Ulla ja Marko

Kirjoittajalta Ulla Susimetsä (Page 1 of 7)

Mary Frith ja muita rooleja rikkovia naisia 1600-luvulla

Äänekkäästi kiroileva hahmo kiinnitti hänen huomionsa. Tämä seisoi katsomossa harmaassa doubletissa, pussittaviin housuihin puetut jalat harallaan ja pitkä savipiippu huultensa välissä. Kupeella oli miekka. Leveälierinen hattu istui päässä niin vinossa, että lieri peitti toisen silmän. Sen alta pilkistivät lyhyet hiukset ja kulmikkaat kasvot, jotka kuitenkin selvästi kuuluivat naiselle.

Salamurhaajan merkki (Kuninkaan rakuunat III)
Mahdollisesti Mary Frith (’Moll Cutpurse’)
by Jan Barra
line engraving, circa 1623-1634
NPG D28536
© National Portrait Gallery, London
Käytetty CC-lisenssillä

Kuninkaan rakuunoiden kolmannessa osassa, Salamurhaajan merkissä, tapaamme naisen nimeltä Mary Frith. Frith oli eräänlainen aikansa kuuluisuus. Hän herätti Lontoossa huomiota mm. käyttämällä miehen asua aikana, jona vastakkaisen sukupuolen vaatteisiin pukeutumista katsottiin karsaasti ja se usein myös kiellettiin laissa. Hän poltti piippua – tapa, jota pidettiin miehisenä – ja harrasti avoimesti uhkapelejä sekä muita perinteisesti naisille sopimattomiksi katsottuja aktiviteetteja. Hänen työnkuvansa mm. varkaana ja varastetun tavaran myyjänä ei sekään sopinut naisen perinteiseen rooliin. Frith joutuikin hankaluuksiin virkavallan kanssa sekä laittomien toimiensa että ”siveettömän ja miehekkään” pukeutumisensa vuoksi.

1600-luvulla naisen rooli yhteiskunnassa oli kapea. Lähes aina naisen odotettiin menevän naimisiin – hän oli ensin isänsä, sitten aviomiehensä holhouksen alainen, ja tarvittaessa holhoojana toimi joku toinen sukulaismies. Valinnanvaraa vaimon ja äidin roolin ulkopuolella ei juuri ollut, sillä naisilla ei useinkaan ollut oikeutta esim. omistaa maata (tai muuta omaisuutta) tai harjoittaa ammattia. Lesken elämä oli usein jonkin verran vapaampaa, etenkin, jos aviomieheltä jäi perintöä ja/tai ammatti, jota leski saattoi – usein ammattiliiton luvalla – harjoittaa. Myös luostarilaitos tarjosi naisille toisenlaisen vaihtoehdon, joskin sen vapaudesta ja itsenäisyydestä voi olla monta mieltä. Raamatusta Pietarin kirjeestä lähtöisin olevan sanonnan mukaisesti naista pidettiin yleisesti ns. heikompana astiana. Nainen oli paitsi fyysisesti myös moraalisesti ja henkisesti miestä heikompi (minkä vuoksi hänen ajateltiin tarvitsevan miehen holhousta). Ääriesimerkkinä väiteltiin mm. siitä, onko naisilla lainkaan sielua ja jos on, onko se saman arvoinen kuin miehen sielu – vai hanhen. Vaikka moni piti naisia vähemmän älykkäinä kuin miehiä, oli niitäkin, jotka ymmärsivät paradoksin: tyttöjen koulutus oli usein vähempiarvoista ja kapea-alaisempaa kuin poikien saama koulutus, joko siksi, ettei heidän uskottu tarvitsevan samanlaista tietoa kuin miesten, olevan kykenemättömiä sitä oppimaan tai koska naisen oppineisuutta pidettiin suorastaan vahingollisena. (mm. Fraser, 1984)

Niinäkin aikoina, kun kirkko tai miessukupuoli on koettanut pakottaa naisia tiettyyn muottiin, ovat naiset kuitenkin löytäneet tapoja rikkoa rajoja, eikä Mary Frith suinkaan ollut ainoa poikkeuksellisesti pukeutuva ja käyttäytyvä nainen. Miehen asu oli jopa muotia alempien yhteiskuntaluokkien lontoolaisnaisten keskuudessa (ns. ”roaring girls”). Naisten miehekäs pukeutuminen herätti närkästystä monissa aina puritaaneista itse kuninkaaseen. Tammikuussa 1620 John Chamberlain kirjoitti kirjeen Dudley Carletonille ja kuvasi Lontoon kaduilla kulkevia naisia seuraavasti (käännös omamme):

