Tomasin sydän hakkasi. Pakenisiko mies? Jos pakenisi, ryntäisikö hän pelkurin perään? Olisiko hänestä pistämään säilällään selkään?
kuriirin viitta (Kuninkaan Rakuunat II)
”Paljasta miekkasi ja käy taistoon, petturi!” Hän repäisi rapiirinsa huotrasta. Se ponkaisi hänen käteensä verenjanoisena, innosta väristen.
Mies kääntyi hitaasti. Käsi oli ampaissut miekan kahvalle heti Tomasin huutaessa, mutta ase lepäsi yhä huotrassaan. Pilvi lipui kuun eteen, eikä Tomas erottanut miehen kasvoja hatun lierin alta. Tämä tuntui tuijottavan häntä mutta ei sanonut mitään.
Kolme muskettisoturia, Cyrano de Bergerac, Scaramouche, Kapteeni Alatriste tai Kuninkaan rakuunat. Erilaisia kirjoja, joiden määrittely tiettyyn genreen ei ole aivan yksinkertaista. Englanniksi tällaisten seikkailullisten historiallisten tarinoiden genrestä käytetään termiä swashbuckler. Termi muodostuu sanoista swash (~swagger), joka viittaa rehvastelevaan kävelytyyliin, ja buckler, joka oli miekkamiesten usein kantama hyvin pieni kilpi. Vaikka swashbucklerit sijoittuvat historiallisesti yleensä renessassiin tai ns. cavalier-aikakaudelle (1600-luvun alkupuoli), genreen kuuluvat myös Robin Hood, Zorro, Punainen neilikka sekä lukuisat merirosvotarinat.
1400-1700-luvuille ajoittuu myös Ranskassa 1800-luvun alkupuolella syntynyt genre, joka tunnetaan termillä cape et epée, eli viitta ja miekka. Se keskittyy seikkailullisuuteen ja jännittäviin juonenkäänteisiin, joissa miekkailu ja kaksintaistelut ovat keskeisessä roolissa.
Cape et epée -tarinoiden keskeisiä elementtejä ovat sen nimen mukaisesti viitta ja miekka. Rapiiri oli tuolloin herrasmiehen ase, ja se vedettiin esiin pienimmästäkin ärsykkeestä. Viitta puolestaan, oli se sitten Kuninkaan musketöörin tai sotilaan kasukka (casaque, tabardi) tai keikareiden suosima toisen olan yli roikkuva lyhyt viitta (le manteau à la Balagnic), oli välttämätön osa itseään kunnioittavan miekkamiehen asua. Toki viittaa saattoi käyttää myös rapiirin rinnalla toisessa kädessä häiritsemään vihollista ja sitomaan tämän asetta.
Cape et epée on kuitenkin genreä vanhempi termi. Pariisissa sijainnut Le Monde de D’Artagnan -museo kirjoitti taannoin verkkosivullaan löytäneensä ilmaisun vuoden 1694 sanakirjasta, Dictionnaire de l’Académie française. Koska sanakirja löytyy verkosta, tarkistaminen oli helppoa:
Termi esiintyy myös Gatien de Courtilz de Sandrasin vuonna 1700 julkaistussa Mémoires de M. d’Artagnan -teoksessa, jonka englanninkielisessä käännöksessä sillä kuvataan tuota ubiikkia sankaria: ”Gascon who possessed but a cloak and sword.”
1800-luvulla kirjoitetuissa miekka ja viitta -genren tarinoissa olikin usein pääosassa köyhtyneen aristokraattisen suvun toinen poika (cadet), joka ei perinyt suvun vähäistäkään omaisuutta. Tällaisen nuorukaisen ainoa mahdollisuus oli lähteä etsimään onneaan. Monen – kuten nuoren Charles d’Artagnanin Kolmessa muskettisoturissa – tie vei Pariisiin ja sotilasuralle.
Tämän genren rajoja hämärtää kuitenkin miltei vastaava termi, joka löytyy espanjan kielestä: capa y espada. Vaikka termiä käytetään vastaavassa merkityksessä (novela de capa y espada) kuin yllämainittua ranskankielistä, on sillä kuitenkin myös toinen käyttötapa: comedia de capa y espada. Tieteen termipankki poimii määrityksensä juuri tästä jälkimmäisestä perinteestä. Se kuvaa capa y espadaa melodramaattiseksi komediatyypiksi, joka oli suosittu 1500- ja 1600-luvuilla, ja jossa korostuivat erityisesti hovitavat ja valeasut sekä romanttiset juonet, joiden tielle asetetaan monta estettä ja väärinkäsitystä. Tästä määritelmästä sama lähde johtaa myös suomenkielisen ”viitta ja miekka” -termin, mikä aiheuttaa hieman harmia meille, jotka etsimme sopivaa suomenkielistä termiä cape et epée -genrelle.
