Ulla ja Marko

Kategoria: Kuninkaan Rakuunat (Page 3 of 13)

Jalkaväkikomppania 30-vuotisessa sodassa

Armeijoiden komentojärjestys sekä upseerien ja miehistön jäsenten arvohierarkia eivät ole muuttuneet valtavasti 1600-luvun jälkeen. Eroja kuitenkin löytyy enemmän, kun tarkastellaan tehtäviä, joita komppanian eri jäsenten oli suoritettava. Koska eroja oli myös jalkaväki- ja ratsuväkikomppanioiden välillä, keskitymme tässä vain jalkaväkeen ja palaamme ratsuväkeen myöhemmin toisessa artikkelissa.

Musketööri
Jacob de Gheyn 1608
www.albion-prints.com

30-vuotisessa sodassa ruotsalainen jalkaväkikomppania muodostui sekä musketööreistä että pikeneereistä. Eri maissa oli eroja siinä, kuinka monta korpraalia komppaniaan kuului. Turner ja Hexham mainitsevat kolme korpraalia, joista kukin johti yhtä skvadroonaa (~ korpraalikaartia) yhdessä ns. lanspresadon kanssa. Kaksi kaarteista oli musketöörejä ja yksi pikeneerejä. Brzezinski ja Dawson puolestaan toteavat, että ruotsalaiseen komppaniaan kuului kolme pikeneerikaartia ja kolme musketöörikaartia joita kutakin johti korpraali. Korpraaleja oli siis yhteensä kuusi.

Erot korpraalien määrässä johtuvat osaksi komppanian koosta. Eri maiden armeijoissa jalkaväkikomppanian vahvuus vaihteli noin sadasta miehestä jopa kolmeen tai neljäänsataan mieheen. Dawson ja Brzezinski toteavat, että Kustaa II Aadolfin jalkaväessä oli yhdessä komppaniassa n. 150 miestä upseereineen. On kuitenkin huomattava, etteivät määrät käytännössä toteutuneet, sillä useimmat komppaniat ja rykmentit olivat alimiehitettyjä. On siis hyvinkin mahdollista, että komppanian kenttävahvuus oli lähempänä Turnerin ja Hexhamin mainitsemaa sataa miestä.

Ruotsalaisessa mallissa komppaniassa oli siis kuusi korpraalikaartia, joista kolme oli musketöörikaarteja ja kolme pikeneerikaarteja. Yhteen pikeneerikaartiin kuului 18 miestä (kolme ruotua) ja yhteen musketöörikaartiin 24 miestä (4 ruotua). Kuhunkin ruotuun kuului kuusi sotilasta, ja yhtä ruoduista johti korpraali itse kun taas loppuja johtivat ns. ruotumestarit (rotmaster). Lisäksi jokaisessa ruodussa oli ns. aliruotumestari, file closer, mikä tarkoitti käytännössä sitä, että ruodun seistessä rivissä ruotumestari oli sen oikeassa reunassa ja aliruotumestari sen vasemmassa.

Pikeneeri
Jacob de Gheyn 1608
www.albion-prints.com

Turner toteaa, että useimpien maiden komppanioissa upseereita (commissioned) olivat kapteeni, luutnantti ja vänrikki – paitsi espanjalaisilla, joiden komppanioissa ei ollut luutnanttia. Aliupseereita (uncommissioned) olivat kersantit, korpraalit ja rumpalit. Joissain järjestelmissä aliupseereihin lukeutuivat myös varusmestari (captain of arms, rustmaster), majoitusmestari (furiiri), lipunkantaja (furer) ja kirjuri. Kirjuria lukuunottamatta he toimivat kersantin alaisuudessa.

Seuraavassa kerrotaan komppaniaan kuuluvien miesten tehtävistä pääasiassa Hexhamin kuvaamaan uuteen hollantilaiseen malliin perustuen. Tämän lähteen valitsimme siksi, että Kustaa II Aadolf uudisti sodankäyntiä 30-vuotisen sodan taistelukentillä nimenomaan hollantilaisen mallin mukaan. Kuvauksia on myös täydennetty ja tarkennettu Ruotsin kontekstiin Turnerin Pallas Armatan ja Dawsonin The Swedish Disciplinen perusteella. Kuten yllä todettiin, Hexham kuvaa komppaniaa, jossa on kolme korpraalia, mikä ei Brzezinskin tai Dawsonin mukaan pitänyt paikkaansa Ruotsin armeijassa. Lähteiden välillä ei kuitenkaan ole merkittäviä eroja miehistön jäsenten tehtävissä.

Sotilaan, vartijan (centinel), tuli ymmärtää velvollisuutensa ja saapua komppaniansa tai skvadroonansa luo ripeästi kuullessaan rumpujen soiton ja muina määrättyinä aikoina. Tarvittaessa hän seisoi tarkkaavaisesti vartiossa ja kutsui korpraalin paikalle, mikäli joku yritti lähestyä leiriä. Hänen tuli pitää tarkkaa huolta aseistaan ja varusteistaan. Taistelussa hänen tuli pysyä paikallaan ja kuunnella käskyjä. Jos käskyjä ei voinut metelissä kuulla, oli kuunneltava rumpuja, joilla annettiin käskyt edetä, hyökätä tai perääntyä.

Herrasmies (gentleman). Monissa komppanioissa, erityisesti rykmentin everstin johtamassa komppaniassa, oli mukana myös herrasmiehiä. He muodostivat usein yhden komppanian korpraalikaarteista. Astuessaan palvelukseen herrasmies palveli ensimmäisen kuukauden vartiotehtävissä oppiakseen sotilaan tehtävät ja osatakseen johtaa miehiä asemassaan ylennyttyään. Tämän jälkeen hänellä ei enää ollut leirin vartiotehtäviä, vaan hän osallistui patrulleihin ja tiedustelutehtäviin. Taisteluissa tai niiden lähestyessä herrasmiehet asetettiin etulinjaan tarkkailupaikkoihin, joissa he pysyivät pistoolin ja miekkansa kanssa kunnes saivat luvan poistua. He tarkkailivat vihollista ja antoivat hälytyksen komppanialle, mikäli komppanian täytyi varautua puolustautumaan. Herrasmies kulki myös yhdessä vartiokapteenin tai muiden herrasmiesten kanssa leireissä ja muissa asemapaikoissa pitäen huolta siitä, että vartijat pysyivät valppaina. Herrasmieskaartia johti yksi korpraaleista, joka toimi joskus myös lipunkantajana (furer, vänrikin apulainen).