Eilen Lontoon piispa kutsui koolle kaupungin papiston ja kertoi heille saaneensa kuninkaalta käskyn, jonka mukaan pappien tulisi kiivaasti ja purevasti saarnata naisten julkeutta vastaan. He pukeutuvat leveälierisiin hattuihin, doubletteihin, heidän hiuksensa on leikattu tai keritty lyhyiksi, ja jotkut kantavat stilettoja tai tikareita ja muita vastaavia kapineita.

Lemmings D. & Walker C. (2009). Moral Panics, the Media and the Law in Early Modern England, s. 63.

Vuonna 1620 kirjoitettiin myös kaksi anonyymiä kiertokirjasta, Hic Mulier ja Haec-Vir, joissa kauhisteltiin miesmäisesti pukeutuneita naisia. Ensimmäisessä naisia muistutetaan suorin sanoin heille sopivasta käytöksestä ja torutaan heitä – vapaasti käännettynä – mm. seuraavasti:

Hirviömäisesti olette vaihtaneet miellyttävät huput, hilkat ja päähineet sekä kauniit puvut ja huivit hämäräperäisen rettelöijän leveälieriseen hattuun ja riettaaseen sulkaan [. . .] siveettömään ranskalaiseen doublettiin, joka on jätetty viekoittelevasti napittamatta [. . .] ja jonka lyhyt helma [ei peitä mitään]; loisteliaat pitkät kutrinne olette vaihtaneet häpeällisen lyhyisiin hiuksiin; [. . .] ja neulat miekkoihin.

Hic Mulier, ss. 3-4

Hic Mulierin kirjoittaja syyttää naisten heikosta moraalista näytelmiä ja kirjallisuutta, jossa ylhäissyntyisetkin naiset usein sonnustautuivat miehen valeasuun. Esimerkkinä kirjoittaja mainitsee Bradamanten, naisritarihahmon, joka esiintyi mm. runoissa, oopperoissa ja ranskalaisen Robert Garnerin vuonna 1572 kirjoittamassa tragikomediassa. Teema oli yleinen myös espanjalaisessa comedia de capa y espada -näytelmäperinteessä juuri 1500- ja 1600 -luvuilla (lue artikkelimme historiallisen seikkailun alatyypeistä).

Lisäksi naisten tiedetään pukeutuneen miehiksi esim. 1600-luvun puolivälin Ranskan sisällissodissa (Fronde) ja Englannin sisällissodassa. Miesten asussa naiset saattoivat värväytyä sotilaiksi ja pääsivät lähtemään miestensä mukana sotaan. Naiset saattoivat myös pukeutua miehiksi varmistaakseen turvallisuutensa matkustaessaan. Eräs tunnetuimmista tapauksista lienee oopperalaulaja Julie d’Aubigny, Mademoiselle Maupin, joka 1600-luvun loppupuolella kävi ja voitti kaksintaistelun suututettuaan vastustajansa pukeutumalla avoimesti miehen vaatteisiin ja suutelemalla naista. Espanjalaisen seikkalijattaren Catalina de Erauson mainitsemmekin Kuuririn viitassa (lue artikkelimme hänestä).

Yläluokan naisten parissa rooliodotukset olivat joiltain osin jäykemmät, mutta toisaalta asema salli heille toisenlaisia vapauksia. Salamurhaajan merkissä tutustumme mm. Madame de Rambouillet’n kirjallisuussalonkiin sekä Madame de Chevreuseen (lue artikkelimme) ja saamme tietää kuningas Louis XIII:n äidin, Marie de Médicin, sekä sisaren, Henrietta Marian, poliittisesta aktiivisuudesta. Heidän lisäkseen voisi mainita Lucy Hayn, Carlislen kreivittären, joka nousi Englannin kuningattaren, Henrietta Marian, kamarin johtoon ja osallistui politiikkaan erityisesti 1640-luvun sotaisina aikoina. Lisäksi hän sekaantui englannin pääministerin, Buckinghamin herttuan, ja Ranskan kuningattaren salasuhteeseen varastamalla herttualta timantteja, jotka tämä oli saanut kuningattarelta – mikä johti vaikeuksiin, kun Louis XIII halusi nähdä lahjoittamansa timanttikorut vaimonsa yllä. Lukija saattaakin aavistaa, että Lucy Hay oli eräänlainen inspiraatio Alexandre Dumas’n Kolmen muskettisoturin Milady de Winterille.

