Ulla ja Marko

Tekijä: Ulla Susimetsä (Page 2 of 8)

Kustaa Aadolfin päivä

Aiempi versio tästä artikkelista on julkaistu 6.11.2018

Vuoden 2020 mallissa on suklaapohja, rommimarinoituja kirsikoita ja suklaamousse

Kustaa Aadolfin päivää, joka tunnetaan myös ruotsalaisuuden päivänä, vietetään tänään (6.11.). Päivä on kuninkaan kuolinpäivä – moni ehkä tietääkin, kuinka Kustaa Aadolfin kävi tuona kohtalokkaana päivänä vuonna 1632 Lützenin taistelukentällä. Toivomme, että voitte Kuninkaan rakuunat -sarjaa seuraamalla vielä jonain päivänä tutustua tapahtumiin myös meidän sankareidemme näkökulmasta.

Kustaa Aadolfin päivää (Gustav Adolfsdagen) on vietetty 1800-luvun alkupuolelta lähtien nimenomaan kaatuneen kuninkaan muistoksi ja Ruotsissa myös eräänlaisena kansallispäivänä. Suomessa päätettiin vuonna 1908 tehdä tuosta päivästä myös Ruotsalaisuuden päivä, jonka tarkoitus on vahvistaa ruotsinkielisen kansanosan yhteenkuuluvuuden tunnetta. Päivä on ollut liputuspäivä vuodesta 1979 lähtien.

Kustaa II Aadolfin katse näissä suklaasta muovatuissa silueteissa on varsin maaninen.

Ruotsissa päivää juhlistetaan mm. nauttimalla Kustaa Aadolfin leivoksia. Perinteen kerrotaan saaneen alkunsa jo 1854 Göteborgissa, kuninkaan perustamassa kaupungissa – joskin ensin pikemminkin makeisten muodossa; ensimmäisen varsinaisen leivoksen katsotaan syntyneen 1909. Jokainen leipomo tai kahvila valmistaa hiukan omanlaisiaan leivoksia, mutta perinteisimmissä maistuvat suklaa ja sitruuna ja niitä koristaa suklaasta tai marsipaanista muovattu kuninkaan siluetti. Emme tiedä, miksi suklaa on tullut niin suosituksi tässä yhteydessä (vaikka luonnollinen selitys on tietenkin se, että se on erinomaisen hyvää!). Suklaahan nautittiin 1600-luvulla kaakaojuoman muodossa, eikä tämä myöhemmin hyvin trendikkääksi noussut juoma vielä ollut saavuttanut suurinta suosiotaan Kustaa Aadolfin elinaikana. Sankarikuninkaan tosin huhutaan olleen suuri makean ystävä, ja voimme olettaa, tai ainakin kuvitella, että hän olisi pitänyt nimikkoleivonnaisistaan.

Kruunukuvio oli hiukan helpompi toteuttaa (osa lapsen, osa äidin käsialaa).

Koska Kustaa II Aadolf on kirjallisen projektimme johdosta meille tärkeä henkilö ja haluamme muistaa Ruotsin ja Suomen yhteistä historiaa, olemme jo useampana vuonna juhlistaneet kuninkaan nimikkopäivää. Kotipaikkakunnaltamme Hämeenlinnasta emme ole vielä onnistuneet löytämään varsinaisia Kustaa Aadolfin leivoksia. Ne ovat kuitenkin tärkeä osa tätä juhlapäivää, ja usein olemmekin ostaneet suklaaleivokset tai suklaakakkupalat ja koristelleet ne itse Kustaa Aadolfin muistoksi. Emme ole järin perehtyneitä konditorian saloihin (emmekä kovin kärsivällisiä, etenkin kun edessämme on SUKLAAKAKKUA) joten menestys on ollut – kuten oheisista kuvista saattaa nähdä – hyvin… vaihtelevaa.

Sotilaan ruoka 30-vuotisessa sodassa

”Majoitusmestari lupasi välittää tiedon olinpaikastamme”, Tomas sanoi ja pakottautui nielaisemaan lusikallisen hiukan pohjaan palanutta velliä. Olisi pitänyt keittää velli itse eikä määrätä Japhetia siihen puuhaan. Sepän poika oli mitä ilmeisimmin käytellyt lieden tulipesää kuin ahjoa.

Kuninkaan rakuunat: Upseerin miekka
Rakuuna ostamassa ruokaa

1600-luvun ruokakulttuuri on varsin laaja aihe, ja aiemmin olemmekin kertoneet tuon ajan juomakulttuurista (linkki), glögistä ja hehkuviinistä (linkki) sekä muutamista Kolmessa muskettisoturissa esiintyneestä ruokalajista (linkki). Tällä kerralla keskitymme siihen, millaista einestä kolmikymmenvuotisen sodan sotilaat, kuten kirjasarjamme rakuunat, tavallisesti saivat suuhunsa.