Ruotumestarit (rot-master) olivat korpraalin apulaisia, yleensä luotettavia ja kokeneita miehiä, jotka kykenivät tarvittaessa johtamaan ruotujaan itsenäisesti. Musketöörikaarti jakautui neljään kuuden miehen ruotuun ja pikeneerikaarti kolmeen. Yhtä ruoduista johti kyseisen kaartin korpraali ja loppuja ruotumestarit. Kussakin ruodussa oli tämän lisäksi myös ns. aliruotumestari (inferior rot-master).

Parturi. Jokaisessa komppaniassa tuli olla hyvä parturi, joka huolehti sekä sotilaiden ulkonäöstä että sitoi näiden taisteluissa saamat haavat. Hän oli vapaa muusta palveluksesta.

Kirjurin tuli olla rehellinen mies, jolle kapteeni saattoi antaa tehtäväksi noutaa komppanian kuukauden palkat. Hän piti yllä komppanian palvelusrullaa ja kirjasi uudet miehet sekä siihen että palkkalistoille. Nämä tehtävät hoitaakseen hänen tuli hallita luku- ja kirjoitustaito sekä matematiikkaa. Kuukausittain hän toimitti kapteenille tai ylemmälle upseerilleen todenmukaisen palkkalaskelman.

Rumpalit. Jokaisessa komppaniassa tuli olla kaksi hyvää rumpalia, jotka osasivat rummuilla annettavat kutsut ja käskyt. Marssin aikana rumpalit toimivat yhdessä rykmentin rumpalimajurin kanssa. Rumpalin tuli olla kielitaitoinen, koska hänet voitiin lähettää vihollisen leiriin maksamaan lunnaat vangiksi jääneistä sotilaista. Jos hänet vietiin vankien luo, hänen silmänsä usein sidottiin jottei hän voinut tarkastella vihollisen puolustuksia, mutta hänen tuli kuitenkin pyrkiä keräämään niin paljon tietoa kuin mahdollista.

Furiiri (fourier, furryer), eli majoitus- ja muonitusmestari, huolehti komppanian majoituksesta ja leirin eri alueiden rajaamisesta. Hän toimi tässä tehtävässä rykmentin majoitusmestarin alaisuudessa ja ilmoitti tämän käskyt kapteenilleen ennen niiden toimeenpanoa. Kersanttien ja upseerien tavoin hän saattoi kantaa asemansa merkkinä bardisaania tai hilparia. Erään uudemman lähteen mukaan furiiri olisi ”kersantti, jolla on lisävastuita”, ja hän olisi komentanut mm. yllä mainittua herrasmiesten kaartia sekä avustanut vänrikkiä lipunkannossa. Tämä ei kuitenkaan näytä pitävän paikkaansa tässä artikkelissa käyttämiemme muiden lähteiden perusteella – furiirin palkkakin on selvästi kersantin palkkaa pienempi. Ero saattaa johtua muuttuneista käytännöistä tai mahdollisesti furiirin ja lipunkantajan (furer, alla) tehtävien yhdistämisestä (esim. miespulan vuoksi).

Varusmestari (gentleman/captain of armes, rustmaster) oli komppanian vanhin herrasmies ja vastuussa aseiden kunnon tarkkailusta. Hän piti luetteloa komppanian käytössä olevasta aseistuksesta ja toimitti rikkoutuneet aseet sepän korjattavaksi. Turner toteaa, että varusmestarin pitäisi olla itsekin aseseppä pystyäkseen korjaamaan ampuma-aseiden lukot. Sotilaan kuoltua, sairastuessa tai karattua armeijasta, tuli tämän kaartin korpraalin (tai sotilaan itse, jos mahdollista) tuoda sotilaan aseet varusmestarin haltuun, kunnes niitä jälleen tarvittiin. Varusmestari myös tarkasti vartiovuorossa olevien sotilaiden aseet, ammukset ja ruudin.

Lipunkantaja (tai apulaislipunkantaja) (furer, fuhrer) auttoi vänrikkiä komppanian lipun kantamisessa ja siitä huolehtimisessa. Yleensä vänrikki kantoi lippua marssin alussa, mutta armeijan päästyä kauemmas kaupungista tai muusta julkisesta paikasta lippu annettiin lipunkantajalle. Turner toteaa, että saksalaisessa järjestelmässä lipunkantaja oli myös herrasmiesten korpraalikaartin korpraali.

Korpraali oli korpraalikaartin johtaja (Hexhamin kolmen korpraalin versiossa skvadroonan johtaja). Hänen tuli olla rehellinen ja kykenevä mies, joka pystyi suorittamaan tehtävänsä sen vaatimalla vakavuudella, nöyryydellä ja rauhallisuudella. Hän tunsi miehensä nimeltä ja huolehti siitä, etteivät vanhemmat sotilaat pilkanneet nuorempia miehiä harjoituksissa. Marssin aikana korpraali johti omaa kaartiaan. Leiriydyttäessä hän kävi vartiovuorossa olevien luona ja huolehti siitä, että vartijat vaihdettiin tarpeeksi usein. Varusmestarin tavoin hän myös katsoi, että sotilailla oli tarpeeksi ruutia, kuulia ja lunttulankaa ja että näiden aseet olivat puhtaat ja toimintakuntoiset.

Kersantti. Komppaniassa oli yleensä kaksi kersanttia (everstin komppaniassa kolme), vanhempi ja nuorempi. Heidän tuli olla kokeneita, tarkkaavaisia miehiä, joita muut kunnioittivat. Heidän tehtävänsä oli auttaa kapteenia ja muita upseereita sekä panna täytäntöön näiden antamat käskyt. Kersantin tuli kyetä opettamaan miehille oikea tapa käyttää aseita. Hänen tuli myös marssia komppanian rinnalla varmistamassa, että miehet pysyivät suorissa linjoissa marssin aikana. Kersantin ase / arvon merkki oli hilpari tai bardisaani, jonka kanssa hän marssitti profossin eteen miehet, jotka kapteeni tai ylempi upseeri oli määrännyt rangaistavaksi. Hän toimi myös rykmentin kersanttimajurin/majurin alaisuudessa ja toimitti tämän käskyt kapteenilleen, luutnantilleen, vänrikilleen tai komppanian korpraaleille. Hän toimitti komppanialle myös ammukset, ruudin ja muut materiaalit.