Maininnan ansaitsee myös Kustaa II Aadolfin tytär Kristiina. Kruununperijä ja tuleva kuningatar sai prinssin kasvatuksen, joten hänen opintoihinsa kuului mm. miekkailu. Hänen myös kerrotaan viihtyneen miesten vaatteissa.

Naiset saattoivat toimia myös vakoojina, sillä heitä ei välttämättä epäilty salamyhkäisistä tai poliittisista toimista siinä missä miehiä. Esimerkiksi näytelmäkirjailija ja runoilija Aphra Behn (1640 – 1689) toimi kuningas Charles II:n vakoojana Antwerpenissä ja käytti mm. koodinimiä Astrea ja Agent 160. (Lue lisää vakoojina toimineista 1600-luvun naisista artikkelistamme.)

Kuvituskuva Théophile Gautierin
teoksesta Mademoiselle de Maupin

Kaikki naiset eivät siis 1600-luvun Euroopassakaan asettuneet kuuliaisen, hyveellisen ja näkymättömän naisen rooliin. Vaikka naisen elämä ei tokikaan ollut niin vapaata kuin se on nykypäivänä suuressa osassa maailmaa, löytyy historiastakin naisia, jotka ovat uskaltautuneet rikkomaan yhteiskunnan rakentamia ja säätämiä roolijakoja. Naiset ovat rikkoneet pukeutumissääntöjä, toimineet politiikassa, olleet merirosvoja ja vakoojia, kirjailijoita ja taitelijoita, taistelleet sodissa, turnajaisissa ja kaksintaisteluissa, puolustaneet kotejaan (tai linnojaan) ja kieltäytyneet alistumasta avioliiton mukanaan tuomaan alamaisuussuhteeseen.

Lisää aiheesta mm.
Fraser, A. (1984): The Weaker Vessel: Women’s Lot in Seventeenth-Century England
León, V. (1999): Uppity Women of the Renaissance
Setälä, P. (2002): Pohjoisen renessanssin nainen
Toropainen, V. P. (2019): 39 tarinaa 1600-luvun turkulaisnaisista
Utrio, K. (1985): Eevan tyttäret

Madame de Chevreuse

Duchess of Chevreuse
Unidentified painter – Portrait Gallery of Rohan family in Sychrov castle, Liberec city, Czech Republic. Rohanska portretni galerie. (Wikipedia)

Richelieu oli pelännyt kuningattaren suosikin saavan liikaa valtaa, voittihan kaunis nainen puolelleen kuninkaankin. Kaikki tuntuivat olevan suloisen, nauravaisen ja nokkelan Marien vallassa. Sellainen oli aina vaarallista, mutta suositun herttuattaren vastustaminen julkisesti olisi kaatanut muiden vihan Richelieun niskaan.

Salamurhaajan merkki (Kuninkaan rakuunat III)

Huom. Niille, jotka eivät vielä ole lukeneet Kuninkaan rakuunoiden kolmatta osaa, Salamurhaajan merkkiä, saattaa seuraava teksti sisältää pieniä juonipaljastuksia!

Yksi keskeisistä todellisista historiallisista henkilöistä Salamurhaajan merkissä on Marie de Rohan, Madame de Chevreuse (1600-1679). Kauniiksi ja älykkääksi kiitelty herttuatar oli vaikutusvaltainen nainen. Hän osallistui moniin poliittisiin käänteisiin eikä epäröinyt heittäytyä mukaan salajuoniin ja jopa salamurhahankkeisiin.

