Ulla ja Marko

Kategoria: Kuninkaan Rakuunat (Page 2 of 13)

Jalkaväen leiri 1600-luvulla

Anders Flinta ja Petter Lans saapuivat Keltaisen rykmentin leiriin sen takapuolelta kulkevan, leirejä halkovan kujan kautta ja tulivat suoraan etsimänsä komppanian nuotiopaikoille. Jalkaväkirykmentin leiri levittäytyi heidän ympärillään samalla tavalla komppanioittain järjestettynä kuin rakuunoiden omassa leirissä: sotilaiden teltat kahtena pitkänä jonona kapteenin, luutnantin ja vänrikin telttojen takana. Koska hevosille ei tarvinnut jättää tilaa, ryhmittely oli kuitenkin kapeampi ja telttojen välistä kapteenin teltalle johtava kuja vain kahdeksan jalan levyinen.

Upseerin miekka (Kuninkaan rakuunat I)
Leirielämää, opetustaulu

Monet Kuninkaan rakuunat -sarjan tapahtumat sijoittuvat armeijan ja sitä seuraavien joukkojen leireihin. Kertomuksissamme viittaamme siihen, miten järjestäytyneitä rykmenttien leirit olivat verrattuna jälkijoukon leiriin. Emme kuitenkaan ole esitelleet leirien järjestystä kovin yksityiskohtaisesti siksi, että sitä on vaikea kuvata kaunokirjallisessa tekstissä ilman ”luennointia”, eikä se sanastonkaan rajoissa ole mahdollista ilman selkeitä kuvia. Blogimme on kuitenkin mainio paikka lähteä tutustumisretkelle kolmikymmenvuotisen sodan armeijan leiriin. Tällä kerralla tutkimme jalkaväen leiriä, ja myöhemmin vierailemme ratsuväen leirissä.

1600-luvun kampanja-armeijoissa kulki tuhansia sotilaita, niin jalkaväkeä kuin ratsujoukkojakin. Tällaisten joukkojen leiriytyminen ilman tarkkaa suunnittelua ja täsmällistä järjestystä olisi miltei mahdotonta. Siksi armeijan edellä kulki majoitusmestareita. Kun oli tarpeen leiriytyä kentällä, rykmentin majoitusmestari rajasi komppanioille alueet niiden kulloisenkin vahvuuden mukaan. Sen jälkeen komppanian furiiri merkitsi telttapaikat ja muut alueet siten, että paikalle saapuvat joukot saattoivat kersanttien johdolla lähteä pystyttämään majoja ja telttoja samalla kun osa joukoista rakensi leirin puolustusvalleja, kaivoi latriineja jne.

Erilaisia manuaaleja joukkojen järjestäytymisestä, upseereiden, tukihenkilöstön ja miehistön tehtävistä, kenttäharjoituksista ja leiriytymisen periaatteista on säilynyt näihin päiviin asti. Näiden välillä on pieniä näkemyseroja, mutta perusperiaatteet ovat hyvin samanlaisia. Seuraava esimerkki jalkaväen leirijärjestyksestä perustuu Sir James Turnerin teokseen Pallas Armata, joka on kirjoitettu 1670-1671 mutta julkaistiin 1683. Vaikka se on kirjoitettu vuosisadan jälkipuoliskolla, se kuvaa kuitenkin vanhempaa perinnettä kuin Henry Hexhamin 1642 julkaistu Hollannin armeijan käytäntöjä avaava teos. Hollantilaiset uudistukset levisivät käyttöön hyvin hitaasti. Kustaa II Aadolf seurasi uusia hollantilaisia sodankäynnin periaatteita, mutta ei ole täysin selvää, koskiko tämä myös leirien suunnittelua ja olivatko leiriytymiskäytännöt samat ruotsalaisten joukkojen ja palkkasoturirykmenttien välillä.

Jalkaväen leirissä saman rykmentin komppaniat asettuivat rinnakkain suorakaiteen muotoisiin leireihin. Oheisessa kuvassa on esimerkkinä yhden komppanian leiri, jonka molemmin puolin pienen hajuraon jälkeen sijaitsisi seuraava leiri siten, että kaikki rykmentin komppaniat asettuvat rinnakkain ja varusvaunuilla kuljettava kuja muodostaa pitkän tien leirin toisesta päästä toiseen päähän. Leiririvistön keskelle asettui rykmentin päällystön leiri (kuten alempana esitetyssä kuvassa). Leirien koot riippuivat komppanian miesten lukumäärästä ja esim. 150-200 miehen komppania olisi saanut kuvattua leveämmän alueen kolmea telttajonoa varten.

Komppanian leirin etuosassa oli kapteenin teltta-alue (A), jonne pystytettiin mm. kapteenin ja tämän palvelijoiden teltat ja sijoitettiin mahdolliset henkilökohtaiset kuormavaunut. Tämä alue oli kooltaan 24×40 jalkaa. Sen takana majoittuivat luutnantti (B) ja vänrikki (C), joille kummallekin varattiin 8×10 jalan kokoinen alue teltalle ja muulle tarpeelliselle. Näiden komppanian korkeimmille upseereille varattujen alueiden jälkeen oli 10 jalan levyinen kulkutie ennen miehistön telttoja. Vanhempi kersantti (D) ja nuorempi kersantti (H) saivat 8×8 jalan teltta-alueen, majoitusmestari/furiiri (E, furier), varusmestari (I), kirjuri (F) ja lipunkantaja (J, furer of colours) saivat 8×6 jalan alueen ja rumpalit (G ja K) 8×5 jalan telttapaikan. Sen jälkeen tulivat komppanian korpraalit ja rivimiehet, jotka saivat 8×3 jalkaa kukin. Usein sotilaat kuitenkin nukkuivat kahden miehen majoissa tai teltoissa (ellei heillä ollut vaimoja mukana) ja siten rinnakkaiset paikat yhdistettiin. Leirin perällä, varusvaunujen 20 jalkaa leveän kujan jälkeen, oli vielä 24×10 jalan paikat marketentille, sepälle ja näiden vaunuille (L) ja viimeisenä (M) 24×10 jalan alue leiritulille ja saaliseläinten käsittelylle. Leiritulien tekeminen muualle paitsi niille rajatulle alueelle oli kiellettyä tulipalovaaran vuoksi.

