Kategoria: Kuninkaan Rakuunat (Page 3 of 13)

Armeijoiden komentojärjestys sekä upseerien ja miehistön jäsenten arvohierarkia eivät ole muuttuneet valtavasti 1600-luvun jälkeen. Eroja kuitenkin löytyy enemmän, kun tarkastellaan tehtäviä, joita komppanian eri jäsenten oli suoritettava. Koska eroja oli myös jalkaväki- ja ratsuväkikomppanioiden välillä, keskitymme tässä vain jalkaväkeen ja palaamme ratsuväkeen myöhemmin toisessa artikkelissa.

30-vuotisessa sodassa ruotsalainen jalkaväkikomppania muodostui sekä musketööreistä että pikeneereistä. Eri maissa oli eroja siinä, kuinka monta korpraalia komppaniaan kuului. Turner ja Hexham mainitsevat kolme korpraalia, joista kukin johti yhtä skvadroonaa (~ korpraalikaartia) yhdessä ns. lanspresadon kanssa. Kaksi kaarteista oli musketöörejä ja yksi pikeneerejä. Brzezinski ja Dawson puolestaan toteavat, että ruotsalaiseen komppaniaan kuului kolme pikeneerikaartia ja kolme musketöörikaartia joita kutakin johti korpraali. Korpraaleja oli siis yhteensä kuusi.

Erot korpraalien määrässä johtuvat osaksi komppanian koosta. Eri maiden armeijoissa jalkaväkikomppanian vahvuus vaihteli noin sadasta miehestä jopa kolmeen tai neljäänsataan mieheen. Dawson ja Brzezinski toteavat, että Kustaa II Aadolfin jalkaväessä oli yhdessä komppaniassa n. 150 miestä upseereineen. On kuitenkin huomattava, etteivät määrät käytännössä toteutuneet, sillä useimmat komppaniat ja rykmentit olivat alimiehitettyjä. On siis hyvinkin mahdollista, että komppanian kenttävahvuus oli lähempänä Turnerin ja Hexhamin mainitsemaa sataa miestä.

Ruotsalaisessa mallissa komppaniassa oli siis kuusi korpraalikaartia, joista kolme oli musketöörikaarteja ja kolme pikeneerikaarteja. Yhteen pikeneerikaartiin kuului 18 miestä (kolme ruotua) ja yhteen musketöörikaartiin 24 miestä (4 ruotua). Kuhunkin ruotuun kuului kuusi sotilasta, ja yhtä ruoduista johti korpraali itse kun taas loppuja johtivat ns. ruotumestarit (rotmaster). Lisäksi jokaisessa ruodussa oli ns. aliruotumestari, file closer, mikä tarkoitti käytännössä sitä, että ruodun seistessä rivissä ruotumestari oli sen oikeassa reunassa ja aliruotumestari sen vasemmassa.

Turner toteaa, että useimpien maiden komppanioissa upseereita (commissioned) olivat kapteeni, luutnantti ja vänrikki – paitsi espanjalaisilla, joiden komppanioissa ei ollut luutnanttia. Aliupseereita (uncommissioned) olivat kersantit, korpraalit ja rumpalit. Joissain järjestelmissä aliupseereihin lukeutuivat myös varusmestari (captain of arms, rustmaster), majoitusmestari (furiiri), lipunkantaja (furer) ja kirjuri. Kirjuria lukuunottamatta he toimivat kersantin alaisuudessa.

Seuraavassa kerrotaan komppaniaan kuuluvien miesten tehtävistä pääasiassa Hexhamin kuvaamaan uuteen hollantilaiseen malliin perustuen. Tämän lähteen valitsimme siksi, että Kustaa II Aadolf uudisti sodankäyntiä 30-vuotisen sodan taistelukentillä nimenomaan hollantilaisen mallin mukaan. Kuvauksia on myös täydennetty ja tarkennettu Ruotsin kontekstiin Turnerin Pallas Armatan ja Dawsonin The Swedish Disciplinen perusteella. Kuten yllä todettiin, Hexham kuvaa komppaniaa, jossa on kolme korpraalia, mikä ei Brzezinskin tai Dawsonin mukaan pitänyt paikkaansa Ruotsin armeijassa. Lähteiden välillä ei kuitenkaan ole merkittäviä eroja miehistön jäsenten tehtävissä.

