Ulla ja Marko
Kuninkaan rakuunoiden toisen osan, Kuriirin viitan, kansikuva on nyt julkaistu!
Kansikuva on rakennettu samalla tyylillä kuin ensimmäisenkin osan kansi, joskin värimaailma vaihtuu. Mielestämme kansi tavoittaa tarinan hengen mainiosti.
Kirjasintyypiksi valikoitui jälleen jo 1600-luvulla käytössä ollut tyyli, ja kanteen on jännittävästi sisällytetty keskeisiä juoniaineksia. Mitä ne ovat, siitä pääsette näillä näkymin lukemaan jo tänä keväänä!
Ennenkin on tullut todettua, että Alexandre Dumas’n muskettisoturit ovat meille hyvin rakkaita kirjallisuuden henkilöitä. He jopa näyttelivät jonkinlaista roolia rakkaustarinamme alkupuolella: mainitsin Markolle pitäneeni suunnattomasti muskettisotureiden seikkailuista ja lukeneeni kirjat useaan kertaan. Marko innostui kertomaan suosikkielokuvistaan muskettisotureiden lukuisten filmiversioiden joukossa. Tämän täytyi olla merkki siitä, että kuulumme yhteen! ♥ Myöhemmin olemme lukeneet kirjoja uudelleen ja katsoneet yhdessä kaikki käsiimme saamamme filmatisointiversiot.
Niinpä päätin muutama vuosi sitten järjestää Markolle ystävänpäiväyllätyksenä illallisen muskettisotureiden ja 1600-luvun henkeen. Luin muskettisotureiden ensimmäisen osan ruokakuvauksia metsästäen. Sen jälkeen ryhdyin etsimään reseptejä, joiden avulla saisin toteutettua edes jossain määrin ajanmukaisia ruokalajeja. Joissakin asioissa oli pakko tinkiä, sillä kaikkia aineksia ei ollut lähimarketissa tarjolla, mutta lopulta keittiöstä toimitettiin työhuoneeseen kuriirin (= tyttäremme) välityksellä kutsu:
Ruokalista puolestaan laadittiin näin (lainaukset kirjasta):
Menu
Eggs à la Aramis
served with spinach and roquefort
Recipe adapted from The Closet Of the Eminently Learned Sir Kenelme Digbym Kt., 1677
”We’ll dine soon, my dear friend; only you’ll remember that today is Friday, and on such a day I can neither see nor eat any meat. If you’ll content yourself with my dinner, it’s composed of cooked tetragons and fruit.”
”What do you mean by tetragons?” d’Artagnan asked uneasily.
”I mean spinach,” said Aramis. ”But for you I’ll add eggs, and that is a grave infraction of the rule, for eggs are meat, since they engender the chicken.”
Chicken Larded with Lemmons, on the French fashion
served with French bread
Recipe adapted from A New Booke of Cookerie, 1615
”Do you know what we’re eating here?” asked Athos, after ten minutes.
”Pardieu!” replied d’Artagnan, ”I’m eating veal larded with cardoons and marrow.”
”And I’m eating fillets of lamb,” said Porthos.
”And I’m eating breast of chicken,” said Aramis.
”You’re all mistaken, gentlemen,” replied Athos. ”You are eating horse.”
Huguenot Torte with honey, almonds and mock quinces
served with cheese
… Mme Coquenard got up and took from the buffet a piece of cheese, some quince preserves, and a cake she had made herself from almonds and honey.
Alkuruokana oli paistettuja kananmunia pinaattipedillä 
sinihomejuuston kera. Valitsemassani kirjan kohtauksessa Aramis kutsuu d’Artagnanin syömään kanssaan, mutta kertoo, ettei perjantaina syö lainkaan lihaa vaan pinaattia. Epäluuloisen ystävänsä vuoksi hän on kuitenkin valmis rikkomaan kirkon paastomääräyksiä ja lisäämään ruokaan kananmunia. Tähän ei varsinaisesti tarvittu reseptiä, mutta sattumoisin löysin sellaisen vuodelta 1677 teoksesta ”The Closet Of the Eminently Learned Sir Kenelme Digby Kt., 1677”.
Pääruokana tarjottiin kanaa, ja Gode Cookeryn laajasta 
historiallisten reseptien kokoelmasta löytyikin “Capon Larded with Lemmons on the French fashion” eli salvukukkoa (käytin broileria) sitruunalla ranskalaiseen tapaan. Jouduin hiukan oikaisemaan siksi, että kaikkia aineita ei ollut saatavilla (esim. säilöttyjä sitruunoita en siihen hätään saanut). Raaka-ainesten kirjo näytti epäilyttävän moninaiselta, mutta ainesosat sopivatkin mainiosti yhteen. Kohtauksessa, jonka kirjasta lainasin, kaikki sankarit uskovat syövänsä eri lihaa (vasikkaa, lammasta, kanaa), vaikka Athoksen mukaan syövätkin hevosta!