Ruoka, sen määrä ja laatu, riippui paljon olosuhteista: vuodenajasta, paikallisista oloista, oltiinko sisämaassa vai rannikolla, oliko armeijalla rahaa vai kärsittiinkö köyhyyttä, oliko vihollinen piirittänyt leirin/kaupungin jne. Jokainen sotilas sai tietyn ruoka- ja juoma-annoksen, mutta määrä ja sisältö vaihtelivat olosuhteiden ja joskus jopa sen mukaan, mihin joukkoon sattui kuulumaan. Esimerkiksi Fallon (1972) kertoo tapauksesta vuodelta 1628, jolloin brittisotilaat saivat vain olutta ja kuivaa korppua (’biscuit’), kun taas sotimaan värvätyille tanskalaistalonpojille annettiin kuivalihaa ja suolattua siansivua (’dry beef and bacon’). Seurauksena oli väkivaltaa ja tanskalaissotilaiden reppujen ryöstelyä.

Rakuuna on saanut ruokaa!

Sotilaan saama muona-annos saattoi sisältää leipää tai viljaa, voita, suolaa, lihaa, kalaa (usein kuivattuna tai suolattuna), joskus ryynejä tai herneitä sekä maltaita tai humalaa jollei olutta jaettu valmiina. Vellit, puurot ja muut ruoat oli usein valmistettava itse. Kun liha-annos punnittiin, saattoi epäonninen sotilas saada palan, jossa oli paljon luuta ja rustoa. Samoin jos leipä jaettiin valmiina, saatettiin ne tarkoituksella ottaa uunista liian varhain, jolloin ne painoivat enemmän (ja homehtuivat nopeammin).

Turnerin (1683, s. 201) mukaan sotilaan tyypilliseen päiväannokseen kuului kaksi naulaa leipää, naulan verran lihaa tai sen puuttuessa saman verran juustoa sekä pullollinen viiniä tai kaksi pulloa olutta. Tämä ei kuitenkaan aina toteutunut, vaan miehet saattoivat joutua marssimaan viikonkin verran eikä leipää saatu juuri kahta naulaa enempää koko aikana. Annokset moninkertaistuivat mitä ylemmäs hierarkiassa mentiin, niin että esim. vänrikki sai neljä kertaa perussotilaan annoksen, eversti jo kaksitoistakertaisen määrän. (Turner 1683, s. 201.) Turner (1829, s. 4) kertoo kokemuksistaan aloittelevana palkkasoturina vuoden 1632 talvella, jolloin hän tovereineen sai huomata, ettei sotilas saanutkaan kahta tai kolmea ateriaa päivässä tai päässyt sänkyyn säälliseen aikaan illalla kuten kotona. Vuoden 1633 kesällä Hamelnin piirityksessä Turner kertoo (s. 6) eläneensä lähinnä vedellä ja leivällä. Leipääkin oli kovin niukasti – tosin hän toteaa, että ruokaa olisi ollut saatavilla, mikäli hänellä olisi ollut rahaa sitä ostaa.

Saamansa muonan lisäksi sotilas saattoi siis joskus ostaa lisää ruokaa kylistä ja kaupungeista tai armeijaa seuraavilta kaupustelijoilta. Paikallinen väestö saatettiin velvoittaa toimittamaan armeijalle tietty määrä leipää, lihaa, viljaa ja olutta. Ryöstely oli tietenkin myös yksi keino hankkia vatsantäytettä. Varsinkin viini oli haluttua ryöstötavaraa, eivätkä kotieläimetkään aina säästyneet pataan päätymiseltä. Turner muisteleekin (1829, s. 7) oppineensa puolentoista ensimmäisen palkkasoturivuotensa aikana niin ovelaksi, ettei sen jälkeen kärsinyt puutetta hevosten, vaatteiden, lihan tai rahankaan suhteen.

Leipä oli sotilaan perusruokaa. Tavallisesti se oli tummaa, karkeaa leipää – vaaleaa leipää oli paljon vähemmän, ja oletettavasti se päätyi päällystön pöytiin. Upseerin miekassa kuvaamme hiukan sitä, kuinka armeijaa seuranneet joukot kaivoivat maahan kuoppauunin leipää paistaakseen. Jos leivät paistettiin tiiliuuneissa, tarvittiin suunnaton määrä tiiliä uunien valmistamiseen sekä polttopuuta niiden lämmittämiseen. Kaiken tämän ja viljan kuljettamiseen tarviittiin hevosia, jotka tietenkin myös piti ruokkia. Valmiit leivät täytyi toki myös kuljettaa, jos armeija jatkoi marssiaan.

Juusto ja voi saattoivat myös kuulua muona-annoksiin. Lihaa saatiin jonkin verran, lisäksi saatiin silliä (tavallisesti suolattua tai savustettua) mutta myös kapakalaa. Viljoista eniten oli ruista leipää varten, kauroja hevosille, sitten ohraa oluenpanoon. Suolaa armeijalle vietiin suuria määriä, mutta sitä todennäköisesti käytettiin enemmän säilömiseen kuin ruoan maustamiseen.