Sotilaan, vartijan (centinel), tuli ymmärtää velvollisuutensa ja saapua komppaniansa tai skvadroonansa luo ripeästi kuullessaan rumpujen soiton ja muina määrättyinä aikoina. Tarvittaessa hän seisoi tarkkaavaisesti vartiossa ja kutsui korpraalin paikalle, mikäli joku yritti lähestyä leiriä. Hänen tuli pitää tarkkaa huolta aseistaan ja varusteistaan. Taistelussa hänen tuli pysyä paikallaan ja kuunnella käskyjä. Jos käskyjä ei voinut metelissä kuulla, oli kuunneltava rumpuja, joilla annettiin käskyt edetä, hyökätä tai perääntyä.

Herrasmies (gentleman). Monissa komppanioissa, erityisesti rykmentin everstin johtamassa komppaniassa, oli mukana myös herrasmiehiä. He muodostivat usein yhden komppanian korpraalikaarteista. Astuessaan palvelukseen herrasmies palveli ensimmäisen kuukauden vartiotehtävissä oppiakseen sotilaan tehtävät ja osatakseen johtaa miehiä asemassaan ylennyttyään. Tämän jälkeen hänellä ei enää ollut leirin vartiotehtäviä, vaan hän osallistui patrulleihin ja tiedustelutehtäviin. Taisteluissa tai niiden lähestyessä herrasmiehet asetettiin etulinjaan tarkkailupaikkoihin, joissa he pysyivät pistoolin ja miekkansa kanssa kunnes saivat luvan poistua. He tarkkailivat vihollista ja antoivat hälytyksen komppanialle, mikäli komppanian täytyi varautua puolustautumaan. Herrasmies kulki myös yhdessä vartiokapteenin tai muiden herrasmiesten kanssa leireissä ja muissa asemapaikoissa pitäen huolta siitä, että vartijat pysyivät valppaina. Herrasmieskaartia johti yksi korpraaleista, joka toimi joskus myös lipunkantajana (furer, vänrikin apulainen).

Ruotumestarit (rot-master) olivat korpraalin apulaisia, yleensä luotettavia ja kokeneita miehiä, jotka kykenivät tarvittaessa johtamaan ruotujaan itsenäisesti. Musketöörikaarti jakautui neljään kuuden miehen ruotuun ja pikeneerikaarti kolmeen. Yhtä ruoduista johti kyseisen kaartin korpraali ja loppuja ruotumestarit. Kussakin ruodussa oli tämän lisäksi myös ns. aliruotumestari (inferior rot-master).

Parturi. Jokaisessa komppaniassa tuli olla hyvä parturi, joka huolehti sekä sotilaiden ulkonäöstä että sitoi näiden taisteluissa saamat haavat. Hän oli vapaa muusta palveluksesta.

Kirjurin tuli olla rehellinen mies, jolle kapteeni saattoi antaa tehtäväksi noutaa komppanian kuukauden palkat. Hän piti yllä komppanian palvelusrullaa ja kirjasi uudet miehet sekä siihen että palkkalistoille. Nämä tehtävät hoitaakseen hänen tuli hallita luku- ja kirjoitustaito sekä matematiikkaa. Kuukausittain hän toimitti kapteenille tai ylemmälle upseerilleen todenmukaisen palkkalaskelman.

Rumpalit. Jokaisessa komppaniassa tuli olla kaksi hyvää rumpalia, jotka osasivat rummuilla annettavat kutsut ja käskyt. Marssin aikana rumpalit toimivat yhdessä rykmentin rumpalimajurin kanssa. Rumpalin tuli olla kielitaitoinen, koska hänet voitiin lähettää vihollisen leiriin maksamaan lunnaat vangiksi jääneistä sotilaista. Jos hänet vietiin vankien luo, hänen silmänsä usein sidottiin jottei hän voinut tarkastella vihollisen puolustuksia, mutta hänen tuli kuitenkin pyrkiä keräämään niin paljon tietoa kuin mahdollista.