Jälkiruoalla halusin viitata kirjan kohtaukseen, jossa Porthoksen 
vikittelemä Madame Coquenard tarjoaa (varsin köyhän) aterian päätteeksi manteli-hunajakakkua. Useimmat 1600-luvun kakut vaikuttivat kovin tuhdeilta, mutta sitten löysin ”hugenottikakun”, jonka luvattiin olevan tahmeaa ja kosteaa (taikasanat!). Siitä, onko leivonnainen todella peräisin 1600-luvulta, en saanut täyttä varmuutta, mutta väitettiin sen alkuperän sinne juontuvan. Sokerin tilalla käytin hunajaa ja pekaanipähkinöiden tilalla manteleita – niitähän Madame Coquenard käytti. Halukkaat voivat kokeilla vaikkapa tätä reseptiä.
Ilta oli onnistunut, ja hauskanpidon ohessa kartutimme kokemustamme 1600-luvun ruokakulttuurista. Ehkä seuraavalla kerralla syömme kuin rakuunat?
Kuninkaan rakuunoiden toisen osan nimi sekä kuvausteksti on nyt julkaistu! Kakkososa on nimeltään Kuriirin viitta, ja se ilmestyy tämän hetken tietojen mukaan toukokuussa – siis jo ennen kesää!
Kuninkaan rakuunat -sarjan toisessa osassa jatkamme sankareidemme seurassa 30-vuotisen sodan melskeissä. Virallinen kuvausteksti löytyy jo eri kirjakauppojen sivuilta ja kuuluu seuraavasti:
Kuninkaan rakuunat jäljittävät vakoojia piiritetyssä kaupungissa. Vauhdikas historiallinen seikkailu Kolmen muskettisoturin hengessä jatkuu!
Magdeburgin kaupunki rukoilee Kustaa II Aadolfia pelastajakseen, mutta kavalat juonittelut pidättelevät kuninkaan armeijaa. Rakuunakomppanian Josef Svärd ja Tomas Rapir ovat kuitenkin pujahtaneet saartorenkaan läpi kaupunkiin. Vaara ei uhkaa ainoastaan muurien ulkopuolella: vastapuolen vakoojat painostavat kaupunginraatia antautumaan, ja hämärillä kujilla vaanii Tomasin verivihollinen. Kahden tulen väliin joutuneet rakuunat saavat panna peliin kaiken oveluutensa ja urheutensa pelastaakseen kaupungin kuolettavalta iskulta.
Tapaamme jälleen myös muita Upseerin miekasta tuttuja henkilöitä, kuten Japhet Hammarin ja Anders Flintan. Mukana on koko joukko uusiakin hahmoja – sekä fiktiivisiä että historiallisia – joiden kohtalot kietoutuvat Magdeburgin tapahtumiin.
Jo muutaman kuukauden kuluttua pääsemme siis sankareidemme matkassa uusiin seikkailuihin!
Saksalainen hopeapikari, perimätiedon mukaan sotasaalis 30-vuotisesta sodasta. Kansallismuseon kokoelmat (kuva: Susimetsä)
Juliette otti sileäpintaisen pikarin käsiinsä ja haistoi sen sisältöä. Tuoksu oli niin pureva, että vedet kihahtivat silmiin.
”Rumbullion, länsi-intialaista paholaisentappajaa”, Northe selitti.
”Taitaa tappaa vähäisemmänkin syntisen”, Juliette irvisti. Tuntui kuin olisi tulta kitaansa kaatanut!Kuninkaan rakuunat – Salamurhaajan merkki
Ihmisellä ja alkoholilla on pitkä ja värikäs historia. Toisin kuin nykyään, oli alkoholijuomilla kuitenkin esimerkiksi 1600-luvulla selkeä ja tarpeellinenkin rooli arkipäiväisenä juomana. Veden puhtauteen oli harvoin luottamista – juomavesi saatettiin noutaa joesta, jonne likavedet päätyivät. Joissakin kaupungeissa käytettiin esimerkiksi poltetusta savesta tai ontoista tukeista rakennettuja vesijohtoputkia. Puuputkilla oli tapana lahota, ja pitkään putkissa seissyt vesi pilaantui. Kaivotkin saattoivat olla saastuneita. Niinpä olutta ja viiniä nautittiin päivän mittaan annoksina, jotka nykyihmisen silmin näyttävät varsin runsailta. On mm. arvioitu, että 1600-luvun Hampurissa kului olutta 700 litraa henkeä kohden vuodessa, pariisilainen taas joi lähes puoli litraa viiniä. Olut saattoi kuitenkin jäädä alkoholipitoisuudeltaan prosentin paikkeille. (Heikkinen 2018.)