Hexhamin kuvaama hollantilainen uusi tapa siirsi kapteenin majapaikan leirin etuosasta sen taakse, missä sen oli tarkoitus rauhoittaa miesten käytöstä marketentin teltalla ja nuotiopaikoilla. Tämä oli varmaankin tarpeen, sillä marketentit eivät olleet leirin pidetyimpiä ihmisiä. Englanninkielinen termi, suttler, tulee alkujaan saksankielen termistä, joka viittaa huolimattomaan työhön ja likaiseen puuhaan. Usein marketentit myivät miehille tavaroita ylihintaan ja maksoivat näille sotasaaliista alihintaa, vaikka profossimarsalkka oli säätänyt hinnat tiettyjen perustuotteiden osalta yhteneväisiksi kautta leirin. Marketenttien keittiö ja olutteltta – sekä vieressä olevat leiritulet – kuitenkin tarjosivat miehille mieluisia tapoja viettää vapaa-aikaansa.

Lisähuomiona on todettava, että vaikka useimmat lähteet kuvaavat sotilaiden majoittuneen kahden miehen teltoissa tai majoissa, Laurence Spring (2019, s. 111) toteaa, että ruotsalaisilla saattoi tästä poiketen olla jopa kolmen miehen majat tai teltat. Tällöin kolmelle miehelle varatut telttapaikat olisi yhdistetty yhtä suurempaa majaa tai telttaa varten.

Jalkaväkirykmentin leiri
The Swedish Discipline (1632, s. 83)

The Swedish Discipline (1632, s. 83) kuvaa tällaisen periaatteen mukaan rakennetun jalkaväkirykmentin leirin. Everstin ja rykmentin päällystön (mukaanlukien sairasteltta, profossi, rykmentin kirjuri jne.) leiri on keskellä ja sen molemmilla sivuilla sijaitsevat komppanioiden leirit tärkeysjärjestyksessä. Tässä kuvauksessa on erikoista se, että kunkin komppanian kohdalla pikeneerit ja musketöörit on laitettu omille puolilleen komppanian leiriä kapteenin teltan taakse. Pidempi rivi on musketöörien majoja varten ja lyhyempi pikeneerien. Alueen takana on tilaa marketentteja, eli oluttelttaa, kauppiaita, muonittajia ja seppiä varten. Kuvauksesta ja piirroksesta jää epäselväksi se, missä komppanian luutnantti, vänrikki, kersantit, rumpalit jne. majoittuivat.

Kuninkaan rakuunat -sarjassa olemme kuvanneet leirit pitkälti Pallas Armatan perusteella, koska sen avulla olemme voineet tarkemmin rakentaa mielessämme kuvan leireistä ja eri upseerien sijainneista niissä.

Lähteet:

Dawson, J. (1632). The Swedish Discipline, Religious, Civile, and Military, Etc.

Hexham, Henry (1642). The principles of art military, practised in the warres of the United Provinces consisting of the severall formes of battels, represented by the illustrious Maurice Prince of Orange of famous memorie, and His Highnesse Frederick Henry Prince of Orange, that is Captaine Generall of the Army of the high and mighty Lords the States Generall of the United Provinces : together with the order and forme of quartering, encamping, and approaching, in a warre offensive and defensive.

Spring, Laurence (2019). In The Emperor’s Service – Wallenstein’s Army, 1625-1634.

Turner, James (1683). Pallas Armata – Military Essayes of the Ancient Grecian, Roman, and Modern Art of War.

Frankfurt-an-der-Oder 13. huhtikuuta 1631

Aiempi versio artikkelista julkaistu 13.4.2020

Josef huusi käskyn lopettaa tulituksen ja ladata aseet. Petardit paikoillaan nähtyään olivat loputkin muskettisoturit perääntyneet lähimmiltä paaluvarustuksilta. Hetken taistelukenttää hallitsi painostava hiljaisuus. Kaikki tuijottivat petardien villisti palavia sytytyslankoja.

Terävät räjähdykset halkoivat ilmaa. Vain yksi petardi jäi suutariksi. Panokset murskasivat varustuksen hirret kuudesta kohdasta. Varustusten takaa kuului ärjähdyksiä puusäleiden lävistäessä puolustajia.

”Eteenpäin!” Josef karjui vaikka tiesi, etteivät miehet kuulleet hänen ääntään. Pistoolia vasemmassa ja miekkaa oikeassa kädessä puristaen hän ryntäsi savupilven suojissa kohti lähintä aukkoa.

Upseerin miekka (Kuninkaan rakuunat I)

Kuninkaan rakuunat -sarjan ensimmäinen osa, Upseerin miekka, kulminoituu erääseen Kustaa II Aadolfin merkillisimmistä voitoista: Frankfurt-an-der-Oderin valloitukseen. Useiden lähteiden mukaan voitto oli itse asiassa epäonnistuminen, sillä kuninkaan tarkoitus oli piirityksellään houkutella Tillyn kreivin johtama katolinen armeija kauemmas Pappenheimin joukkojen piirittämästä Magdeburgista. Valloitus tapahtui kuitenkin yllättävän nopeasti, eikä Tilly ehtinyt marssia Berliiniä edemmäs ennen kuin sai sanan Frankfurt-an-der-Oderin kaatumisesta.

By Matthäus Merian – uploaded by Hansmuller, May 2014, Public Domain, Link

Upseerin miekan jälkisanoissa perehdymme joihinkin mielenkiintoisiin valloitusta kuvaaviin tarinoihin, joten keskitymme tässä artikkelissa sellaisiin tunnettuihin (tai ainakin useamman lähteen vahvistamiin) ”faktoihin” ja kertomuksiin, joita emme ole muualla käsitelleet.