Vänrikin (ensign, ancient), eli lipunkantajan, tuli olla antelias ja kykenevä nuori mies ja huolehtia erityisesti kunniastaan ja maineestaan. Hänen vastuullaan oli komppanian lippu, eivät muut komppanian asiat elleivät sekä kapteeni että luutnantti olleet toisaalla, missä tapauksessa hänellä oli vastuu komppaniasta. Hänen tuli olla miesten rakastama ja ystävällinen näitä kohtaan. Turner toteaa, että sotilaan ollessa syytettynä sotaoikeudessa tai profossin edessä vänrikin tehtävä oli puolustaa syytettyä. Marssilla vänrikin paikka komppanian lipun kera oli kolmannen tai neljännen pikeneeririvin takana, ja taistelussa hänen tuli varjella lippua hengellään.

Luutnantti oli komppanian toiseksi korkein upseeri. Hän toimi kapteeninsa sijaisena tämän poissaollessa. Hänen tuli olla kykenevä, kunniallinen mies jolla oli taistelukokemusta. Hänen tuli ymmärtää kapteenin tehtävät ja totella kapteeniaan kaikessa eikä tehdä omia päätöksiä, ellei kapteeni ollut poissa. Hän toimi myös kapteenin neuvonantajana. Miesten välisiä riitoja ratkoessaan hän ei saanut olla puolueellinen vaan hänen tuli kohdella kaikkia tasavertaisesti. Vakavampien rikkeiden kohdalla hänen tuli viedä asia kapteenin käsiteltäväksi. Kapteenin poissaollessa luutnantti huolehti komppaniasta ja sen harjoituksista, mutta kapteenin ollessa paikalla luutnantti oli komppanian takana tarkkailemassa, että kapteenin antamia käskyjä noudatettiin tarkasti. Marssin aikana luutnantin paikka oli myös komppanian takana. Turner toteaa, että Espanjan armeijassa ei ollut luutnanttia. Luutnantin asemaa pidettiin turhana komppanian hierarkiassa, sillä vänrikki saattoi toimia kapteenin sijaisena. Turner toteaa myös, että Kustaa II Aadolf oli mahdollisesti aikonut seurata espanjalaista esimerkkiä, mutta armeija ei ollut suostunut tämän perinteisen aseman poistamiseen.

Kapteeni oli komppanian komentava upseeri. Hänen tuli olla ankara ja vakava mies, jota sotilaat tottelivat, pelkäsivät ja kunnioittivat. Hänen tuli kuitenkin kohdella miehiään isällisellä rakkaudella ja huolehtia siitä, että nämä saivat palkkansa ajallaan ja että sairaudet hoidettiin sekä muista tarpeista huolehdittiin. Hän kantoi vastuun siitä, että miehet suorittivat velvollisuutensa ja harjoittelivat aseiden käyttöä. Kapteenin oli oltava urhea ja uskova mies, joka ei menettänyt rohkeuttaan vihollisen edessä vaan piti tappion uhatessakin asemapaikkansa antautumatta, kunnes kaikki toivo avun saapumisesta oli menetetty.

Lähteet:

Brzezinski, M. (1993). The Army of Gustavus Adolphus – Infantry.

Dawson, J. (1632). The Swedish Discipline, Religious, Civile, and Military, Etc.

Hexham, Henry (1642). The principles of art military, practised in the warres of the United Provinces consisting of the severall formes of battels, represented by the illustrious Maurice Prince of Orange of famous memorie, and His Highnesse Frederick Henry Prince of Orange, that is Captaine Generall of the Army of the high and mighty Lords the States Generall of the United Provinces : together with the order and forme of quartering, encamping, and approaching, in a warre offensive and defensive.

Turner, James (1683). Pallas Armata – Military Essayes of the Ancient Grecian, Roman, and Modern Art of War.

Kaksintaistelut 1600-luvulla

Kuninkaan rakuunat -sarjan kolmannessa osassa, Salamurhaajan merkissä, Josef Svärd kohtaa ylimyksen, joka haluaa mitellä miekkoja rakuunakomppanian kapteenin kanssa. Kaksintaistelut olivatkin tärkeä osa 1600-luvun maailmaa. Niitä käytiin uskomattomia määriä: esimerkiksi Ranskan Henrik IV:n hallintokaudella (1589 – 1610) kerrotaan ainakin 8000 aatelisen menettäneen henkensä kaksintaisteluissa. Kaksintaisteluintoa koetettiin hillitä laeilla ja jopa kuolemanrangaistuksin, mutta vielä Ludvig XIV:n hallintokaudella (1643–1715) kaksintaisteluissa menehtyi tuhansia aatelisia.

Aateliset ja upseerit näkivät kaksintaistelut tuohon aikaan kunniallisena tapana ratkaista ristiriidat. Demeter (1965) toteaa, että kaksintaistelukulttuuri muodostui osaksi yläluokan kunniakäsitystä ja identiteettiä. Se erotti heidät alemmista luokista ja osoitti, että heillä oli omaa valtaa: he saattoivat ratkaista erimielisyytensä yleisen lain ulkopuolella. Espanjassa, missä katolinen kirkko ja absoluuttinen monarkia yhdistivät voimansa kaksintaisteluita vastaan, ne eivät koskaan yleistyneet samalla tavalla kuin monissa muissa Euroopan maissa. (lähde, lähde.)

Kaksintaisteluista muodostui tarkasti määritelty rituaali, jossa riitaantuneet henkilöt sekundantteineen kokoontuivat ennalta sovitussa paikassa ratkaisemaan riitansa miekoin. Toisin kuin olemme elokuvissa nähneet, sekundantit taistelivat keskenään samaan aikaan kuin itse riitapukarit.

Koska taisteluissa kuoli paljon tärkeissä asemissa olevia aatelisia, ne pyrittiin kieltämään laein ja rangaistuksin. Esimerkiksi yllä mainittu Henrik IV kuitenkin veti itse pohjan omilta käskyiltään myöntämällä armahduksia kaksintaisteluista kiinni jääneille ja erityisesti myöntäessään Crequille ja Savoijin Don Philipille luvan kaksintaisteluun lisäten, että mikäli hän ei olisi kuningas, hän olisi valmis toimimaan Crequin sekundanttina. Näin kuningas siis pikemminkin lietsoi alamaistensa innokkuutta kaksintaisteluihin kuin hillitsi sitä (lähde).

