Lataa tarina e-lukimellesi: azw3 epub

Korpraali Tomas Lång veti paksua viittansa tiukemmin ympärilleen ja tömisti tunnottomia jalkojaan lumihangessa. Pimeydestä hänen takaansa kuului levoton hirnahdus. Muut ratsut eivät antaneet yksinäisen vartiomiehen raivon häiritä untaan.

Kuninkaan armeija oli marssinut jouluaattoillan Oderin ja sen sivujoen Reglitzin rantoja myöten eversti Leslien tuodessa tykkejä lautoilla pitkin Oderia. Greifenhagenin edustalle oli saavuttu yön pimeydessä. Etujoukot ajoivat Don Capuan keisarillisen varuskunnan kaupungin muurien taakse, ja pääosa Oderin itärannan puoleisesta armeijasta pystytti leirin metsän siimekseen.

Iltarukouksen jälkeen oli komppanian luutnantti määrännyt vahtivuorot. Komppanian kirjurin pakkasenpuremilla kasvoilla oli komeillut virne, joka ei jättänyt sijaa arvailuille: Tomasille langennut vartiovuoro pitkässä, jäätävässä talviyössä oli rangaistus. Vaikka sitä ei ääneen lausuttukaan, tiesi komppanian joka mies, mistä oli kyse. Ei ratsuväen korpraalia olisi muutoin vartioon määrätty – hän ansaitsi rangaistuksen työnnettyään nokkansa asioihin, jotka eivät hänelle kuuluneet. Tomas niisti vuotavan nenänsä turkisrukkaseensa. Peeveli, ennen hän olisi vaikka käynyt yksin keisarillisia vastaan kuin jäädyttänyt karvakulkusensa tässä pakkashelvetissä!

Hyökkäys Gartziin (Dodge, 1895, Gustavus Adolphus; a history of the art of war…)

Eihän pakkanen Ruotsin joukkoja pelottanut. Hehän kerskuivat painavansa päänsä lumihankeen kuin pehmeimpään pielukseen, kun keisarilliset kärsivät kylmästä ja jopa toivoivat sotatoimien lakkaavan talven ajaksi. Suunnilleen niillä sanoilla oli everstiluutnantti Stålhandske miehiään rohkaissut, kun kuningas muutti mielensä ja päätti jatkaa sodankäyntiä pakkasista ja lumen tulosta huolimatta. Niitä sanoja kuunnellessa oli Tomasinkin sydän paisunut ylpeydestä ja urheudesta… mutta koleassa yössä seisoskellessa sankarilliset tunteet lakastuivat.

Vimmoissaan hän potkaisi lähintä puunrunkoa. Puu kosti heti ja humautti hänen niskaansa sylillisen kylmää, hileistä lunta.

Tomas puhahti kirouksen, pudisteli lumet viitaltaan ja käänsi katseensa puun lumettoman latvuksen ohi tähtitaivaaseen. Rannattomana se kaartui ylle metsän, joka lumivaipassaan hohti niin kovin kauniina, niin kovin kylmänä. Hyytävä talvi-ilma täytti rinnan Tomasin vetäessä syvän henkäyksen. Tähtien tuikkeessa korventava kiukku laantui.

Sama tähtitaivas kaareutui myös Turun ja Hästgranin ratsutilan ylle. Kuinka monet kerrat Tomas talsikaan talliin vain tähdet seuranaan? Korkeat kinokset reunustivat polkua, silmissä kaihersi vielä uni – oli pimeä aamuyö, mutta tallirengin oli tehtävä työnsä. Hevonen oli valjastettava varhain reen eteen, sillä matka Turkuun ja tuomiokirkon joulujumalanpalvelukseen oli pitkä. Hytisten hän pujahti tallin heinäntuoksuiseen lämpöön. Pelkkä muisto kotimaan jouluista toi kielelle oluen tuhdin, viljavan maun.

Tomas nielaisi. Jouluoluista oli nyt turha edes haaveilla.

Vapaaherra Karl Ulvhufvud sulki silmänsä estääkseen kyyneleitä vierähtämästä poskilleen. Kuninkaan hovisaarnaajan Laurentius Thoreri Billichiuksen johtama jouluhartaus kantoi hänen ajatuksensa vuosien taa, ensimmäiseen jouluun Kirstinin ja vastasyntyneen Karl-pojan kanssa. Ulvhufvudin kartanon salin suuressa takassa oli rätissyt tuli heidän nauttiessaan jouluateriaa. Myöhemmin lapsi oli vaipunut uneen väsytettyään itsensä äitinsä rinnalla. Vapaaherra oli istunut takan äärellä pidellen vaimonsa kättä. Punaiset granaatit hehkuivat kaulakäädyssä, jonka hän oli Kirstinille lahjoittanut.