Huolimatta swashbuckler, cape et epée, capa y espada (ja viitta ja miekka) -genrejen vivahde-eroista, on genren kuuluisin teos kieltämättä Alexandre Dumas’n Kolme muskettisoturia vuodelta 1844. Se määritti genren monessa mielessä, vaikka ei ollutkaan ensimmäinen genreen laskettu tarina. Muut tämän artikkelin alussa luetelluista teoksista ovat paljosta velkaa Dumas’n klassikolle.
Yllämainitusta genrejen erilaisista määritelmistä johtuen on joissain lähteissä Théopile Gautierin romaani Mademoiselle de Maupin (1835) laskettu myös mukaan Cape et epée -genreen. Tämä varhainen teos on mielenkiintoinen erityisesti siksi, että pääosassa on oikeasti elänyt nainen, joka tunnettiin miekkailutaidostaan ja siitä, että hän pukeutui usein mieheksi. Gautierin teos vastaa kuitenkin sisällöltään enemmän espanjalaista comedia-perinnettä, sillä keskushenkilön todellisesta historiasta viis veisaavassa tarinassa on vain yksi kaksintaistelu – tosin sitäkin enemmän romanttista haikailua ja valeasuista johtuvia sekaannuksia. Kirja joutui aikoinaan jopa kiellettyjen kirjojen listalle, kuvataanhan siinä samaa sukupuolta olevien rakkautta. Toinen Gautierin elämään jääneistä tarinoista on Captain Fracasse (1863), josta on muskettisotureiden tapaan tehty useita elokuvasovituksia.
Myös Albert de Vignyn Cinq Mars vuodelta 1826 ansaitsee maininnan tässä yhteydessä. De Vignyä on kehuttu jopa Victor Hugoa merkittävämmäksi 1800-luvun ranskalaiseksi kirjailijaksi ja hänen Cinq Mars -teoksensa mainitaan usein ensimmäiseksi ranskalaiseksi historialliseksi seikkailukirjaksi. Cinq Mars kuvaa viimeistä kardinaali Richelieuta vastaan suunniteltua salaliittoa, jonka keskiössä oli nuori aristokraatti, kuningas Louis XIII:n suosikki, Cinq Mars. Teos on erittäin uskollinen kuvaamalleen aikakaudelle – ja poikkeaa tässä esimerkiksi Dumas’n teoksista – vaikka kirjailija rakentaakin kardinaali Richelieusta miltei koomisen pahan hahmon ja nuoresta Cinq Marsista aristokraattisten sukujen oikeuksien puolesta taistelevan sankarin, joka on valmis uhraamaan kaiken rakkauden vuoksi. Seikkailun lomassa esitetään kuitenkin elävä ja vaikuttava kuva 1630-1640 -lukujen Ranskasta ja Pariisista.
Cape et epée -genre ei ole koskaan kuollut kokonaan, mutta se on kieltämättä jäänyt monien muiden seikkailullisten genrejen, kuten fantasian ja sci-fin, varjoon. Samalla genre on ehtinyt myös muuttua, ja historiallinen tarkkuus on noussut tärkeämmäksi tekijäksi kuin monissa lajityypin varhaisemmissa edustajissa. Myös uusia sävyjä esiintyy: esimerkiksi Arturo Pérez-Reverten Kapteeni Alatriste -kirjat sijoittuvat 1620-luvulle, ja vaikka ne ovat seikkailullisia tarinoita, on niissä vahvasti mukana myös melankolisuus liittyen Espanjan kadonneeseen loistoon ja viimeisten urhoollisten sankareiden aikaan.
Kuninkaan rakuunat -sarjassamme on myös hieman perinteisestä poikkeava ote: nuoren rahattoman aristokraatin sijaan tarinaa kuljettaa joukko henkilöhahmoja, joiden silmien kautta näemme ja koemme historiallisia tapahtumia ympäri Eurooppaa. Toki heidän joukossaan on seikkailunnälkäinen, onneaan etsivä nuorukainen nimeltä Tomas, ja sankarimme kantavat miekkoja, käyvät kaksintaisteluita – eikä vakoilulta, salajuonilta, valeasuilta tai rakkausseikkailuiltakaan säästytä.
Viimeisimmät kommentit