Furiiri (fourier, furryer), eli majoitus- ja muonitusmestari, huolehti komppanian majoituksesta ja leirin eri alueiden rajaamisesta. Hän toimi tässä tehtävässä rykmentin majoitusmestarin alaisuudessa ja ilmoitti tämän käskyt kapteenilleen ennen niiden toimeenpanoa. Kersanttien ja upseerien tavoin hän saattoi kantaa asemansa merkkinä bardisaania tai hilparia. Erään uudemman lähteen mukaan furiiri olisi ”kersantti, jolla on lisävastuita”, ja hän olisi komentanut mm. yllä mainittua herrasmiesten kaartia sekä avustanut vänrikkiä lipunkannossa. Tämä ei kuitenkaan näytä pitävän paikkaansa tässä artikkelissa käyttämiemme muiden lähteiden perusteella – furiirin palkkakin on selvästi kersantin palkkaa pienempi. Ero saattaa johtua muuttuneista käytännöistä tai mahdollisesti furiirin ja lipunkantajan (furer, alla) tehtävien yhdistämisestä (esim. miespulan vuoksi).

Varusmestari (gentleman/captain of armes, rustmaster) oli komppanian vanhin herrasmies ja vastuussa aseiden kunnon tarkkailusta. Hän piti luetteloa komppanian käytössä olevasta aseistuksesta ja toimitti rikkoutuneet aseet sepän korjattavaksi. Turner toteaa, että varusmestarin pitäisi olla itsekin aseseppä pystyäkseen korjaamaan ampuma-aseiden lukot. Sotilaan kuoltua, sairastuessa tai karattua armeijasta, tuli tämän kaartin korpraalin (tai sotilaan itse, jos mahdollista) tuoda sotilaan aseet varusmestarin haltuun, kunnes niitä jälleen tarvittiin. Varusmestari myös tarkasti vartiovuorossa olevien sotilaiden aseet, ammukset ja ruudin.

Lipunkantaja (tai apulaislipunkantaja) (furer, fuhrer) auttoi vänrikkiä komppanian lipun kantamisessa ja siitä huolehtimisessa. Yleensä vänrikki kantoi lippua marssin alussa, mutta armeijan päästyä kauemmas kaupungista tai muusta julkisesta paikasta lippu annettiin lipunkantajalle. Turner toteaa, että saksalaisessa järjestelmässä lipunkantaja oli myös herrasmiesten korpraalikaartin korpraali.

Korpraali oli korpraalikaartin johtaja (Hexhamin kolmen korpraalin versiossa skvadroonan johtaja). Hänen tuli olla rehellinen ja kykenevä mies, joka pystyi suorittamaan tehtävänsä sen vaatimalla vakavuudella, nöyryydellä ja rauhallisuudella. Hän tunsi miehensä nimeltä ja huolehti siitä, etteivät vanhemmat sotilaat pilkanneet nuorempia miehiä harjoituksissa. Marssin aikana korpraali johti omaa kaartiaan. Leiriydyttäessä hän kävi vartiovuorossa olevien luona ja huolehti siitä, että vartijat vaihdettiin tarpeeksi usein. Varusmestarin tavoin hän myös katsoi, että sotilailla oli tarpeeksi ruutia, kuulia ja lunttulankaa ja että näiden aseet olivat puhtaat ja toimintakuntoiset.

Kersantti. Komppaniassa oli yleensä kaksi kersanttia (everstin komppaniassa kolme), vanhempi ja nuorempi. Heidän tuli olla kokeneita, tarkkaavaisia miehiä, joita muut kunnioittivat. Heidän tehtävänsä oli auttaa kapteenia ja muita upseereita sekä panna täytäntöön näiden antamat käskyt. Kersantin tuli kyetä opettamaan miehille oikea tapa käyttää aseita. Hänen tuli myös marssia komppanian rinnalla varmistamassa, että miehet pysyivät suorissa linjoissa marssin aikana. Kersantin ase / arvon merkki oli hilpari tai bardisaani, jonka kanssa hän marssitti profossin eteen miehet, jotka kapteeni tai ylempi upseeri oli määrännyt rangaistavaksi. Hän toimi myös rykmentin kersanttimajurin/majurin alaisuudessa ja toimitti tämän käskyt kapteenilleen, luutnantilleen, vänrikilleen tai komppanian korpraaleille. Hän toimitti komppanialle myös ammukset, ruudin ja muut materiaalit.