“On Herramme ja Vapahtajamme syntymisen juhla.” Hovisaarnaajan sanat tunkeutuivat Ulvhufvudin tajuntaan. “Ja Jumala armossaan…”

Hän painoi päänsä. Jumala armossaan sääti kuten parhaaksi näki, ja Korkeimman tahtoon oli jokaisen alistuttava. Eikä nyt muutenkaan ollut aika vaipua muistoihin. Vapaaherra avasi silmänsä ja käänsi katseensa korkeisiin puihin, joiden huurteiset latvat erottuivat valkeina yhä tummaa taivasta vasten. Hän kuunteli saarnan loppuun antamatta sen sanojen enää tuoda mieleen lempeitä muistikuvia. Jäytävä kylmä pureutui jäisestä maasta vanhoihin polviin. Kipua ja katkeruutta – niitäkö vuodet vain kerryttivät?

Jouluhartaus pidettiin metsän siimeksessä, Greifenhagenin ja Gartzin puolustajien näkymättömissä. Don Capuan ja vain tuhannen miehen puolustaman Greifenhagenin itäpuolella kohosi korkea kukkula, jonka laelta oli tuskin musketinkantama kaupungin muureille.

Armon ja rakkauden sanoman loputtua riensivät tykkimiehet siirtämään tykkejä kukkulan laelle. Ulvhufvud nousi polviltaan lumisesta maasta ja seurasi kuningas Kustaa Aadolfia tämän vaatimattomaan komentotelttaan.

“Tästä joulusta tuli erilainen kuin vielä kaksi viikkoa sitten olisi saattanut kuvitella”, vapaaherra sanoi ja veti teltan suuaukkoa peittävän raskaan kankaan itsensä ja hyisen viiman väliin.

Kuningas murahti ja kääntyi kohti kynttilöiden ja hiilipannujen valaisemaa pöytää. “Ystäväni, tiedätte hyvin, ettei Faegreus toiveistamme huolimatta saanut neuvoteltua tanskalaisilta turvallista maareittiä Ruotsiin ja Tukholmaan.”

“Aivan, Teidän Majesteettinne”, Ulvhufvud kumarsi. Kustaa II Aadolf oli kirjoittanut Tanskan lähettiläälleen kaksi viestiä, joissa oli vaatinut tätä järjestämään saattueelleen reitin maatietä pitkin Ruotsiin. Meren yli oli turha yrittää; talvimyrskyssä ei purjehtinut yksikään laiva. Faegreus ei kuitenkaan ollut onnistunut – viivytys oli seurannut toistaan, kunnes myöntävää vastausta ei enää kannattanut odottaa.

Ja niin kuningas jäi joukkojensa luo Pommeriin.

“Olisimme mielellämme viettäneet hyvän sanoman juhlan kuningatar Maria Eleonooran ja tyttäremme Kristiinan luona.” Kustaa Aadolf poimi pöydältä tinapikarin. Palvelija kiirehti paikalle kantaen kannua, josta nousi lämpimän mausteviinin tuoksu, mutta kuningas viittasi kädellään kieltävästi.

Vapaaherra Ulvhufvud ainoastaan nyökkäsi. Hän tunsi iskun sydämessään aina, kun kuningas tai joku upseeritovereista mainitsi Ruotsiin jääneen tai armeijaa seuraavan perheensä. Se oli syntiä, Jumala vielä rankaisisi häntä moisesta kateudesta, mutta… joulu, tuo riemullinen juhla, oli hänelle katkeraa aikaa.

“Emme kuitenkaan voi olla kotona,” kuningas jatkoi, “joten miksi istuisimme täällä peukaloitamme pyöritellen? Olette nähnyt, kuinka huonosti keisari Ferdinandin joukot on varustettu talvea vastaan. Miten voisimme olla käyttämättä tilaisuutta hyväksemme? Kun tykkimme ovat pehmittäneet Greifenhagenin muureja tarpeeksi, lähdemme rynnäkköön.”

Vapaaherra hätkähti. “Tänäänkö, Teidän Majesteettinne?”

Jäänsiniset silmät välkähtivät. “Emme näe syytä aikailla. Mikäli pysymme tässä liian pitkään, Gartzia puolustava Schaumberg ymmärtää, että joukkomme on muuta kuin pelkkä tiedustelupartio; että häntä vastassa on koko armeijamme. Viivyttely antaisi hänelle aikaa kutsua ruoanhakuun lähetetyt partiot takaisin ja miltei kaksinkertaistaa puolustajien määrän. Jos valloitamme heikosti varustetun Greifenhagenin tänään, voimme hyökätä Gartziin huomenna.”