Kuningas marssi Frankfurt-an-der-Oderin muureille pohjoisesta Oder-jokea seuraillen. Vuodenajasta ja mutaisista, upottavista teistä johtuen tykit tuotiin etelään lautoilla eversti Johan Banérin komennossa. Kaupunki sijaitsi joen länsirannalla. Itärannalla, sillan takana, oli linnoitusjärjestelmä, joka suojasi sillanpäätä. Pääosa kuninkaan joukoista ryhmittyi kaupungin länsipuolelle, kuten Upseerin miekassa kuvaamme: Damitzin johtama valkoinen prikaati tai rykmentti (prikaati oli taistelumuodostelma, joka sai värinsä sen suurimman rykmentin mukaan, mutta lähteiden tiedot siitä, oliko joukot jaettu niihin piirityksen aikana, ovat ristiriitaisia) leiriytyi kaupungin pohjoispuolelle suojaamaan lautoilta purettavia tykkejä. Sininen ja keltainen prikaati/rykmentti sijoittuivat kaupungin länsipuolelle Lebus-portin läheisyyteen ja Hepburnin ja Munron skottirykmentit kaupungin eteläisen Guben-portin edustalle.

Puolustajat olivat polttaneet kaupungin muurien ulkopuolella sijaitsevat rakennukset vihollisen lähestyessä, mutta eivät tiettävästi olleet tuhlanneet aikaa itse linnoitusten vahvistamiseen tai uudistamiseen. Puolustusta johtaneet upseerit, kuten marsalkka Tiefenbach ja kenraali Montecuccoli, eivät uskoneet ruotsalaisista olevan vaaraa. He tyytyivät odottamaan Tillyn saapumista, jolloin Kustaa II Aadolf jäisi kahden armeijan väliin. Kerrotaan, että he viettivät aikaansa runsaiden ruokapöytien ääressä eivätkä vaivautuneet edes muureille johtamaan kaupungin puolustusta.

Heti piirityksen alussa sapöörit (tuon ajan pioneerit) kaivoivat juoksuhautoja kohti kaupungin ulkopuolisia linnoituksia etenkin sen länsipuolella. Samaan aikaan rakennettiin tykistöpattereita sekä kaupungin suuntaan että piiritysjoukkojen länsipuolelle, jossa ne olisivat valmiit vastaanottamaan Tillyn armeijan.

Piirityksen toisena päivänä tehtiin ensimmäiset rynnäköt. Itse kuningaskaan ei uskonut, että ne johtaisivat nopeaan voittoon (ks . ote kuninkaan kirjeestä tämän artikkelin lopussa). Läntisellä Lebus-portilla puolustusta johtava irlantilainen eversti Butler pystyikin kilpistämään rynnäköt kahdesti, mutta eteläisellä Guben-portilla tapahtui jotain muuta: Sir John Hepburnin ja eversti Lumsdenin johtamat skotlantilaisjoukot hyökkäsivät porteille tykki- ja muskettitulen läpi, portti räjäytettiin ja joukot tunkeutuivat kaupungin kaduille ennen kuin porttitunnelin sisempi rautaristikkoportti ehdittiin laskea alas (siitä, miksi se ylipäätään oli auki, kerromme tarkemmin Upseerin miekassa ja sen jälkisanoissa).

Skottiprikaati tunkeutui kaupunkiin puolustajien perääntyessä paniikin vallassa kohti Oderin ylittävää siltaa. Monron (1637) kuvauksen mukaan katuja ja siltaa tukkivat pakenijoiden hätäisesti lastaamat kärryt ja vaunut, joten vain harva puolustaja pääsi sillan yli turvaan. Useimmat kaatuivat ruotsalaisjoukkojen hakiessa kostoa vielä tuoreessa muistissa olevasta Neubrandenburgin väkivaltaisesta valtauksesta. Satoja pakenijoita suistui sillalta jokeen ja hukkui. Monro valittelee muistelmissaan, että kärryihin ja vaunuihin lastatut aarteet, hopea-astiastot, jalokivet, kulta, rahat, vaatteet, houkuttelivat sotilaita niin, etteivät he enää totelleet upseereitaan vaan aloittivat ryöstelyn. Joissain komppanioissa liput hylättiin eikä niitä löydetty ennen seuraavaa aamua.

Mutta vaikka skottijoukot hajaantuivatkin ryöstelemään, varmistui kaupungin valloitus, kun Lebus-porttia puolustanut Butler saatiin vangiksi ja suurin osa tämän miehistä oli surmattu. Harte (1759, s. 248) kertoo, että paenneet keisarilliset upseerit koettivat sysätä syyn kaupungin menetyksestä Butlerin niskoille. Tämän maine kuitenkin pelastui, kun levisi sana siitä, miten Kustaa II Aadolf vaati saada tavata kaupunkia urhoollisesti puolustaneen irlantilaisupseerin ja antoi oman henkilääkärinsä huolehtia tämän haavoista.

Kuningas kuvasi Frankfurt-an-der-Oderin voittoa kirjeessään valtakunnankansleri Axel Oxenstiernalle seuraavasti (päivämäärä vanhan kalenterin mukaan, suomennos omamme):

”Koska emme tienneet, minne Tilly suuntaisi marssinsa Neubrandenburgin jälkeen, menimme Schwedtiin hakemaan uutisia. Siellä kuulimme, että hän oli mennyt Magdeburgiin. Marssimme sitten Frankfurtiin ollaksemme lähempänä Leipzigissa käytävää keskustelua ja tarjotaksemme Tillylle taistelua. Lähetimme marsalkka Hornin piirittämään Gripswaldia ja, mikäli mahdollista, tekemään hämäyksen Mecklenburgissa. Saavuimme Frankfurtiin 2. huhtikuuta. Vihollinen poltti esikaupungit. Kolmantena päivänä valmistelimme tykkipatterimme ja määräsimme hyökkäyksen porteille tykkitulen suojissa. Emme uskoneet, että valtaisimme kaupungin tällä tavalla. Mutta joukkomme eivät tyytyneet ajamaan puolustajia ulkovarustuksilta, vaan jahtasivat näitä aina muurille saakka; ja jotkut, joilla oli mukana tikapuita, tunkeutuivat kaupunkiin ja taistelivat kunnes he olivat räjäyttäneet portit. He ajoivat vihollisen kaupungista: monet upseerit päätyivät vangeiksi ja monia kuoli. Ne, jotka pääsivät pakoon, suuntasivat Oderin vastapuolelle ja Silesiaan. Kaikki varusteet ja kaksikymmentä vihollisen lippua päätyi haltuumme.”

ote Kuninkaan kirjeestä Oxenstiernalle (Stevens, 1884, s. 301-302.)

Lähteet:
Harte, W. (1759) The History of the Life of Gustavus Adolphus, Volume 1.