Vänrikin (ensign, ancient), eli lipunkantajan, tuli olla antelias ja kykenevä nuori mies ja huolehtia erityisesti kunniastaan ja maineestaan. Hänen vastuullaan oli komppanian lippu, eivät muut komppanian asiat elleivät sekä kapteeni että luutnantti olleet toisaalla, missä tapauksessa hänellä oli vastuu komppaniasta. Hänen tuli olla miesten rakastama ja ystävällinen näitä kohtaan. Turner toteaa, että sotilaan ollessa syytettynä sotaoikeudessa tai profossin edessä vänrikin tehtävä oli puolustaa syytettyä. Marssilla vänrikin paikka komppanian lipun kera oli kolmannen tai neljännen pikeneeririvin takana, ja taistelussa hänen tuli varjella lippua hengellään.

Luutnantti oli komppanian toiseksi korkein upseeri. Hän toimi kapteeninsa sijaisena tämän poissaollessa. Hänen tuli olla kykenevä, kunniallinen mies jolla oli taistelukokemusta. Hänen tuli ymmärtää kapteenin tehtävät ja totella kapteeniaan kaikessa eikä tehdä omia päätöksiä, ellei kapteeni ollut poissa. Hän toimi myös kapteenin neuvonantajana. Miesten välisiä riitoja ratkoessaan hän ei saanut olla puolueellinen vaan hänen tuli kohdella kaikkia tasavertaisesti. Vakavampien rikkeiden kohdalla hänen tuli viedä asia kapteenin käsiteltäväksi. Kapteenin poissaollessa luutnantti huolehti komppaniasta ja sen harjoituksista, mutta kapteenin ollessa paikalla luutnantti oli komppanian takana tarkkailemassa, että kapteenin antamia käskyjä noudatettiin tarkasti. Marssin aikana luutnantin paikka oli myös komppanian takana. Turner toteaa, että Espanjan armeijassa ei ollut luutnanttia. Luutnantin asemaa pidettiin turhana komppanian hierarkiassa, sillä vänrikki saattoi toimia kapteenin sijaisena. Turner toteaa myös, että Kustaa II Aadolf oli mahdollisesti aikonut seurata espanjalaista esimerkkiä, mutta armeija ei ollut suostunut tämän perinteisen aseman poistamiseen.

Kapteeni oli komppanian komentava upseeri. Hänen tuli olla ankara ja vakava mies, jota sotilaat tottelivat, pelkäsivät ja kunnioittivat. Hänen tuli kuitenkin kohdella miehiään isällisellä rakkaudella ja huolehtia siitä, että nämä saivat palkkansa ajallaan ja että sairaudet hoidettiin sekä muista tarpeista huolehdittiin. Hän kantoi vastuun siitä, että miehet suorittivat velvollisuutensa ja harjoittelivat aseiden käyttöä. Kapteenin oli oltava urhea ja uskova mies, joka ei menettänyt rohkeuttaan vihollisen edessä vaan piti tappion uhatessakin asemapaikkansa antautumatta, kunnes kaikki toivo avun saapumisesta oli menetetty.

Lähteet:

Brzezinski, M. (1993). The Army of Gustavus Adolphus – Infantry.

Dawson, J. (1632). The Swedish Discipline, Religious, Civile, and Military, Etc.

Hexham, Henry (1642). The principles of art military, practised in the warres of the United Provinces consisting of the severall formes of battels, represented by the illustrious Maurice Prince of Orange of famous memorie, and His Highnesse Frederick Henry Prince of Orange, that is Captaine Generall of the Army of the high and mighty Lords the States Generall of the United Provinces : together with the order and forme of quartering, encamping, and approaching, in a warre offensive and defensive.

Turner, James (1683). Pallas Armata – Military Essayes of the Ancient Grecian, Roman, and Modern Art of War.

”Varustamme teidät paremmin kuin jalkaväki ja miltei yhtä hyvin kuin ratsujoukot. Lunttulukkomuskettien sijaan saatte rataslukkopistoolit ja sieppolukkomusketit. Yllenne saatte kylterin ja päähänne lierihatun komealla sulalla.”