Jos vihanneksia mainitaan, ne ovat tavallisimmin herneet ja pavut, ja keripukkia arvellaankin esiintyneen C-vitamiinin puutteen vuoksi. Yksi liikekannalla olevan armeijan pulmista oli tietenkin ruokatavaran kuljettaminen – tarvittiin suuret määrät hevosia ja kärryjä, eikä ruoka säilynyt pilaantumatta pitkiä aikoja ja/tai matkoja. Tuoretuotteita, kuten kananmunia ja hedelmiä, oli senkin vuoksi lähinnä ostettava kylistä tai kaupustelijoilta. James Turner (1829, s. 4) muistelee, että oli ahminut liikaa hedelmiä saavuttuaan Skotlannista Saksaan vuonna 1632 ja sairastunut peräti kuudeksi viikoksi. Yleensäkin vatsavaivat olivat tavallisia, joko ”parasta ennen” -päiväyksen nähneiden ruokavarojen vuoksi tai siksi, että esim. karkea leipä tai armeijan olut vaativat jonkin verran tottumista.

Olut oli tärkeä juoma ja sisältyi tavallisesti sotilaan saamaan annokseen joko valmiina tai maltaina ja humalina. Mahdolliset viiniannokset olivat olutannosta pienempiä. Juomamäärät näyttävät vaihdelleen jonkin verran, ja vertailua vaikeuttaa sekin, että määrät annetaan eri mittayksikköinä (mm. ”can”, ”measure” tai litra). Esimerkiksi Wallensteinin sotilaiden annokseksi mainitaan v. 1632 joko 3 litraa olutta tai 1,5 litraa viiniä. Oluen vahvuus vaihteli, ja esim. Glückstadtissa palvelleiden skottien juomavarastoissa tavallisinta oli ”commis beer”, seuraavaksi yleisin oli ”doubled beer”, joka oli edellistä vahvempaa, ja harvinaisimpia sekä arvostetuimpia olivat tietyissä, usein oluistaan tunnetuissa, kaupungeissa tuotetut ja kaupungin mukaan nimetyt oluet, esim. ”Hamburg beer”. (Fallon 1972.)

Ruokavarojen varmistaminen oli tietenkin taistelutahdon ja joukkojen mielialan kannalta tärkeää, mutta aina ruokaa ei ollut riittävästi eikä muona-annoksia voitu välttämättä jakaa lainkaan. Nälkää kärsittiin mm. piiritystilanteissa. Pahimmissa paikoissa kerrotaan syödyn kissat, koirat ja hevosetkin. Jopa kannibalismista huhutaan. (Fallon 1972.) Myös kuivan kesän 1631 aikaan kerrotaan ruokavarojen käyneen varsin vähiin.

Kuninkaan rakuunat ovat toistaiseksi päässeet melko helpolla eivätkä ole juuri joutuneet nälkää näkemään. He tuntuvat maistelevan varsin mielellään paitsi olutta ja kananpoikaa myös makkaraa. Kuningas Kustaa II Aadolfin olemme toki nähneet aterioivan varsin ruhtinaallisesti, mutta kuninkaallisen pöydän herkkuihin palaamme myöhemmin toisessa artikkelissa.

Lähteitä:

Antila, O. & Tetri J. E. 2001. Hakkapeliittain jäljillä. Suomalaiset Euroopan sotakentillä.

Fallon, J. A. 1972. Scottish Mercenaries in the Service of Denmark and Sweden. 1626-1632.

Spring, L. 2019. In the Emperor’s Service: Wallenstein’s Army, 1625-1634.

Turner, J. 1683. Pallas Armata. Military Essayes of the Ancient Grecian, Roman, and Modern Art of War. Written in the years 1670 and 1671.

Turner, J. 1829. Memoirs of his own life and times: 1632-1670.


Yhdessä kirjoittaminen

Kirjoittaminen ja kirjailijan työ nähdään perinteisesti yksinäisenä puurtamisena. Taiteilijasielu taistelee sisäisiä demonejaan sekä kirjoitusjumia ja tyhjän sivun pelkoa vastaan. Tätä tapahtui joskus myös meille, kun kirjoitimme kumpikin omia novellejamme ja ensimmäisiä pidempiä käsikirjoituksia: ahersimme ja vaikeuksia kohdatessamme myös tuskailimme yksinämme. Vaikka tarinasta ja sen ongelmakohdista halusi kertoa toiselle, ei sitä voinut tehdä, jos toivoi toisen näkevän tarinan tuorein silmin, kun – tai jos – se viimein valmistuisi.

Tässä onkin yksi yhdessä kirjoittamisen innostavimmista puolista: voimme keskustella aikakaudesta, tarinamme tapahtumista sekä henkilöhahmojemme toiveista, pettymyksistä ja kohtaloista, kunnes tarinoiden maailma tuntuu joskus todellisemmalta kuin se, mitä ikkunasta näkyy tai ympärillämme tapahtuu. Kaksi päätä ratkaisee ongelmakohdat paremmin kuin yksi, tuore näkökulma tekstiin löytyy läheltä ja jos yksi meistä vaipuu epätoivon suohon, on toinen aina paikalla tempomassa sieltä ylös.