Koska kaksintaistelut kieltävät asetukset koskivat yleensä ylläkuvattuja rituaalinomaisia järjestettyjä tilaisuuksia, niitä kierrettiin aloittamalla taistelu välittömästi riitatilanteessa. Näitä ei laskettu kaksintaisteluiksi, vaan niitä kutsuttiin yksinkertaisesti ”kohtaamisiksi”. Siksi oli tärkeätä pystyä todistamaan, että kyse oli todellakin äkkiä syntyneestä erimielisyydestä, eikä taustalla ollut aiempia tapahtumia tai pidempää sukuriitaa. Koska pidemmän riidan todistaminen oli vaikeata, välttyivät ”kohtaamisiin” osallistuneet usein rangaistuksilta, jotka langetettiin kaksintaisteluihin syyllistyneille (lähde).

Kaksintaistelut tuottivat harmia myös yliopistoissa. Miekkailutaitoa pidettiin tärkeänä osana oppineiston sivistystä. 1600-luvun yliopistoissa opiskeltiin miekkailua ja miekka kuului olennaisena osana ylioppilaiden asuun. Sorbonnen yliopisto Pariisissa sijaitsi tuolloin kaupungin muurien ulkopuolella, pahamaineisella alueella, joten miekankäsittelytaito oli tärkeä osa myös jokapäiväistä selviytymistä. Ruotsissa Uppsalan yliopistossa kaksintaistelut olivat tunnettu kuolinsyy opiskelijoiden keskuudessa. Kerrotaan, että 1600-luvun alussa kaksi yliopiston professoria keräsi ympärilleen uskollisia seuraajia, jotka kävivät keskenään kaksintaisteluita. Samoin opiskelijajärjestöjen välillä käytiin verisiä kamppailuita vuosisadan aikana. (Mm. Lindroth, 1976, ss. 82-.) Åbo Academissakin miekkailua opetettiin ilmeisesti 1600-luvun puoliväliltä lähtien, kenties jopa yliopiston perustamisesta lähtien. Selkeä maininta miekkailunopettajasta löytyy kuitenkin vasta vuodelta 1674, kun kreivi de la Gardie suosittelee vapautuneeseen miekkailun harjoitusmestarin toimeen palvelijaansa Anders Keesiä (lähde).

Kaksintaistelut aiheuttivat päänvaivaa myös Kustaa II Aadolfille. Harte (1759) kertoo, että kuningas pyrki hillitsemään kaksintaisteluita armeijansa upseereiden keskuudessa asettamalla käskyn teloittaa kaksintaisteluun syyllistyneet. Erään tarinan mukaan kaksi hänen palveluksessaan ollutta korkea-arvoista upseeria oli ajautunut ristiriitaan. Kuninkaan kannasta tietoisina he pyysivät tältä lupaa ratkaista riitansa kaksintaistelulla. Kuningas kuuli upseereitaan, moitti heitä vääristyneestä kunniakäsityksestä mutta antoi luvan käydä kaksintaistelu sovittuna aikana, sovitussa paikassa ja lupasi jopa itse tulla valvomaan taistelua. Sovitulla hetkellä kuningas saapui kaksintaistelupaikalle pienen sotilassaattueen kanssa. Saattue muodosti piirin kaksintaistelijoiden ympärille. Kuningas käski taistelijoita aloittamaan ja kääntyi sitten profossinsa puoleen sanoen: ”Ystäväni, sillä hetkellä, kun toinen näistä miehistä kuolee, katkaiskaa välittömästi eloon jääneen kaula minun edessäni.” Sanat kuullessaan upseerit polvistuivat kuninkaan eteen ja anoivat tältä anteeksiantoa. Kuningas vaati heitä syleilemään toisiaan ja vannomaan ystävyyttä loppuiäkseen. Upseerit tekivät näin kiitollisina siitä, että saivat säilyttää henkensä. Dodge (1895) kertoo samasta tapauksesta mutta antaa kuninkaan suuhun hieman eri sanat: ”Nyt, herrat, ryhtykää toimeen älkääkä lopettako, ennen kuin toinen teistä on kuollut. Profossimarsalkka teloittaa eloonjääneen!”

Lähteitä:

– Demeter, K. 1965. The German Office – Corps in State and Society 1650-1945, London, Weidenfeld and Nicolson.

– Dodge, T.A. 1895. Gustavus Adolphus; a history of the art of war from its revival after the middle ages to the end of the Spanish succession war, with a detailed account of the campaigns of the great Swede, and of the most famous campaign of Turenne, Condé, Eugene and Marlborough.

– Harte, W. 1759. The History of the Life of Gustavus Adolphus, King of Sweden.

– Lindroth, S. 1976. A History of Uppsala University, 1477-1977.

Mary Frith ja muita rooleja rikkovia naisia 1600-luvulla

Äänekkäästi kiroileva hahmo kiinnitti hänen huomionsa. Tämä seisoi katsomossa harmaassa doubletissa, pussittaviin housuihin puetut jalat harallaan ja pitkä savipiippu huultensa välissä. Kupeella oli miekka. Leveälierinen hattu istui päässä niin vinossa, että lieri peitti toisen silmän. Sen alta pilkistivät lyhyet hiukset ja kulmikkaat kasvot, jotka kuitenkin selvästi kuuluivat naiselle.

Salamurhaajan merkki (Kuninkaan rakuunat III)
Mahdollisesti Mary Frith (’Moll Cutpurse’)
by Jan Barra
line engraving, circa 1623-1634
NPG D28536
© National Portrait Gallery, London
Käytetty CC-lisenssillä

Kuninkaan rakuunoiden kolmannessa osassa, Salamurhaajan merkissä, tapaamme naisen nimeltä Mary Frith. Frith oli eräänlainen aikansa kuuluisuus. Hän herätti Lontoossa huomiota mm. käyttämällä miehen asua aikana, jona vastakkaisen sukupuolen vaatteisiin pukeutumista katsottiin karsaasti ja se usein myös kiellettiin laissa. Hän poltti piippua – tapa, jota pidettiin miehisenä – ja harrasti avoimesti uhkapelejä sekä muita perinteisesti naisille sopimattomiksi katsottuja aktiviteetteja. Hänen työnkuvansa mm. varkaana ja varastetun tavaran myyjänä ei sekään sopinut naisen perinteiseen rooliin. Frith joutuikin hankaluuksiin virkavallan kanssa sekä laittomien toimiensa että ”siveettömän ja miehekkään” pukeutumisensa vuoksi.