Upseerin miekka (Kuninkaan rakuunat I)

Vaikka sana rakuuna viittasi myöhempinä vuosisatoina kevyeen ratsuväkeen – tai ratsuväkeen ylipäätään – olemassaolonsa ensimmäiset sata vuotta rakuunat nähtiin yksinkertaisesti hevosin kulkevana jalkaväkenä. Komppanian arvohierarkiakin heijasteli jalkaväkikomppaniaa eikä muita ratsuväkikomppanioita. Grimmelshausenin Simplicissimuksessa kirjoitetaan, että ”maailmassa ei ole olentoa joka näyttää enemmän musketööriltä kuin rakuuna, ja kun rakuuna putoaa hevosensa selästä, jaloilleen nousee musketööri”. Rakuunoiden tehtäviä olivat esim. tiedustelu, ruoan hankinta, siltojen rakentaminen tai tuhoaminen ja muut toimet, jotka edesauttoivat armeijan liikkumista. Rakuunat saivat ratsuikseen kehnoimmat hevoset, sillä heidän ei oletettu joutuvan taistelemaan ratsailla eikä hevosten siksi tarvinnut olla sotaratsuiksi koulutettuja ja niin kookkaita kuin muilla joukoilla.

Rakuunat tulivat osaksi eurooppalaisia armeijoita 1600-luvun alussa. Fredholm von Essen (2020) toteaa, että rakuunoita palveli Ruotsin kruunun alaisuudessa jo vuonna 1580, mutta hän saattaa viitata yksittäistapauksiin, joissa jalkaväkeä on väliaikaisesti liikuteltu ratsain. Useimmat muut lähteet mainitsevat, että ensimmäisiä rakuunoita esiintyi vasta vuosien 1600-1620 välillä. Joka tapauksessa rakuunat olivat vielä tuolloin harvinainen näky ja tulivat varsinaiseksi osaksi Ruotsin armeijaa vasta vuonna 1631.

Kuninkaan rakuunat -sarjamme keskiössä on rakuunakomppania, joka tarinan alkaessa toimii ns. vapaakomppaniana. Vapaakomppania oli käytännössä palkkasoturikomppania, jonka kapteeni myi palveluksiaan parhaiten maksavalle. Vapaaherra Ulvhufvudin rakuunoiden tapauksessa komppania on kuitenkin täysin uskollinen Ruotsin kuninkaalle, Kustaa II Aadolfille. Myöhemmin vapaakomppania liitetään kuninkaan henkivartion ratsuväkirykmenttiin samalla tavalla kuin muut henkivartioon liitetyt erikoisyksiköt, esim. jägerit (rihlatuin musketein aseistetut joukot, jotka toimivat metsästäjinä, tiedustelijoina ja tarkka-ampujina).

Koska rakuunat nähtiin ratsain kulkevana jalkaväkenä, monet kirjoittajat ovat olettaneet, että heidän aseistuksensa vastasi jalkaväkikomppanian aseistusta. Tällöin osa rakuunoista kantaisi muskettia ja osa piikkiä. Brzezinski (1993) kuitenkin toteaa, ettei ole todisteita siitä, että tämä olisi ollut tilanne ruotsalaisten rakuunoiden kohdalla ja että piikit olisivat olleet heidän tehtävissään lähinnä tiellä (ks. myös Fredholm von Essen, 2020). Nykytiedon mukaan rakuunat olivat siis kaikki musketöörejä. Samoin rakuunoiden nimen alkuperästä on monenlaista tietoa, mutta mahdollisesti se perustuu ensimmäisten ranskalaisten rakuunoiden käyttämään rataslukkokarbiiniin (= lyhyt musketti), jonka piipun suu oli koristeltu lohikäärmeen (dragon) näköiseksi ja jota siksi kutsuttiin tuolla nimellä (Wikipedia).

Seuraavassa käymme läpi tyypillisen rakuunan aseistusta fiktiivisessä komppaniassamme, mutta valotamme myös aseistuksen historiallista taustaa.

Musketti

Ruotsalaisen rakuunan musketti oli aluksi todennäköisesti perinteinen lunttulukkoase, vaikkakin kevyempi kuin jalkaväen kantama. Lunttujen kanssa toimimisen vaikeus johti kuitenkin pian siihen, että rakuunat alettiin varustaa sieppolukkomusketein (snaphaunce, varhainen piilukkoaseen versio). Brzezinski toteaa, että Ruotsi alkoi varustaa rakuunoita tällaisin asein noin vuonna 1635. Aseissa siirryttiin myös paperipanoksiin, eivätkä rakuunat joutuneet jalkaväen tavoin kantamaan ruutilatauksia puisissa kartusseissa, jotka roikkuivat bandolieerissa heidän rinnallaan. Ulvhufvudin rakuunat varustettiin sieppolukoin jo vapaaherran perustaessa rakuunakomppaniansa aiemmin 1600-luvulla ja paperipanoksia alettiin käyttää miltei heti, kun niitä oli saatavilla.