Monro, R. (1637) Monro, His Expedition with the Worthy Scots Regiment (called Mac-Keyes-regiment) Levied in August 1626: P. 1.2

Stevens, J.L. (1884) History of Gustavus Adolphus.

Glögi ja hehkuviini – lääkkeestä joulujuomaksi

Aiempi versio tästä artikkelista on julkaistu 26.11.2018

Lämpimän, mausteisen viinin – glögin tai hehkuviinin – nauttiminen tunnetaan nykyisin etenkin joulun aikaan liittyvänä tapana. Maustetuilla viineillä on kuitenkin pitkät perinteet jo antiikin ajoilta saakka: niitä on käytetty lääkinnällisiin tarkoituksiin, mutta mausteilla on myös pyritty parantamaan kuljetuksen ja huonon säilytyksen vuoksi kärsineen viinin makua.

Viinin maustaminen oli suosittua keskiajalla, ja tapa kulkeutui myös pohjolaan. Joissain lähteissä kerrotaan viinin maustamisen menettäneen 1600-luvulla suosiotaan muualla Euroopassa, kun taas Pohjoismaissa tapa säilyi. Tähän saattavat olla syynä pitkät kuljetusmatkat, jotka verottivat viinin makua, tai sitten mausteista viiniä yksinkertaisesti pidettiin kylmiin päiviin sopivana juomana.

Ruotsin kuningas Kustaa Vaasan kohdalla voisimme vanhan lastenlorun tapaan kysellä ”mistä on suuret kuninkaat tehty?” ja vastata, että sokerista, hujanasta, inkivääristä ja kanelista. Kuninkaan kerrotaan suosineen sekoitusta, jossa reininviini maustettiin sokerilla, hunajalla, kanelilla, inkiväärillä, kaardemummalla ja neilikalla. Sanotaan, että Kustaa Vaasan poika, Erik XIV, piti tästä lutendrank-nimellä tunnetusta juomasta niin paljon, että joi sitä joka aamu. Hänen kruunajaisissaan 1561 sitä tarjottiin jopa 210 kannullista (lähde). Termi ’glödgat vin’ esiintyy kirjallisissa lähteissä ensimmäisen kerran vuonna 1609. Kuninkaan rakuunat -sarjan ensimmäisessä osassa (Upseerin miekka) näemme myös kuningas Kustaa II Aadolfin nauttimassa lämmintä mausteviiniä lääkinnällisessä tarkoituksessa.

Ei maustettua viiniä kuitenkaan muuallakaan hylätty: 1600-luvultakin löytyy monia reseptejä mausteviineille, joiden tarkoitus on vaikkapa edistää ruoansulatusta. 1600-luvun lopulla kuolleen italialaisen ylimyksen Vittoria della Roveren muumioituneista jäännöksistä on havaittu hänen nauttineen runsaasti neilikkaa, todennäköisesti viinin seassa, ennen kuolemaansa (lähde). Toimiko juoma jonkinlaisen lääkeaineen ominaisuudessa vai sattuiko hän vain suosimaan mausteviiniä, sitä emme tiedä.

Maustettua viiniä kerrotaan nautitun 1600-luvulla nimenomaan aterian päätteeksi ruoansulatuksen edistämiseksi (lähde). Tällainen juoma oli esimerkiksi vin des dieux, ”jumalten viini”. Toinen suosittu sekoitus oli Hippocras (Hypocras), jolla on pitkät perinteet ja joka on makeutettua, maustettua (mahdollisesti muttei välttämättä lämmintä) puna- tai valkoviiniä. Sillä uskottiin olevan monenlaisia terveydellisiä vaikutuksia. 1600-luvun Ranskassa mausteviineihin käytettiin myös mm. omenaa, appelsiinia sekä manteleita, jopa myskiä ja ambraa.

Viiniin sekoitettiin usein myös erilaisia lääkeaineita. Neilikalla, inkiväärillä, kanelilla ja muilla mausteilla uskottiin olevan terveydelle edullisia vaikutuksia. Mukaan saatettiin lisätä hunajaa maun parantamiseksi. Muitakin aineita kuin mausteita käytettiin; esimerkiksi suomalainen pappi Sigfridus Aronus Forsius (n. 1560–1624), joka oli perehtynyt mm. astrologiaan ja lääketieteeseen, mainitsee kirjoituksissaan viinin ja hunajan kanssa nautitun rikin parantavan ”sattuneet tai Iskun saaneet Korvat” (lähde).

Jaamme tässä edellä linkitetystä Coquinaria-blogista ja [les] Gourmantissimes-blogista löytämämme ohjeen jumalten viinille. Ohje on peräisin Ranskasta vuodelta 1676, vapaa käännös omamme.

Ota kaksi suurta sitruunaa ja kaksi omenaa, kuori ne ja leikkaa viipaleiksi. Laita viipaleet astiaan, lisää 100g sokeria, pintti burgundin viiniä, kuusi neilikkaa ja vähän appelsiininkukkavettä. Peitä kaikki hyvin ja anna muhia 2-3 tuntia. Siivilöi. Jos haluat, lisää ambraa tai myskiä.

(Take two big lemons and two Russet apples, peel them and cut them into slices. Put everything in a dish, with three quarters of powdered sugar, a pint of Burgundy wine, six cloves and a little orange flower water. Cover everything well and let it soak for two to three hours. Pass it through a stocking like Hypocras. If you want, add amber and musk, also like Hypocras, and you will find it excellent.)

Historiallinen Glögiresepti Ranskasta vuodelta 1676

Reseptit eivät 1600-luvulla olleet kovin tarkkoja ainesosien määrien suhteen, joten nykysekoittelijalle jää jonkin verran arvailtavaa. Sokerin määrä on ilmoitettu kolmena neljänneksenä, mutta mittayksikkö on jätetty mainitsematta. Sata grammaa on todennäköisesti alakanttiin, mutta määrää voi halutessaan kasvattaa oman maun mukaan. Viinin kohdalla alkuperäisessä ranskankielisessä reseptissä käytetään termiä ’chopine’,  joka kääntyy tuopilliseksi tai viinipullolliseksi – mutta jälkimmäisessä tapauksessa termillä viitataan erityisesti myös n. 250ml pullokokoon, joka on noin kolmannes nykyisestä normaalista pullokoosta. Kannattaa siis testailla reseptiä eri viinimäärillä jotta selviää, mikä maistuu parhaalta! (Huom. useampi testi saman päivän aikana saattaa johtaa epätarkkuuksiin laadun arvioinnissa.)