1600-luvulla naisen rooli yhteiskunnassa oli kapea. Lähes aina naisen odotettiin menevän naimisiin – hän oli ensin isänsä, sitten aviomiehensä holhouksen alainen, ja tarvittaessa holhoojana toimi joku toinen sukulaismies. Valinnanvaraa vaimon ja äidin roolin ulkopuolella ei juuri ollut, sillä naisilla ei useinkaan ollut oikeutta esim. omistaa maata (tai muuta omaisuutta) tai harjoittaa ammattia. Lesken elämä saattoi olla jonkin verran vapaampaa, etenkin, jos aviomieheltä jäi perintöä ja/tai ammatti, jota leski saattoi – usein ammattiliiton luvalla – harjoittaa. Myös luostarilaitos tarjosi naisille toisenlaisen vaihtoehdon, joskin sen vapaudesta ja itsenäisyydestä voi olla monta mieltä.

Raamatusta Pietarin kirjeestä lähtöisin olevan sanonnan mukaisesti naista pidettiin yleisesti ns. heikompana astiana. Naisen uskottiin olevan paitsi fyysisesti myös moraalisesti ja henkisesti miestä heikompi (minkä vuoksi hänen ajateltiin tarvitsevan miehen holhousta). Ääriesimerkkinä väiteltiin mm. siitä, onko naisilla lainkaan sielua ja jos on, onko se saman arvoinen kuin miehen sielu – vai hanhen. Vaikka moni piti naisia vähemmän älykkäinä kuin miehiä, oli niitäkin, jotka ymmärsivät paradoksin: tyttöjen koulutus oli usein vähempiarvoista ja kapea-alaisempaa kuin poikien saama koulutus. Naisten ei uskottu tarvitsevan samanlaista tietoa kuin miesten, heidän ei kuviteltu kykenevät sitä oppimaan tai naisen oppineisuutta pidettiin suorastaan vahingollisena. (mm. Fraser, 1984)

Niinäkin aikoina, kun kirkko tai miessukupuoli on koettanut pakottaa naisia tiettyyn muottiin, ovat naiset kuitenkin löytäneet tapoja rikkoa rajoja, eikä Mary Frith suinkaan ollut ainoa poikkeuksellisesti pukeutuva ja käyttäytyvä nainen. Miehen asua suosittiin 1600-luvulla alempien yhteiskuntaluokkien lontoolaisnaisten keskuudessa (ns. ”roaring girls”). Naisten miehekäs pukeutuminen herätti närkästystä monissa aina puritaaneista itse kuninkaaseen. Tammikuussa 1620 John Chamberlain kirjoitti kirjeen Dudley Carletonille ja kuvasi Lontoon kaduilla kulkevia naisia seuraavasti (käännös omamme):

Eilen Lontoon piispa kutsui koolle kaupungin papiston ja kertoi heille saaneensa kuninkaalta käskyn, jonka mukaan pappien tulisi kiivaasti ja purevasti saarnata naisten julkeutta vastaan. He pukeutuvat leveälierisiin hattuihin ja doubletteihin, heidän hiuksensa on leikattu tai keritty lyhyiksi, ja jotkut kantavat stilettoja tai tikareita ja muita vastaavia kapineita.

Lemmings D. & Walker C. (2009). Moral Panics, the Media and the Law in Early Modern England, s. 63.

Vuonna 1620 kirjoitettiin myös kaksi anonyymiä kiertokirjasta, Hic Mulier ja Haec-Vir, joissa kauhisteltiin miesmäisesti pukeutuneita naisia. Ensimmäisessä naisia muistutetaan suorin sanoin heille sopivasta käytöksestä ja torutaan heitä – vapaasti käännettynä – mm. seuraavasti:

Hirviömäisesti olette vaihtaneet miellyttävät huput, hilkat ja päähineet sekä kauniit puvut ja huivit hämäräperäisen rettelöijän leveälieriseen hattuun ja riettaaseen sulkaan [. . .] siveettömään ranskalaiseen doublettiin, joka on jätetty viekoittelevasti napittamatta [. . .] ja jonka lyhyt helma [ei peitä mitään]; loisteliaat pitkät kutrinne olette vaihtaneet häpeällisen lyhyisiin hiuksiin; [. . .] ja neulat miekkoihin.

Hic Mulier, ss. 3-4

Hic Mulierin kirjoittaja syyttää naisten heikosta moraalista näytelmiä ja kirjallisuutta, jossa ylhäissyntyisetkin naiset usein sonnustautuivat miehen valeasuun. Esimerkkinä kirjoittaja mainitsee Bradamanten, naisritarihahmon, joka esiintyi mm. runoissa, oopperoissa ja ranskalaisen Robert Garnerin vuonna 1572 kirjoittamassa tragikomediassa. Teema oli yleinen myös espanjalaisessa comedia de capa y espada -näytelmäperinteessä juuri 1500- ja 1600 -luvuilla (lue artikkelimme historiallisen seikkailun alatyypeistä).

Lisäksi naisten tiedetään pukeutuneen miehiksi esim. 1600-luvun puolivälin Ranskan sisällissodissa (Fronde) ja Englannin sisällissodassa. Miesten asussa naiset saattoivat värväytyä sotilaiksi ja pääsivät lähtemään miestensä mukana sotaan. Naiset saattoivat myös pukeutua miehiksi varmistaakseen turvallisuutensa matkustaessaan. Eräs tunnetuimmista tapauksista lienee oopperalaulaja Julie d’Aubigny, Mademoiselle Maupin, joka 1600-luvun loppupuolella kävi ja voitti kaksintaistelun suututettuaan vastustajansa pukeutumalla avoimesti miehen vaatteisiin ja suutelemalla naista. Espanjalaisen seikkalijattaren Catalina de Erauson mainitsemmekin Kuuririn viitassa (lue artikkelimme hänestä).

