Henrietta Marian vartalo näytti pieneltä ja sirolta, mutta hänen ryhtinsä oli kuninkaallinen ja suuret, tummat silmät loistivat tyyntä arvovaltaa. Ruskeat hiukset oli koottu taidokkaaksi, helmien kiertämäksi sykeröksi, mutta useamman hurmaavan kiharan oli sallittu laskeutua kauniita kasvoja kehystämään. Yllään kuningattarella oli kullanhohtoinen puku. Täällä hehkui aurinko, tässä salissa oli se Ranskanmaan lämpö, jota Tomas oli Englantiin saavuttuaan kaivannut.
Salamurhaajan merkki (Kuninkaan rakuunat III)
Muodista ja vaatteista 1630-luvulla voisi kirjoittaa paljon, mutta tässä artikkelissa luomme lyhyen katsauksen siihen, millaista muoti oli hyvin toimeentulevien, kuten aatelisten tai varakkaiden kauppiaiden, keskuudessa vaikkapa Pariisissa. Salamurhaajan merkissä (Kuninkaan rakuunat III) pääsemmekin hiukan katselemaan pariisilaista pukuloistoa. Kuvatessamme todellisia historiallisia henkilöitä, kuten Madame Chevreusta tai Englannin kuningatarta Henrietta Mariaa, otimme toisinaan kuvauksemme pohjaksi heitä esittäneitä maalauksia.
1600-luvun yhteiskunta oli sääty-yhteiskunta, jossa säätyjen rajat olivat hyvin tarkat. Jokaisen oli erotuttava oman säätynsä jäseneksi, jotta muut tiesivät, kuinka häntä tuli kohdella ja puhutella ja kuinka hänen seurassaan tuli käyttäytyä. Vaatteilla viestittiin yhteiskunnallisesta asemasta, roolista ja toimeentulosta. Viimeisimmän muodin mukaisilla ja laadukkailla asuilla, kalliilla kankailla ja tietyillä väreillä, pitseillä, kulta- ja hopeapunoksilla sekä muilla arvokkailla materiaaleilla tahdottiin korostaa omaa asemaa ja vaurautta. Pukeutumisella siis ilmaistiin tiettyyn säätyyn kuulumista, ja tästä juontuukin sanonta ”pukeutua säädyllisesti”.
Monissa maissa säädettiin ylellisyysasetuksia, joiden avulla pukeutumista pyrittiin säätelemään. Asetusten tarkoituksena oli sekä erottaa säädyt toisistaan että usein myös säilyttää varallisuus kotimaassa. Esimerkiksi Louis XIII sääti vuonna 1633 lain, jossa kiellettiin mm. kulta- ja hopeakankaat sekä asujen kulta- ja hopeakoristeet muilta kuin ruhtinailta ja aatelisilta. Ruotsissakin säädettiin ylellisyysasetuksia mm. vuonna 1644 (laki koski luonnollisesti myös valtakunnan itäosaa). Laissa rajoitettiin esim. kulta- ja hopeakankaiden ja pitsien käyttöä sekä metallilankojen, helmi- ja kultakirjonnan ja koristenyörien käyttöä – yleensä kaikenlaista koreilua. Lakeja kuitenkin rikottiin melko sumeilematta. Se, että oli kyllin varakas hankkiakseen kiellettyjä ylellisyyksiä ja maksaakseen sakot, oli yksi tapa korostaa omaa asemaa.
Artikkelin kuva (yllä) esittelee aikakaudelle tyypillistä miesten ja naisten muotia. Miesten muoti suosi pitkiä hiuksia, viiksiä ja kapeaa partaa, joita voikin ihailla monien aikalaisten muotokuvissa. Erikoisuutena hiusmuotiin kuului esim. Ranskassa ja Tanskassa ns. lovelock/denette, eli kasvojen vasemmalla puolella roikkuva hiussuortuva, jonka sanotaan merkinneen sitoutumista mielitiettyyn. Pitsikoristeinen kaulus oli leveä. Muhkeahihaisen doubletin hihojen (ja rintamuksen) viilloista pisti esiin paita. Housut olivat polvipituiset ja pussittavat. Kengissä oli usein korko – punainen oli erityisen muodikas niin miehillä kuin naisillakin – ja niitä saattoi koristaa ruusuke. Saappaat olivat ensin ratsumiehen ja metsästäjän asuun kuuluvia ulkokäyttöön tarkoitettuja jalkineita, mutta 1600-luvulla ne tulivat suosituiksi sisätiloissakin. Sukkaa suojasi boothose, jonka varsi saatettiin koristella pitsillä. Päällysvaatteina viitat olivat suosittuja. Pitkän viitan lisäksi muotitietoiset miehet käyttivät lyhyempää viittaa, jota kannettiin toisen hartian yli roikkuvana, le manteau à la Balagnic. Erikoisena trendinä mainittakoon ”huoliteltu huolimattomuus”: nappeja saatettiin jättää tarkoituksella napittamatta.