Marie de Rohanin lapsuus oli aatelistytön lapsuudeksi poikkeuksellinen. Äidin kuoltua Marie ja tämän veli kasvoivat Château de Couzières’in mailla. Isä, Hercule de Rohan, duke de Montbazon, oli kuninkaan palveluksessa, ja lasten kasvattamisen uskotaan jääneen tämän rakastajattaren, entisen prostituoidun, vastuulle. Lapset saivat ilmeisesti viettää melko vapaata elämää, ja Marien kerrotaan mm. pukeutuneen poikien vaatteisiin ja harrastaneen miekkailua veljensä kanssa.

17-vuotiaana Marie de Rohan avioitui kuningas Louis XIII:n suosikin, Charles d’Albertin kanssa. Hän saavutti niin kuningattaren kuin kuninkaankin suosion ja pääsi tärkeään asemaan kuningattaren hovissa. Hänestä tuli Anna Itävaltalaisen luotettu ystävä. Charles d’Albertin kuoltua herttuatar avioitui Claude de Lorrainen, Chevreusen herttuan kanssa. Ensimmäisestä avioliitosta syntyi poika, toisesta kolme tytärtä.

Marie de Rohan oli tiettävästi erittäin kaunis nainen, vaikka kuvaukset (esim. hiustenvärin osalta) hieman vaihtelevatkin. Cousin (1859, s.5) kuvaa häntä aikalaislähteisiin ja muotokuviin pohjautuen seuraavasti (käännös omamme): ”Kaikki hänen aikalaisensa ihailivat hänen kauneuttaan. Muotokuva, joka on Luynesin herttuan hallussa ja jonka hän on armollisesti näyttänyt meille, esittelee lumoavan vartalon, ihastuttavat kasvot, suuret siniset silmät, runsaat kastanjanruskeat hiukset, kauniin poven ja pikantin sekoituksen hienostuneisuutta ja vilkkautta, ylväyttä ja kiihkoa koko hänen olemuksessaan.”

Madame de Chevreusen todellakin kerrotaan olleen vilkas ja eloisa, ja toisinaan nämä ominaisuudet johtivat jopa karkotuksen hovista. Tarinassamme mainitaankin Louvren käytävillä sattunut kisailu, jonka seurauksena kuningatar sai keskenmenon, sekä englantilaisen Buckinghamin herttuan päästäminen lähentelemään kuningatarta. Molempien tapahtumien vuoksi herttuatar tuli karkotetuksi tai katsoi parhaaksi paeta, mutta aina hänen onnistui voittaa valtaapitävät puolelleen ja saada lupa palata hoviin.

Herttuatarta kuvatessamme olemme pyrkineet noudattelemaan lähteiden antamaa tietoa, mutta luonnollisesti myös mielikuvituksemme on täydentänyt kuvaa. Kuitenkin esimerkiksi tarinassamme esiintyvä puvustus on saanut inspiraatiota Madame de Chevreusesta maalatuista muotokuvista.

Salamurhaajan merkissä kerromme myös kaunasta, jota Chevreuse kantoi Richelieuta kohtaan. Herttuatar oli aiemmin, vuonna 1626, osallistunut juoneen, jonka tavoitteena oli syrjäyttää Louis XIII ja asettaa valtaistuimelle tämän veli Gaston d’Orléans. Hankkeen tultua ilmi hän pakeni Lorrainen (Lothringenin) herttuakuntaan, ja hänen rakastajansa Henry de Talleyrand-Périgord, joka myös oli juonessa mukana, mestattiin. Ilmeisesti mestaus todellakin tyrittiin: vielä vapaana olevat juonittelijat lahjoivat pyövelin, jotta tämä ei tekisi työtään, mutta toinen kuolemaan tuomittu mies määrättiin täyttämään tehtävä. Tottumaton mies käytti kirvestä kömpelösti, ja vaadittiin yli kolmekymmentä iskua ennen kuin mestattavan pää viimein irtosi. Mielestämme tämä – ja aiemmat karkotukset hovista – loivat Chevreuselle varsin verisen mutta uskottavan syyn kantaa kaunaa kardinaalia kohtaan.

Tapahtumarikkaan elämänsä aikana Madame de Chevreuse osallistui lukuisiin enemmän tai vähemmän salaisiin hankkeisiin ja vaikutti siten osaltaan Ranskan tapahtumiin, politiikkaan ja tulevaisuuteen. Kuinka Salamurhaajan merkissä alkaneen juonen, sen kohteiden ja juonittelijoiden lopulta käy – siitä kerromme lisää Kuninkaan rakuunoiden tulevissa osissa.