Miekka

Lähitaisteluaseena rakuuna kantoi miekkaa. Miekat olivat yleensä yksinkertaisia, suhteellisen kapeateräisiä aseita, jotka soveltuivat niin lyönteihin kuin pistoihinkin. Niiden väistintanko oli S-muotoon väännetty ja niissä oli yksi tai kaksi väistinrengasta. Ulvhufvudin rakuunat on varustettu hieman komeammin asein: rapiirein, joita nykyään kutsutaan Pappenheimereiksi, koska Pappenheim varusti omat kyrassieerinsa vastaavin asein. Näille rapiireille on tyypillinen 1600-luvun alussa yleistynyt mm. hollantilaisten ja saksalaisten miekkaseppien suosima tapa täydentää väistinosan viistosti kättä kohti kaartuvat väistinrenkaat niiden aukot peittävillä, usein koristeellisilla tai perforoiduilla metallilevyillä.

Tikari

1600-luvun miekkailussa käytettiin usein toisen käden aseena tikaria, eli kaksiteräistä suoraa pistoasetta, jolla saatettiin torjua miekan terä ja kääntää se sivuun siten, että päästiin pistämään tai viiltämään vihollista omalla miekalla. Tikarit saattoivat olla kauniilla väistinosilla varustettuja ja niitä kutsuttiin myös nimellä main gauche (ransk. vasen käsi) eli torjuntatikari. Oheisessa kuvassa esitetyssä main gauchessa on lisäksi lovet, joilla saattoi tarttua hyökkäävän miekan terään ja pitää sen hallussa oman hyökkäyksen ajan. Usein kuvitellaan, että näillä ja ns. sword breakereillä saattoi vääntämällä jopa katkaista kiinni otetun miekan terän, mutta terät eivät yleensä olleet niin heikkoja, että niiden katkaisu olisi onnistunut näin helposti. Parempi termi olisikin ”sword catcher”.

Pistooli

Pistoolit eivät yleensä kuuluneet jalkaväen tai rakuunoiden aseistukseen, mutta vapaaherra Ulvhufvud varusti rakuunansa myös sellaisilla. Kyseessä olivat ratsuväenkin suosimat rataslukkoaseet, mutta ne olivat suurikokoisia ratsupistooleja pienempiä, joten rakuunat saattoivat kantaa niitä vyöllään liikkuessaan jalan. 1600-luvun aikana yleistyivät vähitellen myös piilukkopistoolit. Rataslukkojen etuna oli se, että niitä saattoi varsin vapaasti kuljettaa valmiiksi ladattuina. Ennen laukaisua ne tarvitsi vain virittää viritysavaimella (eli jännittää ratasta pyöräyttävä jousi).

Joidenkin rakuunoiden varustukseen kuului lisäksi myös kirves tai lapio, sillä he joutuivat usein rikkomaan tai rakentamaan esimerkiksi siltoja marssivan armeijan edellä tai takana sekä rakentamaan väliaikaisia suojavarustuksia. Ulvhufvudin rakuunoillakin on mukanaan joitain kirveitä, lähinnä leirien rakentamista ja muita arkiaskareita varten.

Sekä Fredholm von Essen (2020) että Brzezinski (1993) toteavat, etteivät rakuunat käyttäneet ratsastussaappaita vaan samanlaisia kenkiä kuin marssivat musketöörit. Ulvhufvudin rakuunat tekevät tässäkin poikkeuksen ja pukeutuvat saappaisiin. Sen sijaan he ovat luopuneet rakuunoiden usein käyttämistä kypäristä ja kulkevat mieluiten ruskeissa, kotkansulalla koristelluissa huopahatuissa ja vaaleanruskeissa kyltereissä.

Lähteet:

Fredholm von Essen, Michael (2020). The Lion from the North. The Swedish Army During the Thirty Years War: Volume I, 1618-1632.

Brzezinski, Richard (1993). The Army of Gustavus Adolphus (2) Cavalry.