Sotilaan ruoka 30-vuotisessa sodassa

”Majoitusmestari lupasi välittää tiedon olinpaikastamme”, Tomas sanoi ja pakottautui nielaisemaan lusikallisen hiukan pohjaan palanutta velliä. Olisi pitänyt keittää velli itse eikä määrätä Japhetia siihen puuhaan. Sepän poika oli mitä ilmeisimmin käytellyt lieden tulipesää kuin ahjoa.

Kuninkaan rakuunat: Upseerin miekka
Rakuuna ostamassa ruokaa

1600-luvun ruokakulttuuri on varsin laaja aihe, ja aiemmin olemmekin kertoneet tuon ajan juomakulttuurista (linkki), glögistä ja hehkuviinistä (linkki) sekä muutamista Kolmessa muskettisoturissa esiintyneestä ruokalajista (linkki). Tällä kerralla keskitymme siihen, millaista einestä kolmikymmenvuotisen sodan sotilaat, kuten kirjasarjamme rakuunat, tavallisesti saivat suuhunsa.

Ruoka, sen määrä ja laatu, riippui paljon olosuhteista: vuodenajasta, paikallisista oloista, oltiinko sisämaassa vai rannikolla, oliko armeijalla rahaa vai kärsittiinkö köyhyyttä, oliko vihollinen piirittänyt leirin/kaupungin jne. Jokainen sotilas sai tietyn ruoka- ja juoma-annoksen, mutta määrä ja sisältö vaihtelivat olosuhteiden ja joskus jopa sen mukaan, mihin joukkoon sattui kuulumaan. Esimerkiksi Fallon (1972) kertoo tapauksesta vuodelta 1628, jolloin brittisotilaat saivat vain olutta ja kuivaa korppua (’biscuit’), kun taas sotimaan värvätyille tanskalaistalonpojille annettiin kuivalihaa ja suolattua siansivua (’dry beef and bacon’). Seurauksena oli väkivaltaa ja tanskalaissotilaiden reppujen ryöstelyä.

Rakuuna on saanut ruokaa!

Sotilaan saama muona-annos saattoi sisältää leipää tai viljaa, voita, suolaa, lihaa, kalaa (usein kuivattuna tai suolattuna), joskus ryynejä tai herneitä sekä maltaita tai humalaa jollei olutta jaettu valmiina. Vellit, puurot ja muut ruoat oli usein valmistettava itse. Kun liha-annos punnittiin, saattoi epäonninen sotilas saada palan, jossa oli paljon luuta ja rustoa. Samoin jos leipä jaettiin valmiina, saatettiin ne tarkoituksella ottaa uunista liian varhain, jolloin ne painoivat enemmän (ja homehtuivat nopeammin).

Turnerin (1683, s. 201) mukaan sotilaan tyypilliseen päiväannokseen kuului kaksi naulaa leipää, naulan verran lihaa tai sen puuttuessa saman verran juustoa sekä pullollinen viiniä tai kaksi pulloa olutta. Tämä ei kuitenkaan aina toteutunut, vaan miehet saattoivat joutua marssimaan viikonkin verran eikä leipää saatu juuri kahta naulaa enempää koko aikana. Annokset moninkertaistuivat mitä ylemmäs hierarkiassa mentiin, niin että esim. vänrikki sai neljä kertaa perussotilaan annoksen, eversti jo kaksitoistakertaisen määrän. (Turner 1683, s. 201.) Turner (1829, s. 4) kertoo kokemuksistaan aloittelevana palkkasoturina vuoden 1632 talvella, jolloin hän tovereineen sai huomata, ettei sotilas saanutkaan kahta tai kolmea ateriaa päivässä tai päässyt sänkyyn säälliseen aikaan illalla kuten kotona. Vuoden 1633 kesällä Hamelnin piirityksessä Turner kertoo (s. 6) eläneensä lähinnä vedellä ja leivällä. Leipääkin oli kovin niukasti – tosin hän toteaa, että ruokaa olisi ollut saatavilla, mikäli hänellä olisi ollut rahaa sitä ostaa.

Saamansa muonan lisäksi sotilas saattoi siis joskus ostaa lisää ruokaa kylistä ja kaupungeista tai armeijaa seuraavilta kaupustelijoilta. Paikallinen väestö saatettiin velvoittaa toimittamaan armeijalle tietty määrä leipää, lihaa, viljaa ja olutta. Ryöstely oli tietenkin myös yksi keino hankkia vatsantäytettä. Varsinkin viini oli haluttua ryöstötavaraa, eivätkä kotieläimetkään aina säästyneet pataan päätymiseltä. Turner muisteleekin (1829, s. 7) oppineensa puolentoista ensimmäisen palkkasoturivuotensa aikana niin ovelaksi, ettei sen jälkeen kärsinyt puutetta hevosten, vaatteiden, lihan tai rahankaan suhteen.

Leipä oli sotilaan perusruokaa. Tavallisesti se oli tummaa, karkeaa leipää – vaaleaa leipää oli paljon vähemmän, ja oletettavasti se päätyi päällystön pöytiin. Upseerin miekassa kuvaamme hiukan sitä, kuinka armeijaa seuranneet joukot kaivoivat maahan kuoppauunin leipää paistaakseen. Jos leivät paistettiin tiiliuuneissa, tarvittiin suunnaton määrä tiiliä uunien valmistamiseen sekä polttopuuta niiden lämmittämiseen. Kaiken tämän ja viljan kuljettamiseen tarviittiin hevosia, jotka tietenkin myös piti ruokkia. Valmiit leivät täytyi toki myös kuljettaa, jos armeija jatkoi marssiaan.

Juusto ja voi saattoivat myös kuulua muona-annoksiin. Lihaa saatiin jonkin verran, lisäksi saatiin silliä (tavallisesti suolattua tai savustettua) mutta myös kapakalaa. Viljoista eniten oli ruista leipää varten, kauroja hevosille, sitten ohraa oluenpanoon. Suolaa armeijalle vietiin suuria määriä, mutta sitä todennäköisesti käytettiin enemmän säilömiseen kuin ruoan maustamiseen.