Yläluokan naisten parissa rooliodotukset olivat joiltain osin jäykemmät, mutta toisaalta asema salli heille toisenlaisia vapauksia. Salamurhaajan merkissä tutustumme mm. Madame de Rambouillet’n kirjallisuussalonkiin sekä Madame de Chevreuseen (lue artikkelimme) ja saamme tietää kuningas Louis XIII:n äidin, Marie de Médicin, sekä sisaren, Henrietta Marian, poliittisesta aktiivisuudesta. Heidän lisäkseen voisi mainita Lucy Hayn, Carlislen kreivittären, joka nousi Englannin kuningattaren, Henrietta Marian, kamarin johtoon ja osallistui politiikkaan erityisesti 1640-luvun sotaisina aikoina. Lisäksi hän sekaantui englannin pääministerin, Buckinghamin herttuan, ja Ranskan kuningattaren salasuhteeseen varastamalla herttualta timantteja, jotka tämä oli saanut kuningattarelta – mikä johti vaikeuksiin, kun Louis XIII halusi nähdä lahjoittamansa timanttikorut vaimonsa yllä. Lukija saattaakin aavistaa, että Lucy Hay oli eräänlainen inspiraatio Alexandre Dumas’n Kolmen muskettisoturin Milady de Winterille.

Maininnan ansaitsee myös Kustaa II Aadolfin tytär Kristiina. Kruununperijä ja tuleva kuningatar sai prinssin kasvatuksen, joten hänen opintoihinsa kuului mm. miekkailu. Hänen myös kerrotaan viihtyneen miesten vaatteissa.

Naiset saattoivat toimia myös vakoojina, sillä heitä ei välttämättä epäilty salamyhkäisistä tai poliittisista toimista siinä missä miehiä. Esimerkiksi näytelmäkirjailija ja runoilija Aphra Behn (1640 – 1689) toimi kuningas Charles II:n vakoojana Antwerpenissä ja käytti mm. koodinimiä Astrea ja Agent 160. (Lue lisää vakoojina toimineista 1600-luvun naisista artikkelistamme.)

Kuvituskuva Théophile Gautierin
teoksesta Mademoiselle de Maupin

Kaikki naiset eivät siis 1600-luvun Euroopassakaan asettuneet kuuliaisen, hyveellisen ja näkymättömän naisen rooliin. Vaikka naisen elämä ei tokikaan ollut niin vapaata kuin se on nykypäivänä suuressa osassa maailmaa, löytyy historiastakin naisia, jotka ovat uskaltautuneet uhmaamaan yhteiskunnan rakentamia ja säätämiä roolijakoja. Naiset ovat rikkoneet pukeutumissääntöjä, toimineet politiikassa, olleet merirosvoja ja vakoojia, kirjailijoita ja taiteilijoita, taistelleet sodissa, turnajaisissa ja kaksintaisteluissa, puolustaneet kotejaan (tai linnojaan) ja kieltäytyneet alistumasta avioliiton mukanaan tuomaan alamaisuussuhteeseen.

Lisää aiheesta mm.
Fraser, A. (1984): The Weaker Vessel: Women’s Lot in Seventeenth-Century England
León, V. (1999): Uppity Women of the Renaissance
Setälä, P. (2002): Pohjoisen renessanssin nainen
Toropainen, V. P. (2019): 39 tarinaa 1600-luvun turkulaisnaisista
Utrio, K. (1985): Eevan tyttäret

Madame de Chevreuse

Duchess of Chevreuse
Unidentified painter – Portrait Gallery of Rohan family in Sychrov castle, Liberec city, Czech Republic. Rohanska portretni galerie. (Wikipedia)

Richelieu oli pelännyt kuningattaren suosikin saavan liikaa valtaa, voittihan kaunis nainen puolelleen kuninkaankin. Kaikki tuntuivat olevan suloisen, nauravaisen ja nokkelan Marien vallassa. Sellainen oli aina vaarallista, mutta suositun herttuattaren vastustaminen julkisesti olisi kaatanut muiden vihan Richelieun niskaan.

Salamurhaajan merkki (Kuninkaan rakuunat III)

Huom. Niille, jotka eivät vielä ole lukeneet Kuninkaan rakuunoiden kolmatta osaa, Salamurhaajan merkkiä, saattaa seuraava teksti sisältää pieniä juonipaljastuksia!

Yksi keskeisistä todellisista historiallisista henkilöistä Salamurhaajan merkissä on Marie de Rohan, Madame de Chevreuse (1600-1679). Kauniiksi ja älykkääksi kiitelty herttuatar oli vaikutusvaltainen nainen. Hän osallistui moniin poliittisiin käänteisiin eikä epäröinyt heittäytyä mukaan salajuoniin ja jopa salamurhahankkeisiin.

Marie de Rohanin lapsuus oli aatelistytön lapsuudeksi poikkeuksellinen. Äidin kuoltua Marie ja tämän veli kasvoivat Château de Couzières’in mailla. Isä, Hercule de Rohan, duke de Montbazon, oli kuninkaan palveluksessa, ja lasten kasvattamisen uskotaan jääneen tämän rakastajattaren, entisen prostituoidun, vastuulle. Lapset saivat ilmeisesti viettää melko vapaata elämää, ja Marien kerrotaan mm. pukeutuneen poikien vaatteisiin ja harrastaneen miekkailua veljensä kanssa.

17-vuotiaana Marie de Rohan avioitui kuningas Louis XIII:n suosikin, Charles d’Albertin kanssa. Hän saavutti niin kuningattaren kuin kuninkaankin suosion ja pääsi tärkeään asemaan kuningattaren hovissa. Hänestä tuli Anna Itävaltalaisen luotettu ystävä. Charles d’Albertin kuoltua herttuatar avioitui Claude de Lorrainen, Chevreusen herttuan kanssa. Ensimmäisestä avioliitosta syntyi poika, toisesta kolme tytärtä.

Marie de Rohan oli tiettävästi erittäin kaunis nainen, vaikka kuvaukset (esim. hiustenvärin osalta) hieman vaihtelevatkin. Cousin (1859, s.5) kuvaa häntä aikalaislähteisiin ja muotokuviin pohjautuen seuraavasti (käännös omamme): ”Kaikki hänen aikalaisensa ihailivat hänen kauneuttaan. Muotokuva, joka on Luynesin herttuan hallussa ja jonka hän on armollisesti näyttänyt meille, esittelee lumoavan vartalon, ihastuttavat kasvot, suuret siniset silmät, runsaat kastanjanruskeat hiukset, kauniin poven ja pikantin sekoituksen hienostuneisuutta ja vilkkautta, ylväyttä ja kiihkoa koko hänen olemuksessaan.”