Naisen pukuun kuuluivat muhkeat, pallomaiset, usein vajaamittaiset hihat, jotka saatettiin ommella kangaskaistaleista ja kerätä rusetin avulla pussimaisesti kyynärpään kohdalle (virago sleeve). Hameen helma oli laaja. Leveää kaulusta koristi pitsi, samoin hihansuussa komeili usein pitsikalvosin. Puvun yläosaan kuului stomacher tai pièce d’estomac, kolmionmallinen ”paneeli”. Etenkin Ranskassa ja Englannissa kankaat kevenivät, ja tummat sävyt antoivat tilaa vaaleammille väreille. Helmet olivat suosittuja, ja niitä käytettiin niin kaulassa, korvissa kuin kampaustenkin koristeena. Hiukset kasattiin nutturaksi, mutta kiharrettuja osioita jätettiin kehystämään kasvoja. Myös lyhyt otsatukka kiharrettiin usein. Kengissä oli tavallisesti korot ja ruusukkeet, melko varmasti ainakin kirjontaa. Salamurhaajan merkissä mainitsemme myös kenkien korokkeet, joita naiset saattoivat käyttää suojatakseen hienoja kenkiään katujen liejulta ja mudalta – ne saattoivat olla niin korkeat, että nainen tarvitsi tuekseen taluttajan pysyäkseen pystyssä.
Päähineet olivat tärkeä osa niin miesten kuin naistenkin pukeutumista. Julkisilla paikoilla pää paljaana kuljeskelemista pidettiin sopimattomana. Muodikkaat naiset tosin saattoivat joskus esiintyä komeissa, koristelluissa kampauksissa ilman päähinettä. Leveälierisiä huopahattuja, joita usein koristivat komeat sulat, käyttivät miesten ohella naisetkin. Naiset saattoivat myös pukea pienen samettimyssyn, viitan hupun tai hilkan päänsä verhoksi.
Päähineen ohella hansikkaat olivat tärkeä asuste. Niillä oli tietenkin käytännön merkitys (käsien suojaaminen kylmältä, lialta, vammoilta), mutta niihin liittyy myös paljon symboliikkaa ja aseman osoittamista: yläluokan tapauksessa valkeat hansikkaat osoittivat aseman, jossa ei tarvinnut liata käsiään. Hansikkaat saatettiin valmistaa joko paksusta, kestävästä nahasta tai mitä hienoimmasta nahasta – kanannahkahansikkaiden väitettiin mahtuvan saksanpähkinän kuoren sisään. Myös kangashansikkaita käytettiin (silkki, sametti, satiini ym.). Hansikkaat saatettiin kirjoa metalli- ja silkkilangoin, koristella paljetein, helmin, pitsein, tupsuin jne. Ne saatettiin myös hajustaa. Miesten hansikkaista tulikin niin koristeltuja, että niitä oli lähinnä tarkoitus esitellä ja kantaa vyöllä pikemmin kuin käsissä. Hansikkaat kädessä ei esim. syöty, pelattu korttia, otettu vastaan lahjaa tai kätelty. Ylemmälle osoitettiin kunnioitusta riisumalla oikean käden hansikas – eikä sitä saanut repiä pois hampain! Jos hansikkaita ei riisunut, osoitti kieltäytymistä fyysisestä kontaktista, mikä oli vallankäytön merkki.
Pukeutuminen lukuisine vaatekappaleineen ja alusvaatteineen vaati aikaa. Kotioloissa saatettiin käyttää epämuodollisempaa ja mukavampaa asua. Etenkin yläluokan herrojen vaatevarastoista löytyi tarinassamme esiintyvän Otto Gerholdin suosiman kotitakin tapaisia asuja, joihin saattoi kuulua samasta kankaasta tai samantyylisin kirjailuin varustettu myssy ja/tai tohvelit.
Kaiken kaikkiaan vaatetuksella on ollut siis merkittävä viestinnällinen arvo, ja asukokonaisuuksien suunnitteluun on käytetty ylempien luokkien ja rikkaampien porvareiden elämässä paljon aikaa ja rahaa. Toki muutkin yhteiskuntaluokat käyttivät vaatetusta tapana viestittää esimerkiksi kapinamieltään, kuten kirjoitimme aiemmassa artikkelissamme. Samat ilmiöt ja viestintätarpeet elävät edelleen nykypäivänä, vaikka miesten muoti kaventuikin Ranskan vallankumouksen (joka toi mukanaan vastareaktion ylimystön tuhlailevalle ja värikkäälle pukeutumiselle) ja teollisen vallankumouksen seurauksena lähinnä tummiin pukuihin (tummassa puvussa lika ja saaste eivät erotu niin herkästi kuin kirkasvärisissä kankaissa). Tässäkin asiassa saamme parhaillaan todistaa muutosta – muoti kuvastaa yhteiskuntaa ja sen muutoksia.
Viimeisimmät kommentit