Kirsin kirjanurkan arvio Salamurhaajan merkistä

Kirjablogi Kirsin kirjanurkassa ilmestyi mainio arvio Kuninkaan rakuunoiden kolmannesta osasta, Salamurhaajan merkistä. Olimme jännittyneitä sen suhteen, miten sarjan uusin otettaisiin vastaan – tarinamme puitteethan poikkeavat jonkin verran kahden edellisen osan tapahtumapaikoista. Tällaisen arvion lukeminen kuitenkin karkotti huolemme!

Artikkelin lukeaksesi voit klikata kuvaa. Emme kuitenkaan malta olla lainaamatta paria kohtaa arviosta:

Vaikka varsinaisesta sodasta ollaan nyt ainakin hetken tauolla, ei Salamurhaajan merkistä puutu vauhtia, jännitystä tai toimintaa. Oikeastaan päinvastoin! Tarinassa on useita huimaavia miekanmittelökohtauksia, joiden kuvaamisessa Susimetsät osoittavat taituruutensa ja joiden lukeminen on silkkaa kiduttavaa nautintoa.

Kuten huomaatte, olen täydellisesti Kuninkaan rakuunoiden pauloissa. Sarjan parissa olen päässyt samankaltaiseen lukuilon ja uppoutumisen tilaan kuin joskus nuorena. Kyynistyneelle neljäsosa-ammatilaislukijalle se on todellista herkkua!

La Gazette, sanomalehtien uranuurtaja, ilmestyi 30.5.1631

Armand de Richelieu hymyili ja taivutti päänsä nyökkäykseen. Hän oli itsekin varsin tyytyväinen sanomalehteen, jonka ensimmäinen numero oli ilmestynyt tänään, toukokuun 30. päivänä armon vuonna 1631. Viikoittain ilmestyvä aviisi olisi oiva tapa hallita ja ohjailla uutisten kulkua valtakunnassa. Tähän saakka ajankohtaisten asioiden tietolähteinä toimivat pääasiassa käsinkirjoitetut nouvelles à la main – ja tietenkin Pont Neufin silta. Sen sankassa väkijoukossa uutiset ja huhut levisivät kulovalkean tavoin. Sillalle myös kiinnitettiin päivänpolttavista asioista kertovia plakaatteja ja kaiverruskuvia.

Kuninkaan rakuunat – salamurhaajan merkki

Kuten kerromme Kuninkaan rakuunoiden kolmannessa osassa, Salamurhaajan merkissä, ilmestyi tarinamme tapahtuma-aikaan ensimmäisen ranskalaisen sanomalehden ensimmäinen numero. Lehti oli nimeltään La Gazette, ja sen perusti Théophraste Renaudot kardinaali Richelieun avulla.

Ennen La Gazetteakin uutiset levisivät Ranskassa. Silloin tietolähteenä toimivat lähinnä kädestä käteen jaetut tai seiniin kiinnitetyt lehtiset (nouvelles à la main). Niin Ranskassa kuin muuallakin tietoa välitettiin tietenkin myös kirjeitse, ja lähetit matkasivat ratsain, vaunuilla tai laivoilla. Matkustelevat kauppiaat tai muut paljon liikkuvat ihmiset levittivät kuulemiaan puheita tai sanaa näkemistään tapahtumista. Tiedonkulku oli luonnollisesti hidasta, eikä uutisten luotettavuudesta ollut minkäänlaisia takeita. Kyseessä saattoi hyvinkin olla pelkkä huhupuhe, satamakrouvissa kuultu juoru, tai tieto oli monien välikäsien kautta kuljettuaan vääristynyt paljonkin. Nykyaikaista mediaa ei ollut olemassa, joten ihmisten maailmankuva oli erilainen kuin nykyisin, eivätkä kaukaiset tapahtumat välttämättä edes kiinnostaneet suurinta osaa väestöstä siinä määrin kuin sukulaisten tai kotikylän asiat.