Madame de Chevreusen todellakin kerrotaan olleen vilkas ja eloisa, ja toisinaan nämä ominaisuudet johtivat jopa karkotuksen hovista. Tarinassamme mainitaankin Louvren käytävillä sattunut kisailu, jonka seurauksena kuningatar sai keskenmenon, sekä englantilaisen Buckinghamin herttuan päästäminen lähentelemään kuningatarta. Molempien tapahtumien vuoksi herttuatar tuli karkotetuksi tai katsoi parhaaksi paeta, mutta aina hänen onnistui voittaa valtaapitävät puolelleen ja saada lupa palata hoviin.

Herttuatarta kuvatessamme olemme pyrkineet noudattelemaan lähteiden antamaa tietoa, mutta luonnollisesti myös mielikuvituksemme on täydentänyt kuvaa. Kuitenkin esimerkiksi tarinassamme esiintyvä puvustus on saanut inspiraatiota Madame de Chevreusesta maalatuista muotokuvista.

Salamurhaajan merkissä kerromme myös kaunasta, jota Chevreuse kantoi Richelieuta kohtaan. Herttuatar oli aiemmin, vuonna 1626, osallistunut juoneen, jonka tavoitteena oli syrjäyttää Louis XIII ja asettaa valtaistuimelle tämän veli Gaston d’Orléans. Hankkeen tultua ilmi hän pakeni Lorrainen (Lothringenin) herttuakuntaan, ja hänen rakastajansa Henry de Talleyrand-Périgord, joka myös oli juonessa mukana, mestattiin. Ilmeisesti mestaus todellakin tyrittiin: vielä vapaana olevat juonittelijat lahjoivat pyövelin, jotta tämä ei tekisi työtään, mutta toinen kuolemaan tuomittu mies määrättiin täyttämään tehtävä. Tottumaton mies käytti kirvestä kömpelösti, ja vaadittiin yli kolmekymmentä iskua ennen kuin mestattavan pää viimein irtosi. Mielestämme tämä – ja aiemmat karkotukset hovista – loivat Chevreuselle varsin verisen mutta uskottavan syyn kantaa kaunaa kardinaalia kohtaan.

Tapahtumarikkaan elämänsä aikana Madame de Chevreuse osallistui lukuisiin enemmän tai vähemmän salaisiin hankkeisiin ja vaikutti siten osaltaan Ranskan tapahtumiin, politiikkaan ja tulevaisuuteen. Kuinka Salamurhaajan merkissä alkaneen juonen, sen kohteiden ja juonittelijoiden lopulta käy – siitä kerromme lisää Kuninkaan rakuunoiden tulevissa osissa.

Rakuunoiden aseistus 30-vuotisessa sodassa

Werner Schuch – Saksalainen rakuuna
www.manxgamingsolutions.com

”Varustamme teidät paremmin kuin jalkaväki ja miltei yhtä hyvin kuin ratsujoukot. Lunttulukkomuskettien sijaan saatte rataslukkopistoolit ja sieppolukkomusketit. Yllenne saatte kylterin ja päähänne lierihatun komealla sulalla.”

Upseerin miekka (Kuninkaan rakuunat I)

Vaikka sana rakuuna viittasi myöhempinä vuosisatoina kevyeen ratsuväkeen – tai ratsuväkeen ylipäätään – olemassaolonsa ensimmäiset sata vuotta rakuunat nähtiin yksinkertaisesti hevosin kulkevana jalkaväkenä. Komppanian arvohierarkiakin heijasteli jalkaväkikomppaniaa eikä muita ratsuväkikomppanioita. Grimmelshausenin Simplicissimuksessa kirjoitetaan, että ”maailmassa ei ole olentoa joka näyttää enemmän musketööriltä kuin rakuuna, ja kun rakuuna putoaa hevosensa selästä, jaloilleen nousee musketööri”. Rakuunoiden tehtäviä olivat esim. tiedustelu, ruoan hankinta, siltojen rakentaminen tai tuhoaminen ja muut toimet, jotka edesauttoivat armeijan liikkumista. Rakuunat saivat ratsuikseen kehnoimmat hevoset, sillä heidän ei oletettu joutuvan taistelemaan ratsailla eikä hevosten siksi tarvinnut olla sotaratsuiksi koulutettuja ja niin kookkaita kuin muilla joukoilla.

Rakuunat tulivat osaksi eurooppalaisia armeijoita 1600-luvun alussa. Fredholm von Essen (2020) toteaa, että rakuunoita palveli Ruotsin kruunun alaisuudessa jo vuonna 1580, mutta hän saattaa viitata yksittäistapauksiin, joissa jalkaväkeä on väliaikaisesti liikuteltu ratsain. Useimmat muut lähteet mainitsevat, että ensimmäisiä rakuunoita esiintyi vasta vuosien 1600-1620 välillä. Joka tapauksessa rakuunat olivat vielä tuolloin harvinainen näky ja tulivat varsinaiseksi osaksi Ruotsin armeijaa vasta vuonna 1631.

Kuninkaan rakuunat -sarjamme keskiössä on rakuunakomppania, joka tarinan alkaessa toimii ns. vapaakomppaniana. Vapaakomppania oli käytännössä palkkasoturikomppania, jonka kapteeni myi palveluksiaan parhaiten maksavalle. Vapaaherra Ulvhufvudin rakuunoiden tapauksessa komppania on kuitenkin täysin uskollinen Ruotsin kuninkaalle, Kustaa II Aadolfille. Myöhemmin vapaakomppania liitetään kuninkaan henkivartion ratsuväkirykmenttiin samalla tavalla kuin muut henkivartioon liitetyt erikoisyksiköt, esim. jägerit (rihlatuin musketein aseistetut joukot, jotka toimivat metsästäjinä, tiedustelijoina ja tarkka-ampujina).