Vuoden 2015 alussa ryhdyimme työstämään käsikirjoitusta, josta lopulta muodostui Kuninkaan rakuunat: Upseerin miekka. Tätä ennen olimme perehtyneet aikakauteen, ja alustavia juonikuvauksia sekä osittaisia käsikirjoituksia löytyy vuoden 2011 päiväyksillä. Varsinainen päätös keskittyä juuri rakuunoiden tarinaan kuitenkin tehtiin 2015. Pohjakseen päätös vaati meiltä molemmilta sekä kiinnostusta aiheeseen että täydellistä luottamusta toiseen kirjoittajana. Emme olleet aiemmin esitelleet toisillemme ensimmäisiä versioita tarinoistamme. Nyt oli tarkoitus, että rohkenisimme näyttää toisillemme omaa tekstiämme hyvinkin keskeneräisenä. Samoin täytyi luottaa siihen, ettei toinen tekstiä muokatessaan ”tuhoa” jotain, mitä itse pitää tärkeänä.

Päätöksen tekeminen oli kuitenkin helppoa, emmekä ole sitä kertaakaan katuneet. Yhdessä kirjoittaminen lähti heti sujumaan ja tuntui luontevalta – kirjoittajina täydennämme toisiamme. Upseerin miekan käsikirjoitusta työstäessämme ehdimme kirjoittaa myös mininovellin Entombed, joka ilmestyi novellikokoelmassa 666, sekä pidemmän novellin Musta Susi, joka ilmestyi Portti-lehdessä 2/2017 (tietoa molemmista löytyy kotisivultamme kohdasta Muut julkaisut). Näitä tarinoita laatiessamme yhteistyön paras puoli valkeni meille nopeasti: kaikkea ei ollut pakko päättää yksin. Jos ei tiedä, kuinka jokin kohtaus etenisi tai kannattaisiko jotakin juonenkäännettä harkita uudelleen, voi siitä aina keskustella. Ongelmat ratkeavat yleensä ennemmin tai myöhemmin, kun pallottelemme ideoita ja vaihtoehtoja keskenämme. Ensin jomman kumman ajatus vie asiaa oikeaan suuntaan, toinen jatkaa siitä, se antaa toiselle taas uuden idean… Tosin tietyllä tuulella ollessamme saattaa ideointi suistua pelkiksi sisäpiirin vitseiksi, joiden tarkoitus on vain saada toinen nauramaan (näitä vitsejä kätkemme välillä myös keskeneräiseen tekstiin, sitten odotamme hiljaa hihitellen, koska toinen huomaa hulvattoman huumorimme :D).

Esimerkkikuva käynnissä olevasta tarinan rungon rakentamisesta.

Käytännössä työ Kuninkaan rakuunat -kirjojen ja lyhempienkin tarinoiden kohdalla tapahtuu siten, että lähdemme rakentamaan tarinaa ideasta avainkohtauksiksi ja -käänteiksi, jotka vievät tarinaa eteenpäin. Rakennamme kertomuksen runkoa luku kerrallaan (taulukkolaskentaohjelman ruudukkopohja on kätevä työkalu). Lukuotsikoiden alle listataan lukuun kuuluvat kohtaukset pääsisältöineen/-tapahtumineen, näkökulma värikoodein, tapahtumapaikka, päivämäärä, lähteet sekä muut asiaan liittyvät ajatuksenpoikaset tai muistettavat asiat.

Kun tarinan juonilinja on hahmottunut, voi käytännön kirjoittaminen alkaa, vaikka kohtaustasolla suunniteltuna olisi vasta muutama ensimmäinen luku. Tätä tarkempaa ja sitovampaa suunnittelua pyrimme välttämään – vaikka juonen pääpiirteet olisivat tiedossa, selviävät tarinan tarkemmat vaatimukset samalla, kun luvut hahmottuvat paperille ja hahmot hakevat rooliaan tapahtumissa. Vähitellen rakennamme tarkempaa kuvausta viimeistenkin lukujen kohtauksista ja tarvittaessa järjestelemme uudelleen tai lisäämme kohtauksia aiempiin lukuihin.

Ja itse kirjoittaminen? Käytännössä valitsemme kohtauksia, joiden kirjoittaminen kiinnostaa. Marko kulkee säntillisen kronologisesti kohtaussuunnitelman mukaan, kun taas Ulla hyppelehtii suosikkihahmojensa tai muuten vain inspiroivien kohtausten perässä – onpa joskus syntynyt ensimmäiseksi ensimmäinen kohtaus ja sen perään tarinan viimeinen kohtaus. Sitten puuttuu vain kaikki siltä väliltä. 😀 Kun ensimmäinen versio kohtauksesta on kirjoitettu, sen väri taulukossa muuttuu valkoisesta vaaleanharmaaksi ja toinen saa vuorostaan muokata sitä sopivalla hetkellä (jollei ensimmäisen version kirjoittaja käy hiomassa sitä ensin). Aloittaja palaa siihen ennemmin tai myöhemmin, ja kohta taas toinen ottaa sen työn alle. Näin kumpikin tulee käyneeksi kohtauksen läpi useaan kertaan, tehneeksi omia lisäyksiään ja muutoksiaan, ja tarina hioutuu. Valmiit kohtaukset ovat siis aina molempien käsialaa.