Jos vihanneksia mainitaan, ne ovat tavallisimmin herneet ja pavut, ja keripukkia arvellaankin esiintyneen C-vitamiinin puutteen vuoksi. Yksi liikekannalla olevan armeijan pulmista oli tietenkin ruokatavaran kuljettaminen – tarvittiin suuret määrät hevosia ja kärryjä, eikä ruoka säilynyt pilaantumatta pitkiä aikoja ja/tai matkoja. Tuoretuotteita, kuten kananmunia ja hedelmiä, oli senkin vuoksi lähinnä ostettava kylistä tai kaupustelijoilta. James Turner (1829, s. 4) muistelee, että oli ahminut liikaa hedelmiä saavuttuaan Skotlannista Saksaan vuonna 1632 ja sairastunut peräti kuudeksi viikoksi. Yleensäkin vatsavaivat olivat tavallisia, joko ”parasta ennen” -päiväyksen nähneiden ruokavarojen vuoksi tai siksi, että esim. karkea leipä tai armeijan olut vaativat jonkin verran tottumista.

Olut oli tärkeä juoma ja sisältyi tavallisesti sotilaan saamaan annokseen joko valmiina tai maltaina ja humalina. Mahdolliset viiniannokset olivat olutannosta pienempiä. Juomamäärät näyttävät vaihdelleen jonkin verran, ja vertailua vaikeuttaa sekin, että määrät annetaan eri mittayksikköinä (mm. ”can”, ”measure” tai litra). Esimerkiksi Wallensteinin sotilaiden annokseksi mainitaan v. 1632 joko 3 litraa olutta tai 1,5 litraa viiniä. Oluen vahvuus vaihteli, ja esim. Glückstadtissa palvelleiden skottien juomavarastoissa tavallisinta oli ”commis beer”, seuraavaksi yleisin oli ”doubled beer”, joka oli edellistä vahvempaa, ja harvinaisimpia sekä arvostetuimpia olivat tietyissä, usein oluistaan tunnetuissa, kaupungeissa tuotetut ja kaupungin mukaan nimetyt oluet, esim. ”Hamburg beer”. (Fallon 1972.)

Ruokavarojen varmistaminen oli tietenkin taistelutahdon ja joukkojen mielialan kannalta tärkeää, mutta aina ruokaa ei ollut riittävästi eikä muona-annoksia voitu välttämättä jakaa lainkaan. Nälkää kärsittiin mm. piiritystilanteissa. Pahimmissa paikoissa kerrotaan syödyn kissat, koirat ja hevosetkin. Jopa kannibalismista huhutaan. (Fallon 1972.) Myös kuivan kesän 1631 aikaan kerrotaan ruokavarojen käyneen varsin vähiin.

Kuninkaan rakuunat ovat toistaiseksi päässeet melko helpolla eivätkä ole juuri joutuneet nälkää näkemään. He tuntuvat maistelevan varsin mielellään paitsi olutta ja kananpoikaa myös makkaraa. Kuningas Kustaa II Aadolfin olemme toki nähneet aterioivan varsin ruhtinaallisesti, mutta kuninkaallisen pöydän herkkuihin palaamme myöhemmin toisessa artikkelissa.

Lähteitä:

Antila, O. & Tetri J. E. 2001. Hakkapeliittain jäljillä. Suomalaiset Euroopan sotakentillä.

Fallon, J. A. 1972. Scottish Mercenaries in the Service of Denmark and Sweden. 1626-1632.

Spring, L. 2019. In the Emperor’s Service: Wallenstein’s Army, 1625-1634.

Turner, J. 1683. Pallas Armata. Military Essayes of the Ancient Grecian, Roman, and Modern Art of War. Written in the years 1670 and 1671.

Turner, J. 1829. Memoirs of his own life and times: 1632-1670.


Ratsuväkikomppania 30-vuotisessa sodassa

Aiemmassa artikkelissa (jonka voit lukea täällä) avasimme jalkaväkikomppanian rakennetta käyttämiemme lähteiden perusteella. Totesimme, että vaikka suurin osa arvoista on käytössä vielä tänäkin päivänä, olivat jotkin tehtäväkuvaukset 1600-luvulla hyvin erilaisia kuin nykyisin. Nyt jatkamme katsaustamme ratsuväen pariin.

Harquebusier
by Thomas Jones Barker – Bonhams
Public Domain

30-vuotisen sodan ratsuväki jakaantui kahteen pääryhmään: raskaaseen ratsuväkeen (kyrassieerit) ja kevyeen ratsuväkeen (esim. harquebusiers, carabiniers, pistoleers ja ns. hakkapeliitat). Jaottelussa on kuitenkin myös poikkeuksia, kuten harquebusierien (arkebuuseja käyttävä ratsuväki) asema osana raskasta ratsuväkeä keisarillisissa joukoissa. Kannattaa myös muistaa, että rakuunoita ei laskettu osaksi ratsuväkeä, vaan heidän arvoasteikkonsa oli sama kuin jalkaväellä.

Raskaalla ratsuväellä saattoi saksalaisissa joukoissa ja erityisesti keisarillisessa armeijassa vielä 1630-luvulla olla käytössä kokovartalohaarniska, mutta haarniska keveni sodan edetessä. Ruotsalaisilla kokovartalohaarniska oli harvinaisempi näky, ja yleensä jalka- ja käsivarsihaarniskat jätettiin kyrassieereiltakin pois. Kevyellä ratsuväellä haarniska oli yleensä vain kypärä ja rintapanssari ja joskus jopa pelkkä kylteri.

Seuraamme alla jälleen Hexhamin (1642) kuvausta uudesta hollantilaisesta mallista, koska hollantilaiset opit vaikuttivat pitkälti Kustaa II Aadolfin tekemiin uudistuksiin Ruotsin armeijassa. Kuvauksia on täydennetty ja tarkennettu mm. Turnerin (1683) ja Brzezinskin (1993) perusteella.