Koska rakuunat nähtiin ratsain kulkevana jalkaväkenä, monet kirjoittajat ovat olettaneet, että heidän aseistuksensa vastasi jalkaväkikomppanian aseistusta. Tällöin osa rakuunoista kantaisi muskettia ja osa piikkiä. Brzezinski (1993) kuitenkin toteaa, ettei ole todisteita siitä, että tämä olisi ollut tilanne ruotsalaisten rakuunoiden kohdalla ja että piikit olisivat olleet heidän tehtävissään lähinnä tiellä (ks. myös Fredholm von Essen, 2020). Nykytiedon mukaan rakuunat olivat siis kaikki musketöörejä. Samoin rakuunoiden nimen alkuperästä on monenlaista tietoa, mutta mahdollisesti se perustuu ensimmäisten ranskalaisten rakuunoiden käyttämään rataslukkokarbiiniin (= lyhyt musketti), jonka piipun suu oli koristeltu lohikäärmeen (dragon) näköiseksi ja jota siksi kutsuttiin tuolla nimellä (Wikipedia).

Seuraavassa käymme läpi tyypillisen rakuunan aseistusta fiktiivisessä komppaniassamme, mutta valotamme myös aseistuksen historiallista taustaa.

Musketti

Ruotsalaisia sieppolukkoja 1600-luvun puoliväliltä
By http://runeberg.org, Public Domain

Ruotsalaisen rakuunan musketti oli aluksi todennäköisesti perinteinen lunttulukkoase, vaikkakin kevyempi kuin jalkaväen kantama. Lunttujen kanssa toimimisen vaikeus johti kuitenkin pian siihen, että rakuunat alettiin varustaa sieppolukkomusketein (snaphaunce, varhainen piilukkoaseen versio). Brzezinski toteaa, että Ruotsi alkoi varustaa rakuunoita tällaisin asein noin vuonna 1635. Aseissa siirryttiin myös paperipanoksiin, eivätkä rakuunat joutuneet jalkaväen tavoin kantamaan ruutilatauksia puisissa kartusseissa, jotka roikkuivat bandolieerissa heidän rinnallaan. Ulvhufvudin rakuunat varustettiin sieppolukoin jo vapaaherran perustaessa rakuunakomppaniansa aiemmin 1600-luvulla ja paperipanoksia alettiin käyttää miltei heti, kun niitä oli saatavilla.

Miekka

Pappenheimer-rapiiri

Lähitaisteluaseena rakuuna kantoi miekkaa. Miekat olivat yleensä yksinkertaisia, suhteellisen kapeateräisiä aseita, jotka soveltuivat niin lyönteihin kuin pistoihinkin. Niiden väistintanko oli S-muotoon väännetty ja niissä oli yksi tai kaksi väistinrengasta. Ulvhufvudin rakuunat on varustettu hieman komeammin asein: rapiirein, joita nykyään kutsutaan Pappenheimereiksi, koska Pappenheim varusti omat kyrassieerinsa vastaavin asein. Näille rapiireille on tyypillinen 1600-luvun alussa yleistynyt mm. hollantilaisten ja saksalaisten miekkaseppien suosima tapa täydentää väistinosan viistosti kättä kohti kaartuvat väistinrenkaat niiden aukot peittävillä, usein koristeellisilla tai perforoiduilla metallilevyillä.

Tikari

Main Gauche
by Rama is licensed under CC BY-SA 3.0

1600-luvun miekkailussa käytettiin usein toisen käden aseena tikaria, eli kaksiteräistä suoraa pistoasetta, jolla saatettiin torjua miekan terä ja kääntää se sivuun siten, että päästiin pistämään tai viiltämään vihollista omalla miekalla. Tikarit saattoivat olla kauniilla väistinosilla varustettuja ja niitä kutsuttiin myös nimellä main gauche (ransk. vasen käsi) eli torjuntatikari. Oheisessa kuvassa esitetyssä main gauchessa on lisäksi lovet, joilla saattoi tarttua hyökkäävän miekan terään ja pitää sen hallussa oman hyökkäyksen ajan. Usein kuvitellaan, että näillä ja ns. sword breakereillä saattoi vääntämällä jopa katkaista kiinni otetun miekan terän, mutta terät eivät yleensä olleet niin heikkoja, että niiden katkaisu olisi onnistunut näin helposti. Parempi termi olisikin ”sword catcher”.

Pistooli

Rataslukkopistoolit
by François Du Clos is licensed under CC0 1.0.

Pistoolit eivät yleensä kuuluneet jalkaväen tai rakuunoiden aseistukseen, mutta vapaaherra Ulvhufvud varusti rakuunansa myös sellaisilla. Kyseessä olivat ratsuväenkin suosimat rataslukkoaseet, mutta ne olivat suurikokoisia ratsupistooleja pienempiä, joten rakuunat saattoivat kantaa niitä vyöllään liikkuessaan jalan. 1600-luvun aikana yleistyivät vähitellen myös piilukkopistoolit. Rataslukkojen etuna oli se, että niitä saattoi varsin vapaasti kuljettaa valmiiksi ladattuina. Ennen laukaisua ne tarvitsi vain virittää viritysavaimella (eli jännittää ratasta pyöräyttävä jousi).

Joidenkin rakuunoiden varustukseen kuului lisäksi myös kirves tai lapio, sillä he joutuivat usein rikkomaan tai rakentamaan esimerkiksi siltoja marssivan armeijan edellä tai takana sekä rakentamaan väliaikaisia suojavarustuksia. Ulvhufvudin rakuunoillakin on mukanaan joitain kirveitä, lähinnä leirien rakentamista ja muita arkiaskareita varten.

Sekä Fredholm von Essen (2020) että Brzezinski (1993) toteavat, etteivät rakuunat käyttäneet ratsastussaappaita vaan samanlaisia kenkiä kuin marssivat musketöörit. Ulvhufvudin rakuunat tekevät tässäkin poikkeuksen ja pukeutuvat saappaisiin. Sen sijaan he ovat luopuneet rakuunoiden usein käyttämistä kypäristä ja kulkevat mieluiten ruskeissa, kotkansulalla koristelluissa huopahatuissa ja vaaleanruskeissa kyltereissä.

Lähteet:

Fredholm von Essen, Michael (2020). The Lion from the North. The Swedish Army During the Thirty Years War: Volume I, 1618-1632.

Brzezinski, Richard (1993). The Army of Gustavus Adolphus (2) Cavalry.

« Older posts Newer posts »

© 2024 Susimetsä

Theme by Anders NorenUp ↑