Usein meiltä kysytään, kuinka toimimme ristiriitatilanteissa ja kuinka ratkaisemme tarinaan liittyvät erimielisyydet. Emme oikeastaan tiedä, sillä tällaisia tilanteita ei juuri ole tullut vastaan. Meillä on samanlainen näkemys siitä, mitä haluamme kirjoittaa ja mistä hyvä tarina muodostuu. Joskus toisen ehdotusta joutuu pohtimaan hetken, mutta koska yleensä on helppo hoksata, kuinka se tekee tarinasta paremman, eikä silloin tietenkään kannata hangoitella vastaan.

Vaikka kirjoittajia onkin kaksi, sokeutuu omalle tekstilleen aina jossain vaiheessa. Silloin kustannustoimittajan työ on korvaamaton apu: uuden lukijan näkemys ja ajatukset saavat kirjoittajatkin näkemään tekstin uusin silmin – ja taas kohtausten työstäminen jatkuu uusien ideoiden voimin.

Ennen kuin lähetämme käsikirjoituksen kustannustoimittajan nähtäväksi, koostamme erilliset luvut kokonaiseksi käsikirjoitukseksi ja muunnamme sen .mobi-muotoon lukeaksemme sen e-lukimiltamme. Tekstin näkeminen kokonaisuutena ja eri muodossa kuin siihen on tietokoneen ruudulla tottunut auttaa myös huomaamaan kirjoitusvirheitä, korjattavia kohtia ja aiheita, joita täytyy vielä kehitellä tai syventää. Molempien hyväksyttyä nämä muutokset luetaan käsikirjoitus jälleen läpi ja tehdään taas uusia muutoksia.

Tutkimustyö kulkee kirjoittamisen rinnalla koko ajan. Ennen tarinan aloittamista tutustumme tärkeimpiin taustalla vaikuttaviin historiallisiin tapahtumiin ja henkilöihin, mutta kirjoittaessa tulee jatkuvasti esiin asioita, joista on hankittava lisää tietoa. Myös tässä on hyötyä siitä, että meitä on kaksi – kaikkea tutkimustyötä ei tarvitse tehdä yksin.

Yhdessä kirjoittaminen on saanut prosessin myös pursuilemaan aivan uudella tavalla. Viikonloppuaamuisin saatamme viettää pitkiä tuokioita kahvikupillisten äärellä uusia juonenkäänteitä punoen tai tarinan tapahtumista ja henkilöistä keskustellen. Tyttäremme välillä huomauttaakin siitä, että puhumme fiktiivisistä hahmoista ja heidän elämästään enemmän kuin todellisista ihmisistä. Tähän rönsyilyyn liittyvät myös blogitekstit, monet museovierailut, käynnit aikakauteen liittyvissä kohteissa, musketööriteemaillat, Kustaa Aadolfin päivän vietto tai 1600-luvulle sijoittuvien elokuvien katsominen yhdessä. Kuninkaan rakuunoista on tullut merkittävä osa elämäämme.

Mary Frith ja muita rooleja rikkovia naisia 1600-luvulla

Äänekkäästi kiroileva hahmo kiinnitti hänen huomionsa. Tämä seisoi katsomossa harmaassa doubletissa, pussittaviin housuihin puetut jalat harallaan ja pitkä savipiippu huultensa välissä. Kupeella oli miekka. Leveälierinen hattu istui päässä niin vinossa, että lieri peitti toisen silmän. Sen alta pilkistivät lyhyet hiukset ja kulmikkaat kasvot, jotka kuitenkin selvästi kuuluivat naiselle.

Salamurhaajan merkki (Kuninkaan rakuunat III)
Mahdollisesti Mary Frith (’Moll Cutpurse’)
by Jan Barra
line engraving, circa 1623-1634
NPG D28536
© National Portrait Gallery, London
Käytetty CC-lisenssillä

Kuninkaan rakuunoiden kolmannessa osassa, Salamurhaajan merkissä, tapaamme naisen nimeltä Mary Frith. Frith oli eräänlainen aikansa kuuluisuus. Hän herätti Lontoossa huomiota mm. käyttämällä miehen asua aikana, jona vastakkaisen sukupuolen vaatteisiin pukeutumista katsottiin karsaasti ja se usein myös kiellettiin laissa. Hän poltti piippua – tapa, jota pidettiin miehisenä – ja harrasti avoimesti uhkapelejä sekä muita perinteisesti naisille sopimattomiksi katsottuja aktiviteetteja. Hänen työnkuvansa mm. varkaana ja varastetun tavaran myyjänä ei sekään sopinut naisen perinteiseen rooliin. Frith joutuikin hankaluuksiin virkavallan kanssa sekä laittomien toimiensa että ”siveettömän ja miehekkään” pukeutumisensa vuoksi.