Euroopan ensimmäinen sanomalehti näki auringonvalon kuitenkin jo muutama vuosikymmen aiemmin: Johann Caroluksen toimittama Relation aller Fürnemmen und gedenckwürdigen Historien syntyi Strasburgissa vuonna 1605, ja se ilmestyi säännöllisesti aina vuoteen 1659 saakka. Hollannin Amsterdamissa julkaistiin vuosina 1618-1672 sanomalehtä nimeltä Courante uyt Italien, Duytslandt, &c., jonka ensimmäisen numeron ainoa säilynyt kappale löytyy tätä nykyä Ruotsin kansalliskirjastosta Tukholmasta.

Ruotsi-Suomen ensimmäisen sanomalehden perustivat kuningatar Kristiina ja valtakunnankansleri Axel Oxenstierna vuonna 1645 julkaistaakseen siinä valtion virallisia näkemyksiä ja kuulumisia. Ordinari Post Tijender, myöhemmin Post- och Inrikes Tidningar, on maailman vanhin yhä edelleen ilmestyvä sanomalehti, tosin se ilmestyy nykyisin verkkoversiona. Ensimmäinen Suomen kansalle tarkoitettu sanomalehti ilmestyi vasta vuonna 1771 ja ensimmäinen suomenkielinen lehti viisi vuotta myöhemmin.

Théophraste Renaudot
La Gazetten kuvassa 1644

La Gazette on näistä kenties historiallisesti merkittävin, sillä sen esimerkki on muokannut ymmärrystämme sanomalehdistä tähän päivään saakka. Lehdessä julkaistiin ulkomaiden ja kotimaan uutisten lisäksi mm. poliittisia artikkeleja sekä uutisia hovista ja diplomatian kentältä. Sekä kardinaali Richelieu että kuningas Louis XIII kirjoittivat siihen. Kardinaali Richelieu käytti lehteä häpeilemättä myös vallan välineenä: valtion tiukasti kontrolloimalla tietolähteellä saattoi kätevästi ohjailla ihmisten ajattelua ajankohtaisista tapahtumista.

Vielä Richelieun aikojen jälkeenkin La Gazette toimi pitkään vallan kahvassa olevien äänitorvena: sen sivuilla ei esimerkiksi raportoitu vallankumouksen synnystä taikka La Bastillen valloituksesta vuonna 1789. La Gazetten ilmestyminen loppui lopulta 1915 uudenaikaisen uutismedian syntyessä.

Kardinaali Richelieu

Punaisen kaavun helmat kuiskivat salaisuuksiaan, kun Richelieu astui pois työpöytänsä takaa. Hihan kätköstä työntyi esiin käsi, jota koristi rykelmä rubiini- ja ametistisormuksia. Josef pani merkille käden jäntevän lujuuden. Se oli kaikkea muuta kuin mitä kirkonmieheltä ja itsensä ylellisyydellä ympäröineeltä kuninkaan tärkeimmältä neuvonantajalta olisi voinut odottaa. Kardinaalihan oli komentanut Ranskan joukkoja La Rochellen piirityksessä.

Soturi.

Richelieu loi Josefiin läpitunkevan katseen aivan kuin olisi kuullut hänen ajatuksensa.

Kirkonmies, ministeri, soturi… mitä kaikkea muuta kardinaali oikein oli?

Kuninkaan rakuunat – salamurhaajan merkki
Kardinaali Richelieu
(Maurice Leloirin kuvitus,
Kolme muskettisoturia)

Kuninkaan rakuunat -sarjan kolmannessa osassa, Salamurhaajan merkissä, astuu viimein näyttämölle kardinaali Richelieu, joka toki on häärinyt tapahtumien taustalla sarjan edellisissäkin osissa. Richelieu oli aikanaan kiistatta yksi Euroopan vaikutusvaltaisimmista miehistä. Muutaman muun 1600-luvulla eläneen ministerin tavoin hän nousi maansa hallitsijan vertaiseksi tai jopa tätä merkittävämmäksi vaikuttajaksi ja keräsi puoleensa vihaa sekä kateutta, jotka usein ilmenivät erilaisina syrjäyttämis- tai salamurhayrityksinä. Richelieun värikkäistä vaiheista voisi kertoa paljonkin, mutta tässä tekstissä näkökulmamme on Kuninkaan rakuunat ja erityisesti Richelieun vaikutus kolmikymmenvuotiseen sotaan.

