Historiallisen fiktion kirjoittaminen on aina kompromissi historiallisen faktan ja tarinan vaatimusten välillä. Lopulliseen romaaniin päätyneille asiavirheille on monia selityksiä, joista tärkein lienee se, että kertomusta muokatessa kirjailijan päähuomio kohdistuu tarinan suuriin linjoihin sekä oikeinkirjoitukseen ja kerronnan sujuvuuteen. Usein pienimmät yksityiskohdat pistävät silmään vasta viimeisillä lukukierroksilla – ja sitten onkin hieman noloa kiusata taittajaa viimehetken muutoksilla.

Ajatusvirheistä johtuvia erheitä löytyy nykyaikaankin sijoittuvista romaaneista, mutta historialliseen fiktioon liittyy muitakin kummastusta aiheuttavia tekijöitä – myös virheiksi tulkittavia – joista muutamasta kerromme seuraavassa.

Terminologia

Esineille ja asioille on eri aikoina ollut käytössä erilaisia nimiä. Monien sanojen merkitys on ajan kuluessa muuttunut, ja jotkut vanhemmat termit kertovat nykylukijalle vähemmän kuin myöhemmin kehitetyt. Tällaisia ongelmia kohtasimme esimerkiksi vaatteiden ja varusteiden kanssa. Päädyimme käyttämään tarinassamme termejä kuten doublet ja gorgetti, vaikka emme niitä aiemmasta suomenkielisestä kirjallisuudesta juuri löytäneetkään. Välillä vaikuttaa jopa siltä, että vanhemmissa suomalaisissa kirjoituksissa lähes jokainen yläruumista verhoava vaatekappale, viittaa tai takkia lukuunottamatta, on saanut nimekseen nuttu. Moderni historiallisen fiktion kirjoittaja haluaa kuitenkin antaa tarkemman ja monipuolisemman kuvan menneiden aikojen pukeutumistyyleistä ja joutuu siksi tekemään valintoja käyttämiensä termien suhteen.

Sama koskee myös niinkin yksinkertaisia asioita kuin miekkoja. Aikalaiset kutsuivat teräviä kapineitaan lähinnä miekoiksi, mutta nykytutkijat katsovat tietenkin kokonaisuutta ja haluavat kategorisoida eri aikoina käytettyjä aseita antamalla niille erilaisia nimiä. Historiallisen fiktionkin kirjoittaja saattaa haluta ilmaista, että miekkoja on tarinassa käytössä erilaisia. Siksi käytimme termiä rapiiri kuvaamaan 1500-luvulle ja 1600-luvun alulle tyypillistä miekkaa, joka soveltui sekä pistoon että viiltoon. Vaikeampi on keksiä sanaa kuvailemaan romaanimme tapahtuma-aikaan kaupungeissa yleistynyttä ns. transitional-rapiiria, joka oli kapeateräisempi kuin esim. Pappenheim-rapiiri ja tarkoitettu erityisesti pistoaseeksi. Samoin hukari viittaa 1600-luvun maailmassa lyhyeen suoraan miekkaan, vaikka noin sata vuotta myöhemmin samaa termiä käytetään esim. klassisesta merirosvojen suosimasta lyhyestä käyrästä miekasta.

Nimien kirjoitusasu

Terminologiaa läheltä liippaavat erisnimet. Kylien ja kaupunkien nimet esiintyvät monissa lähteissä siinä kirjoitusasussa, jonka kirjoittaja on niille kuulemansa mukaan päätellyt. Esimerkiksi Demministä näkee mitä mielikuvituksellisimpia kirjoitustapoja: Damin (Walter Harte) ja Dameine (James Grant).

Henkilöiden nimetkin kirjoitettiin usein monella eri tavalla. Esimerkiksi Lennart Torstenssonina tunnettu Ruotsin kenraali ja marsalkka käytti nimestään kirjoitusasua Linnardt Torstenson. Kustaa II Aadolf tunnettiin tietenkin ruotsalaisella nimellään Gustav II Adolf mutta kansainvälisissä yhteyksissä latinalaistetulla nimellään Gustavus Adolphus. Tätäkin erikoisempi tapaus nykykirjoittajan näkökulmasta on Kustaa Vaasa, joka sai Vaasa-nimen vasta paljon myöhemmin ja tunnettiin aikalaistensa keskuudessa sekä vielä 1600-luvulla nimellä Kustaa Eerikinpoika (Gustav Eriksson). Nykylukijalle nimi Kustaa Vaasa on toki paljon tunnistettavampi ja siksi fiktion kirjoittajalle selkeä valinta.

Toinen kompromisseja vaativa esimerkki ovat ranskankieliset nimet. Esimerkiksi Alexandre Dumas’n käyttämä nimi d’Artagnan on tietyssä mielessä virheellinen. 1600-luvun käytännön mukaan nimi olisi pitänyt yksinään kirjoittaa Artagnan, mutta koko nimeä tai muuta puhuttelua käytettäessä d’Artagnan. Esimerkiksi Monsieur d’Artagnan ja Charles de Castelmore d’Artagnan, mutta muulloin ”Artagnan väisti piston ja veti esiin miekkansa” (lähde). Tällöin käyttö olisi yhdenmukaista sellaisten sukunimien kohdalla, joissa de-partikkeli ei ole liitetty suoraan nimeen (esimerkiksi Charles-César de Rochefort). Nykylukijalle – myös ranskaa osaavalle – tällainen vaihteleva käytäntö saattaisi kuitenkin aiheuttaa päänvaivaa ja siksi kirjoitimme d’Albertin nimen aina de-alkuliitteellä.