1600-luvulla naisen rooli yhteiskunnassa oli kapea. Lähes aina naisen odotettiin menevän naimisiin – hän oli ensin isänsä, sitten aviomiehensä holhouksen alainen, ja tarvittaessa holhoojana toimi joku toinen sukulaismies. Valinnanvaraa vaimon ja äidin roolin ulkopuolella ei juuri ollut, sillä naisilla ei useinkaan ollut oikeutta esim. omistaa maata (tai muuta omaisuutta) tai harjoittaa ammattia. Lesken elämä saattoi olla jonkin verran vapaampaa, etenkin, jos aviomieheltä jäi perintöä ja/tai ammatti, jota leski saattoi – usein ammattiliiton luvalla – harjoittaa. Myös luostarilaitos tarjosi naisille toisenlaisen vaihtoehdon, joskin sen vapaudesta ja itsenäisyydestä voi olla monta mieltä.

Raamatusta Pietarin kirjeestä lähtöisin olevan sanonnan mukaisesti naista pidettiin yleisesti ns. heikompana astiana. Naisen uskottiin olevan paitsi fyysisesti myös moraalisesti ja henkisesti miestä heikompi (minkä vuoksi hänen ajateltiin tarvitsevan miehen holhousta). Ääriesimerkkinä väiteltiin mm. siitä, onko naisilla lainkaan sielua ja jos on, onko se saman arvoinen kuin miehen sielu – vai hanhen. Vaikka moni piti naisia vähemmän älykkäinä kuin miehiä, oli niitäkin, jotka ymmärsivät paradoksin: tyttöjen koulutus oli usein vähempiarvoista ja kapea-alaisempaa kuin poikien saama koulutus. Naisten ei uskottu tarvitsevan samanlaista tietoa kuin miesten, heidän ei kuviteltu kykenevät sitä oppimaan tai naisen oppineisuutta pidettiin suorastaan vahingollisena. (mm. Fraser, 1984)

Niinäkin aikoina, kun kirkko tai miessukupuoli on koettanut pakottaa naisia tiettyyn muottiin, ovat naiset kuitenkin löytäneet tapoja rikkoa rajoja, eikä Mary Frith suinkaan ollut ainoa poikkeuksellisesti pukeutuva ja käyttäytyvä nainen. Miehen asua suosittiin 1600-luvulla alempien yhteiskuntaluokkien lontoolaisnaisten keskuudessa (ns. ”roaring girls”). Naisten miehekäs pukeutuminen herätti närkästystä monissa aina puritaaneista itse kuninkaaseen. Tammikuussa 1620 John Chamberlain kirjoitti kirjeen Dudley Carletonille ja kuvasi Lontoon kaduilla kulkevia naisia seuraavasti (käännös omamme):

Eilen Lontoon piispa kutsui koolle kaupungin papiston ja kertoi heille saaneensa kuninkaalta käskyn, jonka mukaan pappien tulisi kiivaasti ja purevasti saarnata naisten julkeutta vastaan. He pukeutuvat leveälierisiin hattuihin ja doubletteihin, heidän hiuksensa on leikattu tai keritty lyhyiksi, ja jotkut kantavat stilettoja tai tikareita ja muita vastaavia kapineita.

Lemmings D. & Walker C. (2009). Moral Panics, the Media and the Law in Early Modern England, s. 63.

Vuonna 1620 kirjoitettiin myös kaksi anonyymiä kiertokirjasta, Hic Mulier ja Haec-Vir, joissa kauhisteltiin miesmäisesti pukeutuneita naisia. Ensimmäisessä naisia muistutetaan suorin sanoin heille sopivasta käytöksestä ja torutaan heitä – vapaasti käännettynä – mm. seuraavasti:

Hirviömäisesti olette vaihtaneet miellyttävät huput, hilkat ja päähineet sekä kauniit puvut ja huivit hämäräperäisen rettelöijän leveälieriseen hattuun ja riettaaseen sulkaan [. . .] siveettömään ranskalaiseen doublettiin, joka on jätetty viekoittelevasti napittamatta [. . .] ja jonka lyhyt helma [ei peitä mitään]; loisteliaat pitkät kutrinne olette vaihtaneet häpeällisen lyhyisiin hiuksiin; [. . .] ja neulat miekkoihin.

Hic Mulier, ss. 3-4

Hic Mulierin kirjoittaja syyttää naisten heikosta moraalista näytelmiä ja kirjallisuutta, jossa ylhäissyntyisetkin naiset usein sonnustautuivat miehen valeasuun. Esimerkkinä kirjoittaja mainitsee Bradamanten, naisritarihahmon, joka esiintyi mm. runoissa, oopperoissa ja ranskalaisen Robert Garnerin vuonna 1572 kirjoittamassa tragikomediassa. Teema oli yleinen myös espanjalaisessa comedia de capa y espada -näytelmäperinteessä juuri 1500- ja 1600 -luvuilla (lue artikkelimme historiallisen seikkailun alatyypeistä).

