit tekivät näin kiitollisina siitä, että saivat säilyttää henkensä. Dodge (1895) kertoo samasta tapauksesta mutta antaa kuninkaan suuhun hieman eri sanat: ”Nyt, herrat, ryhtykää toimeen älkääkä lopettako, ennen kuin toinen teistä on kuollut. Profossimarsalkka teloittaa eloonjääneen!”

Lähteitä:

– Demeter, K. 1965. The German Office – Corps in State and Society 1650-1945, London, Weidenfeld and Nicolson.

– Dodge, T.A. 1895. Gustavus Adolphus; a history of the art of war from its revival after the middle ages to the end of the Spanish succession war, with a detailed account of the campaigns of the great Swede, and of the most famous campaign of Turenne, Condé, Eugene and Marlborough.

– Harte, W. 1759. The History of the Life of Gustavus Adolphus, King of Sweden.

– Lindroth, S. 1976. A History of Uppsala University, 1477-1977.