Richelieu ei käyttänyt valtaansa ainoastaan Ranskassa, vaan hänen vaikutuksensa näkyi ympäri Eurooppaa – eikä vähiten kolmikymmenvuotisessa sodassa. Habsburgien suvun kasvava valta oli huolestuttanut kardinaalin, sillä Habsburgit hallitsivat suurta osaa Euroopasta; Pyhää saksalais-roomalaista keisarikuntaa, Italiaa ja Espanjaa sekä Espanjan valloittamia Hollannin alueita.

Ranska oli jo taistellut keisaria vastaan epäsuorasti Italiassa, missä se tuki paikallisia hallitsijoita Espanjan ja Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan joukkoja vastaan. Nämä taistelut eivät kuitenkaan edenneet Ranskan kannalta suotuisasti ja niistä muodostuikin valtiolle raskas taloudellinen taakka.

Richelieu lähetti Regensburgiin lähettilääksi Nicolas Brûlart de Silleryn ja tämän tueksi erään tärkeimmistä neuvonantajistaan ja vajoojaverkostonsa johtajan, kapusiinimunkki Isä Josephin, ns. Harmaan eminenssin. Heidän tehtävänään oli vahvistaa oppositiota Keisari Ferdinand II vastaan, ja siinä he onnistuivatkin: vaaliruhtinaat pakottivat keisarin syrjäyttämään Wallensteinin armeijansa komennosta 13. elokuuta 1630 – juuri, kun Kustaa II Aadolf oli rantautunut Pommeriin ja kokenutta sotapäällikköä olisi tarvittu armeijan johdossa.

Keisari Ferdinand II:lle tuli kiire siirtää joukkoja Pohjois-Italiasta Ruotsin joukkoja vastaan, joten hän oli valmis solmimaan rauhan Ranskan kanssa. Ensimmäistä Silleryn neuvottelemaa sopimusta Richelieu ei kuitenkaan suostunut allekirjoittamaan, sillä se edellytti, ettei Ranska millään tavalla sekaantuisi Saksassa käytäviin sotiin. Ja Richelieuhan oli jo tukenut ensin Tanskan ja myöhemmin Ruotsin sotakampanjaa rahallisesti.

Neuvottelujen pitkittyminen kuitenkin koitui Ranskan eduksi. Keisari Ferdinand II oli luottanut niin lujasti rauhansopimuksen syntyyn, että oli siirtänyt joukkojaan pois Italiasta, eikä ranskalaisia vastassa ollut enää juuri muuta kuin Espanjan joukot. Ruotsin maihinnousun aiheuttamien paineiden kasvaessa Pommerissa ja muualla Saksassa Richelieun tarvitsi vain odottaa, että espanjalaiset ja Ferdinand II hyväksyisivät uudet rauhanehdot.

Cherascon ensimmäinen sopimus laadittiin huhtikuussa 1631, ja lopullinen sopimus valmistui 19. kesäkuuta 1631. Sopimusten tuloksena Espanja veti pois vaateensa alueista, jotka se oli aiemmin katsonut omaan vaikutuspiiriinsä kuuluviksi.

Samaan aikaan Richelieu kävi epäsuorempaa kamppailua Habsburgeja vastaan. Hän tuki Tanskaa, kun Christian IV soti Saksan protestanttisten vaaliruhtinaiden apuna 1625-1630. Kun Tanska joutui perääntymään, Richelieu neuvotteli jo Ruotsin kanssa ja päätyi tukemaan rahallisesti Ruotsin sotakampanjaa vuoden 1631 alussa.

Kuten tarinassammekin tapahtuu, joutui mahtava kardinaali monien juonien ja jopa salamurhayritysten kohteeksi. Emme kuitenkaan paljasta tässä enempää hänen vaiheistaan tai kohtalostaan – lisää voitte lukea Salamurhaajan merkistä.

Lähteet:
Cooper, J.P. (1979, s. 329). The New Cambridge Modern History: Volume 4, The Decline of Spain and the Thirty Years War, 1609-48/49.
Rehman, I. (2019). Raison d’Etat: Richelieu’s Grand Strategy During the Thirty Years’ War.

« Older posts

© 2020 Susimetsä
Title image: Carl Wahlbom / Nationalmuseum | Source: Wikipedia

Theme by Anders NorenUp ↑