Lisäksi naisten tiedetään pukeutuneen miehiksi esim. 1600-luvun puolivälin Ranskan sisällissodissa (Fronde) ja Englannin sisällissodassa. Miesten asussa naiset saattoivat värväytyä sotilaiksi ja pääsivät lähtemään miestensä mukana sotaan. Naiset saattoivat myös pukeutua miehiksi varmistaakseen turvallisuutensa matkustaessaan. Eräs tunnetuimmista tapauksista lienee oopperalaulaja Julie d’Aubigny, Mademoiselle Maupin, joka 1600-luvun loppupuolella kävi ja voitti kaksintaistelun suututettuaan vastustajansa pukeutumalla avoimesti miehen vaatteisiin ja suutelemalla naista. Espanjalaisen seikkalijattaren Catalina de Erauson mainitsemmekin Kuuririn viitassa (lue artikkelimme hänestä).

Yläluokan naisten parissa rooliodotukset olivat joiltain osin jäykemmät, mutta toisaalta asema salli heille toisenlaisia vapauksia. Salamurhaajan merkissä tutustumme mm. Madame de Rambouillet’n kirjallisuussalonkiin sekä Madame de Chevreuseen (lue artikkelimme) ja saamme tietää kuningas Louis XIII:n äidin, Marie de Médicin, sekä sisaren, Henrietta Marian, poliittisesta aktiivisuudesta. Heidän lisäkseen voisi mainita Lucy Hayn, Carlislen kreivittären, joka nousi Englannin kuningattaren, Henrietta Marian, kamarin johtoon ja osallistui politiikkaan erityisesti 1640-luvun sotaisina aikoina. Lisäksi hän sekaantui englannin pääministerin, Buckinghamin herttuan, ja Ranskan kuningattaren salasuhteeseen varastamalla herttualta timantteja, jotka tämä oli saanut kuningattarelta – mikä johti vaikeuksiin, kun Louis XIII halusi nähdä lahjoittamansa timanttikorut vaimonsa yllä. Lukija saattaakin aavistaa, että Lucy Hay oli eräänlainen inspiraatio Alexandre Dumas’n Kolmen muskettisoturin Milady de Winterille.

Maininnan ansaitsee myös Kustaa II Aadolfin tytär Kristiina. Kruununperijä ja tuleva kuningatar sai prinssin kasvatuksen, joten hänen opintoihinsa kuului mm. miekkailu. Hänen myös kerrotaan viihtyneen miesten vaatteissa.

Naiset saattoivat toimia myös vakoojina, sillä heitä ei välttämättä epäilty salamyhkäisistä tai poliittisista toimista siinä missä miehiä. Esimerkiksi näytelmäkirjailija ja runoilija Aphra Behn (1640 – 1689) toimi kuningas Charles II:n vakoojana Antwerpenissä ja käytti mm. koodinimiä Astrea ja Agent 160. (Lue lisää vakoojina toimineista 1600-luvun naisista artikkelistamme.)

Kuvituskuva Théophile Gautierin
teoksesta Mademoiselle de Maupin

Kaikki naiset eivät siis 1600-luvun Euroopassakaan asettuneet kuuliaisen, hyveellisen ja näkymättömän naisen rooliin. Vaikka naisen elämä ei tokikaan ollut niin vapaata kuin se on nykypäivänä suuressa osassa maailmaa, löytyy historiastakin naisia, jotka ovat uskaltautuneet uhmaamaan yhteiskunnan rakentamia ja säätämiä roolijakoja. Naiset ovat rikkoneet pukeutumissääntöjä, toimineet politiikassa, olleet merirosvoja ja vakoojia, kirjailijoita ja taiteilijoita, taistelleet sodissa, turnajaisissa ja kaksintaisteluissa, puolustaneet kotejaan (tai linnojaan) ja kieltäytyneet alistumasta avioliiton mukanaan tuomaan alamaisuussuhteeseen.

Lisää aiheesta mm.
Fraser, A. (1984): The Weaker Vessel: Women’s Lot in Seventeenth-Century England
León, V. (1999): Uppity Women of the Renaissance
Setälä, P. (2002): Pohjoisen renessanssin nainen
Toropainen, V. P. (2019): 39 tarinaa 1600-luvun turkulaisnaisista
Utrio, K. (1985): Eevan tyttäret

Madame de Chevreuse

Duchess of Chevreuse
Unidentified painter – Portrait Gallery of Rohan family in Sychrov castle, Liberec city, Czech Republic. Rohanska portretni galerie. (Wikipedia)

Richelieu oli pelännyt kuningattaren suosikin saavan liikaa valtaa, voittihan kaunis nainen puolelleen kuninkaankin. Kaikki tuntuivat olevan suloisen, nauravaisen ja nokkelan Marien vallassa. Sellainen oli aina vaarallista, mutta suositun herttuattaren vastustaminen julkisesti olisi kaatanut muiden vihan Richelieun niskaan.

Salamurhaajan merkki (Kuninkaan rakuunat III)

Huom. Niille, jotka eivät vielä ole lukeneet Kuninkaan rakuunoiden kolmatta osaa, Salamurhaajan merkkiä, saattaa seuraava teksti sisältää pieniä juonipaljastuksia!