Ratsuväkikomppanioiden koostumus vaihteli Ruotsin joukoissa jonkin verran Ruotsista tuotujen ja palkka-armeijan komppanioiden välillä. Brzezinskin mukaan ratsuväkikomppaniassa oli 125 ratsua. Ne jakautuivat ruotsalaisessa komppaniassa siten, että 102 ratsumiehestä kukin sai yhden hevosen ja loput 23 hevosta jaettiin komppanian muun henkilöstön kesken. Kapteenilla (tai everstillä, everstiluutnantilla tai majurilla omissa komppanioissaan) oli hallussaan neljä hevosta, luutnantilla ja kornetilla kolme, kahdella korpraalilla yhteensä neljä, furiirilla kaksi ja molemmilla torvensoittajilla kaksi. Tämän lisäksi kirjurilla, kappalaisella, profossilla, parturi/kirurgilla ja sepällä oli kullakin yksi hevonen.

Palkka-armeijoissa, eli käytännössä useimmiten saksalaisissa joukoissa, komppaniassa oli 99 ratsumiestä ja sitä johti rittmeister (tai eversti, everstiluutnantti tai majuri omassa komppaniassaan), jolla oli kuusi hevosta. Luutnantilla oli neljä, kornetilla kolme, majoitusmestarilla kaksi, kolmella korpraalilla yhteensä kuusi, torvensoittajilla kaksi ja parturi/välskärillä, sepällä ja kirjurilla kullakin yksi.

Fredholm von Essen (2020, s. 140) antaa hieman yllä olevasta poikkeavaa tietoa: kapteenilla ja rittmeisterilla oli kummallakin 4 hevosta, luutnantilla 3, kornetilla 3, furiirilla 2. Hän toteaa myös, että rykmenttejä muodostettaessa kappalaisen ja kirjurin pestit koetettiin siirtää rykmentin tasolle, mutta monen komppanian palvelusrullissa ne näkyivät vielä myöhemminkin komppaniatasoisina.

Ratsuväkikomppanian korpraalikaartit olivat suurempia kuin jalkaväessä: Ruotsin joukoissa yhdessä kaartissa oli jopa 33-34 ratsumiestä sitä komentavan korpraalin lisäksi. Joidenkin maiden joukoissa miehiä saattoi yhdessä kaartissa olla jopa viisikymmentä. Vaikka kaarteja johtivat korpraalit, ei niitä kutsuttu korpraalikaarteiksi, vaan ensimmäistä kutsuttiin kapteenin kaartiksi, toista luutnantin kaartiksi ja kolmatta kornetin kaartiksi. Mikäli komppaniassa oli vielä neljäs kaarti, se oli majoitusmestarin/furiirin kaarti. Lähteistä ei käy täysin selville se, miten jaottelu toimi ruotsalaisissa komppanioissa, joissa oli vain kaksi korpraalia. Voidaan kuitenkin päätellä, että yllä mainitun mahdollisen neljännen kaartin tapaan kolmatta kaartia johti furiiri. Ranskalaisissa ja englantilaisissa komppanioissa oli alla lueteltujen upseerien lisäksi aliluutnantti ja ranskalaisissa komppanioissa myös guidon, joka auttoi kornettia lipunkannossa. Brzezinskin mukaan keisarillisessa armeijassa toimi kornetin ja korpraalien välissä vielä wachtmeister, joka jalkaväen kersantin tapaan huolehti miesten käytännön harjoituksista.

Turner toteaa, että ratsuväkikomppaniat eivät aina saaneet maksua satulasepän, sepän, välskärin/parturin ja kirjurin ylläpitoon, mutta monet kapteenit palkkasivat nämä erittäin tarpeelliset miehet omalla kustannuksellaan. Esimerkiksi furiirin työkuorma kasvoi liian suureksi, ellei komppanialla ollut kirjuria. Turner toteaa myös, etteivät ratsumiehet aina sallineet satulasepän tai sepän ratsastaa joukossaan, koska nämä eivät olleet herrasmiehiä. Turner kuitenkin korostaa, ettei tällaista erottelua tulisi sallia, sillä jokaisen miehen rooli on tärkeä komppanian toiminnan kannalta.

Ratsumiehen velvollisuudet olivat hyvin samanlaiset kuin jalkaväkikomppanian sotilaalla. Hexham korostaa erityisesti ratsumiehen jumalanpelkoa ja uskollisuutta. Lisäksi ratsumiehen tuli pitää hyvää huolta hevosestaan ja varusteistaan – ja toki osoittaa taisteluissa urheutta.

Sepän, kengityssepän (smith, farrier) ja mahdollisen satulasepän tehtävänä oli huolehtia hevosten varusteista ja kengityksestä. Tarvittaessa heidän piti myös osata iskeä suonta tai lääkitä ja hoitaa hevosia muilla tavoin. Sepän piti olla aina valmiina kenkien ja naulojen kanssa. Usein kapteenit joutuivat palkkaamaan komppanian sepän omilla varoillaan. Seppä oli vapaa muusta palveluksesta.

Torvensoittaja (trumpeter). Jokaisessa komppaniassa tuli olla kaksi hyvää torvensoittajaa, jotka osasivat torvella annettavat käskyt. Tämän lisäksi heidän tuli olla kielitaitoisia ja harkitsevaisia, koska heidän tehtävänsä saattoivat sisältää viestien toimittamisen viholliselle sekä vangiksi jääneiden miesten lunnaista sopimisen ja niiden maksun. Torvensoittajien tuli majoittua lähellä kornettia siten, että he olivat aina valmiit soittamaan hälytyksen ja muut käskyt komppanialle. Turner toteaa, että saksalaisilla torvensoittajilla oli oma ammattikuntansa, joka suojeli jäseniään komppanioiden upseereiden rangaistuksilta mutta joka rankaisi heitä ankarasti sota-artiklojen ja muiden säädösten rikkomisesta. Hän kertoo mm. rykmentistä, jossa ei palvellut yksikään torvensoittaja, koska rykmentin eversti oli kerran tappanut torvensoittajan omin käsin.

Välskäri. Turner toteaa, että vaikka ratsuväkikomppaniat eivät aina saaneet maksua välskärin palkkaamiseksi, monet kapteenit palkkasivat sellaisen omista varoistaan. Välskärin tehtävänä olivat kirurgiset toimenpiteet ja haavojen sitominen. Hän oli vapaa muusta palveluksesta.