“Teidän Majesteettinne”, Ulvhufvud henkäisi. Tunsihan hän kuninkaan, tämän malttamattomuuden ja ripeyden; päätös ei varsinaisesti ollut yllätys. Synkeä määrätietoisuus valtasi hänen mielensä. Taistelu. Ainakin se antaisi hänelle muuta ajateltavaa. “Teidän Majesteettinne on varmasti harkinnut asiaa, mutta miehet… joulurauha…”

“Johdan rynnäkköä itse”, kuningas totesi. Ja asia oli sillä selvä: olkoon kyseessä kristikunnan pyhä päivä, miehet seuraisivat häntä taisteluun.

Sydämeni rakas vaimo. Toivon sinulle ja Britalle harrasta, armorikasta Vapahtajamme syntymäjuhlaa. Joulupäivä on saanut tännekin, vietimme aamulla kauniin rukoushetken lumisen metsän hiljaisuudessa. Oli vielä pimeää, tähdet loistivat yllämme kirkkaina kuin Betlehemiin tietä näyttänyt–

Luutnantti Josef Svärd laski sulkakynän kädestään ja puhalsi kohmeisiin sormiinsa. Teltassa hehkuva hiilipannu taisteli pakkasta vastaan muttei kyennyt häätämään sitä. Talvi oli totisesti ankara. Vaikka Ruotsin miehet olivat tottuneet lumeen ja jäähän ja varustautuneet lämpimin pukimin, oli kylmä kuukausien kuluessa pesinyt syvälle luihin ja ytimiin. Siellä se kalvoi lakkaamatta, kunnes tuntui, etteivät jähmeät jäsenet enää milloinkaan sulaisi.

Mustekin oli hyhmäistä, eikä ohut sulkakynä tahtonut pysyä kankeissa sormissa.

Eihän kirje ehtisi kotiin jouluksi – varsinaisen joulutervehdyksen Josef oli lähettänyt jo aiemmin – mutta kirjoittaessaan hän saattoi aistia rakkaimmat lähellään. Hän näki Barbron painavan päänsä ja hiljentyvän Tukholman suurkirkossa joulun jumalanpalveluksessa. Hän näki kirkon ikkunoiden takana lyhyen, pimeän Pohjolan päivän, johon Kristuksen syntymäjuhla loi armon lempeän valon. Kirkosta matka vei mereltä käyvän, viiltävän viiman pieksemiä katuja pitkin pirttiin – Josef tunsi suloisen lämmön tulvahduksen kasvoillaan – jonka pitkään pöytään katettaisiin runsaasti jouluruokaa ja -olutta. Brita juoksentelisi ja juttelisi malttamattomana.

Joulurauha oli julistettu Tukholmaan. Kaupunki hiljeni, työnteko taukosi. Läheistensä ja lämmön lisäksi Josef kaipasi ennen kaikkea rauhaa. Jumalallista juhlaa kunnioitettiin hartaudella, eripura, vihanpito ja paha tahto unohdettiin.

Teltan ulkopuolelta kuului miesten huutoja. Hevosten kaviot narskuivat lumella, suitsien metalliosat kilisivät. Oli aika.

Kynttilän häilyvässä valossa Josef taitteli kirjeen kiinni. Peukalollaan hän hipaisi Barbron rakasta nimeä sen päällä.

Oviaukosta tuiversi telttaan jäätävää pakkasilmaa. Elias astui sisään. ”Ratsunne on satuloitu, herra.”

”Kiitos, Elias. Vielä yksi asia.” Josef kääntyi palvelijan puoleen ja ojensi kirjettä. ”Tämä olisi saatava matkaan.”

Palvelija tarttui kirjeeseen. Josef ei olisi tahtonut laskea sitä otteestaan mutta pakotti itsensä päästämään irti. Hiljaa Elias sanoi: ”Voitte jättää asian minun huolekseni, herra.”

Josef nyökkäsi. Hän pujotti hankkiluksen miekkoineen olalleen ja työnsi pistoolit vyölleen. Sitten hän astui ulos. Pureva pakkanen löi vasten kasvoja, työntyi keuhkoihin kuin viiltävä terä. Laskevan auringon säteet saivat lumisen metsän kimmeltämään.

Valkenevaa päivää oli tervehtinyt Greifenhagenin itäpuoliselle kukkulalle kyhätyn tykkipatteriston tulitus. Nyt, joulupäivän jo taittuessa iltaan, kuningas johtaisi rynnäkköä muurin sortumille. Vapaaherra Ulvhufvudin rakuunat ratsastaisivat taisteluun hänen majesteettinsa rinnalla.

Josef nousi ratsaille ja kosketti kylterin alla kantamaansa katekismusta ennen kuin veti hansikkaan käteensä. Paljain käsin ei tässä pakkasessa vihollisia surmattu.

Lue tarinan taustoista ja joulun perinteistä blogistamme!