Yksi keskeisistä todellisista historiallisista henkilöistä Salamurhaajan merkissä on Marie de Rohan, Madame de Chevreuse (1600-1679). Kauniiksi ja älykkääksi kiitelty herttuatar oli vaikutusvaltainen nainen. Hän osallistui moniin poliittisiin käänteisiin eikä epäröinyt heittäytyä mukaan salajuoniin ja jopa salamurhahankkeisiin.

Marie de Rohanin lapsuus oli aatelistytön lapsuudeksi poikkeuksellinen. Äidin kuoltua Marie ja tämän veli kasvoivat Château de Couzières’in mailla. Isä, Hercule de Rohan, duke de Montbazon, oli kuninkaan palveluksessa, ja lasten kasvattamisen uskotaan jääneen tämän rakastajattaren, entisen prostituoidun, vastuulle. Lapset saivat ilmeisesti viettää melko vapaata elämää, ja Marien kerrotaan mm. pukeutuneen poikien vaatteisiin ja harrastaneen miekkailua veljensä kanssa.

17-vuotiaana Marie de Rohan avioitui kuningas Louis XIII:n suosikin, Charles d’Albertin kanssa. Hän saavutti niin kuningattaren kuin kuninkaankin suosion ja pääsi tärkeään asemaan kuningattaren hovissa. Hänestä tuli Anna Itävaltalaisen luotettu ystävä. Charles d’Albertin kuoltua herttuatar avioitui Claude de Lorrainen, Chevreusen herttuan kanssa. Ensimmäisestä avioliitosta syntyi poika, toisesta kolme tytärtä.

Marie de Rohan oli tiettävästi erittäin kaunis nainen, vaikka kuvaukset (esim. hiustenvärin osalta) hieman vaihtelevatkin. Cousin (1859, s.5) kuvaa häntä aikalaislähteisiin ja muotokuviin pohjautuen seuraavasti (käännös omamme): ”Kaikki hänen aikalaisensa ihailivat hänen kauneuttaan. Muotokuva, joka on Luynesin herttuan hallussa ja jonka hän on armollisesti näyttänyt meille, esittelee lumoavan vartalon, ihastuttavat kasvot, suuret siniset silmät, runsaat kastanjanruskeat hiukset, kauniin poven ja pikantin sekoituksen hienostuneisuutta ja vilkkautta, ylväyttä ja kiihkoa koko hänen olemuksessaan.”

Madame de Chevreusen todellakin kerrotaan olleen vilkas ja eloisa, ja toisinaan nämä ominaisuudet johtivat jopa karkotuksen hovista. Tarinassamme mainitaankin Louvren käytävillä sattunut kisailu, jonka seurauksena kuningatar sai keskenmenon, sekä englantilaisen Buckinghamin herttuan päästäminen lähentelemään kuningatarta. Molempien tapahtumien vuoksi herttuatar tuli karkotetuksi tai katsoi parhaaksi paeta, mutta aina hänen onnistui voittaa valtaapitävät puolelleen ja saada lupa palata hoviin.

Herttuatarta kuvatessamme olemme pyrkineet noudattelemaan lähteiden antamaa tietoa, mutta luonnollisesti myös mielikuvituksemme on täydentänyt kuvaa. Kuitenkin esimerkiksi tarinassamme esiintyvä puvustus on saanut inspiraatiota Madame de Chevreusesta maalatuista muotokuvista.

Salamurhaajan merkissä kerromme myös kaunasta, jota Chevreuse kantoi Richelieuta kohtaan. Herttuatar oli aiemmin, vuonna 1626, osallistunut juoneen, jonka tavoitteena oli syrjäyttää Louis XIII ja asettaa valtaistuimelle tämän veli Gaston d’Orléans. Hankkeen tultua ilmi hän pakeni Lorrainen (Lothringenin) herttuakuntaan, ja hänen rakastajansa Henry de Talleyrand-Périgord, joka myös oli juonessa mukana, mestattiin. Ilmeisesti mestaus todellakin tyrittiin: vielä vapaana olevat juonittelijat lahjoivat pyövelin, jotta tämä ei tekisi työtään, mutta toinen kuolemaan tuomittu mies määrättiin täyttämään tehtävä. Tottumaton mies käytti kirvestä kömpelösti, ja vaadittiin yli kolmekymmentä iskua ennen kuin mestattavan pää viimein irtosi. Mielestämme tämä – ja aiemmat karkotukset hovista – loivat Chevreuselle varsin verisen mutta uskottavan syyn kantaa kaunaa kardinaalia kohtaan.

Tapahtumarikkaan elämänsä aikana Madame de Chevreuse osallistui lukuisiin enemmän tai vähemmän salaisiin hankkeisiin ja vaikutti siten osaltaan Ranskan tapahtumiin, politiikkaan ja tulevaisuuteen. Kuinka Salamurhaajan merkissä alkaneen juonen, sen kohteiden ja juonittelijoiden lopulta käy – siitä kerromme lisää Kuninkaan rakuunoiden tulevissa osissa.

« Older posts Newer posts »

© 2024 Susimetsä

Theme by Anders NorenUp ↑