Kirjurin tehtävänä oli noutaa komppanian palkkarahat sekä pitää yllä komppanian rullia kaikkien ratsumiesten nimistä ja sukunimistä. Hän toimitti kuukausittaiset palkkalaskelmat komppanian kapteenille ja auttoi komppanian muita upseereita, kuten furiiria, kirjanpidossa. Jotain aikakauden komppanioiden hierarkian vaihtelevuudesta ja sekaannuksista tai kenties tehtävien yhdistelystä kertoo sekin, että Hexham mainitsee kirjurin toiseksi titteliksi furiirin ja laskee tämän tehtäväksi myös miesten palkkojen maksun (ks. furiiri alla).

Profossin tehtävä oli ylläpitää järjestystä sekä toimia syyttäjänä ja rangaistusten valvojana. Brzezinskin mukaan profossi kuului komppanian henkilöstöön ruotsalaisissa joukoissa, mutta palkkasotilasjoukoissa se oli rykmentin hallinnon tasoinen tehtävä.

Korpraali. Ratsuväkikomppania jaettiin kolmeen korpraalikaartiin, joiden johtaja oli yleensä korpraali (ks. yllä). Hänen tehtävänään oli tuntea kaartinsa miehet sekä pitää huolta siitä, että miesten varusteet ja hevoset olivat palveluskunnossa kaikkina aikoina. Lisäksi hän valvoi vartiovuoroon määrättyjen miesten valppautta ja vapautti nämä ennen kuin miehet väsyivät. Hän myös harjoitutti ratsumiehiä ja pyrki selvittämään miesten riidat siten, etteivät ne aiheuttaneet vaivaa luutnantille. Jalkaväkeen verratessa ratsuväen korpraalissa yhdistyivät jossain määrin korpraalin ja kersantin tehtävät.

Furiiri/Majoitusmestari huolehti komppanian majoituksesta ja muonituksesta sekä kenttäolosuhteissa että kaupunkien vartioissa ja erityisesti silloin, kun miehet majoitettiin erillisiin rakennuksiin kylissä tai kaupungeissa. Hän toimi rykmentin majoitusmestarin alaisuudessa ja toimitti tälle tarkat tiedot komppanian tarvitsemista tiloista. Brzezinskin mukaan ruotsalaisissa komppanioissa nimitys oli furiiri, kun palkkasoturikomppanioissa se oli majoitusmestari (quartermaster). Hänet voitiin lähettää myös noutamaan komppanialle annetut käskyt. Turner (1683, s. 235) toteaa, että furiiri maksoi myös ratsumiesten palkat, mutta lohduttaa, että pikemminkin kuin raskas vastuu, palkkojen maksaminen oli majoitusmestarille mukavaa vaihtelua – palkkaa kun maksettiin lopulta hyvin harvoin.

Kornetin tuli olla urhea nuori herrasmies. Kornetiksi valittu mies saattoi nuoruutensa vuoksi olla hyvinkin kokematon, mutta hänen tuli olla kunniallinen ja ystävällinen komppanian miehille, jotta nämä olisivat valmiit heittämään henkensä hänen puolestaan. Hän kantoi komppanian kornettia, eli ratsukomppanian lippua, ja johti komppaniaa mikäli kapteeni ja luutnantti eivät siihen kyenneet. Hänen tehtävänsä oli myös puolustaa miehiä sotaoikeudessa tai muussa oikeudenkäynnissä.

Pappenheimin kyrassieerit
By Anonymous plate
Public Domain

Luutnantin tuli olla kokenut sotilas, joka oli osoittanut arvonsa ja urheutensa taistelukentillä. Hän auttoi komppanian kapteenia ja komensi komppaniaa kapteenin poissaollessa. Hän selvitti miesten väliset erimielisyydet ja rankaisi heitä tarvittaessa. Hän valvoi, että komppanian korpraalit tekivät työnsä ja huolehtivat kaartiensa miehistä. Hänen tuli tuntea maasto, jonka läpi joukot kulkivat, voidakseen välttää väijytykset tai järjestää sellaisen viholliselle. Kapteenin johtaessa joukkoja luutnantin paikka oli komppanian takana pitämässä huolta siitä, että joukot seurasivat kapteenia ja kornettia hyvässä järjestyksessä. Taistelussa kapteenin johtaessa komppanian hyökkäykseen luutnantti pysytteli joukkojen takana rohkaisemassa miehiä, miekka valmiina – ja jos joku komppanian ratsumiehistä osoittautui pelkuriksi ja kääntyi pakoon, oli luutnantin tehtävä tappaa mies. Leireissä hän kävi vartioon määrättyjen miesten luona ja piti huolen siitä, että korpraalit vaihtoivat vartiomiehiä tarpeeksi usein.

Kapteenin tai rittmeisterin tuli olla jumalaa pelkäävä, erittäin kunniallinen ja jalosukuinen. Hänen tuli olla tasapuolinen ja viisas sekä kiinnostunut komppanian miesten oloista ja hevosten voinnista. Hänen tuli seurata ylempiensä käskyjä, olla aina ensimmäisenä ratsailla ja toimia kaikissa tilanteissa urhoollisesti. Hänen tuli palkita miehet, jotka osoittivat rohkeutta ja toimivat kunniallisesti. Hän ei saanut antaa miestensä ryöstellä tai muuten tuhota maanviljelijöiden koteja, ellei sitä ollut erikseen käsketty tekemään.

Lähteet:

Brzezinski, M. (1993). The Army of Gustavus Adolphus – Cavalry.

Dawson, J. (1632). The Swedish Discipline, Religious, Civile, and Military, Etc.

Fredholm von Essen, M. (2020). The Lion from the North: Volume 1 The Swedish Army of Gustavus Adolphus, 1618-1632.

Hexham, Henry (1642). The principles of art military, practised in the warres of the United Provinces consisting of the severall formes of battels, represented by the illustrious Maurice Prince of Orange of famous memorie, and His Highnesse Frederick Henry Prince of Orange, that is Captaine Generall of the Army of the high and mighty Lords the States Generall of the United Provinces : together with the order and forme of quartering, encamping, and approaching, in a warre offensive and defensive.

Turner, James (1683). Pallas Armata – Military Essayes of the Ancient Grecian, Roman, and Modern Art of War.

« Older posts Newer posts »

© 2022 Susimetsä

Theme by Anders NorenUp ↑