Olutta saatettiin valmistaa kotona, mutta viiniin ei tietenkään kaikilla ollut varaa. Pohjois-Euroopassa olut oli tavallisempi juoma, kun taas Etelä-Euroopassa suosittiin viiniä. Tislaus oli tunnettu jo pitkään, mutta tislaamalla valmistetut juomat, kuten brandy, viski, gini ja vodka, yleistyivät vasta varhaismodernilla aikakaudella.
Salamurhaajan merkissä Juliette Gerhold pääsee maistamaan alkoholimaailman uutuustuotetta, Karibialla sokeriruo’on mehusta tai melassista tislattua rommia. Vaikka rommi ei tuolloin vielä ollut Euroopassa kovin tunnettu juoma, on sitä löydetty mm. 1628 uponneen Vasa-laivan hylystä.
Viinillä, etenkin maustetulla sellaisella, sekä esimerkiksi kuumalla oluella uskottiin myös olevan erilaisia terveysvaikutuksia sekä lääkinnällisiä ominaisuuksia.
Alkoholin haittapuolet kuitenkin tunnistettiin, ja juomiseen, etenkin julkisesti päihtyneenä esiintymiseen, on aina välillä pyritty puuttumaan. Vuonna 1600 Hessenissä, Saksassa, perusti Markkreivi Maurice raittiusseuran, jonka tarkoituksena oli taistella juopumuksen pahetta vastaan. Seuran jäsenet sitoutuivat pidättäytymään seitsemässä viinilasillisessa yhden aterian aikana. Tällaisia seitsemän viinilasin aterioita sai olla vain kaksi vuorokaudessa. Muutoin viiniä ei ollut lupa päivän mittaan nauttia, ei edes ”unilääkkeeksi”. Olutta ja muita juomia saattoi kuitenkin nauttia kohtuudella; eihän kenenkään toki tullut istua pöydässä kuivin suin! Väkevämpiä juomia sai nauttia ”joissakin tilanteissa” (lieneekö tilanne ollut jokaisen itse harkittavissa, sillä säännöt eivät tässä kohdassa määrittele väkevien nauttimiseen sopivia olosuhteita tarkemmin), mutta jos niin teki, oli vastaavasti luovuttava kahdesta lasillisesta viiniä. Päihtyä ei saanut.
Myös Kustaa II Aadolf oli kohtuuden ystävä. Tähän viitataan useissakin lähteissä, ja näkeepä jopa väitettävän hänen juoneen aterioilla mieluummin vettä kuin viiniä. Mm. Harte (1759, 3) toteaa kuninkaasta, että ”hän oli maltillinen ruoan kanssa ja vältteli viiniä. Hän sanoi usein hymyillen, ettei tullut valloittamaan saksalaisia kovalla juomisella” (vapaasti käännetty). Romaanissamme Kuninkaan Rakuunat – Upseerin miekka, on tarkkaavainen lukija saattanut huomatakin, ettei kuningas Kustaa II Aadolf nauti viiniä lounaalla upseereidensa kanssa, ainoastaan lääkintätarkoituksessa kertomuksen alkupuolella.
Kuten aiemmassa artikkelissamme sotilaiden ruoasta kävi ilmi, sisältyi sotilaiden ruoka-annoksiin myös olutta ja/tai viiniä, olut valmiina juomana tai maltaina ja humalina. Viiniannokset olivat olutannosta pienempiä, esimerkiksi Wallensteinin sotilaiden saamaksi annokseksi v. 1632 mainitaan joko 3 litraa olutta tai 1,5 litraa viiniä. Määrä kuulostaa suurelta, mutta oluen vahvuus vaihteli. Esim. Glückstadtissa palvelleiden skottien juomavarastoissa tavallisinta oli ”commis beer”, seuraavaksi yleisin oli ”doubled beer”, joka oli edellistä vahvempaa, ja harvinaisimpia sekä arvostetuimpia olivat tietyissä, usein oluistaan tunnetuissa, kaupungeissa tuotetut ja kaupungin mukaan nimetyt oluet, esim. ”Hamburg beer” (Fallon 1972). Joskus muonavarat, ja juomat niiden mukana, kävivät vähiin. Ryöstely oli yksi keino hankkia lisää juotavaa – ja tässä puuhassa näemmekin sotilaita Upseerin miekan loppupuolella.
Lähteitä:
Fallon, J. A. 1972. Scottish Mercenaries in the Service of Denmark and Sweden. 1626-1632.
Heikkinen, A. 2018. Uuden aikakauden kynnyksellä. Elämä varhaismodernissa Euroopassa.
Spring, L. 2019. In the Emperor’s Service: Wallenstein’s Army, 1625-1634.
Romaanimme Upseerin miekan markkinointiin liittyen Kustannusosakeyhtiö Otavan Facebook-sivulla pyöri muutaman viime päivän ajan arvonta, jossa osallistujia pyydettiin arvaamaan tai tietämään, mitä tarkoittaa sana bandolieeri. Vastausvaihtoehdoiksi annettiin seuraavat:
a) muskettisoturin olkavyö, jossa kannettiin ruutilatauksia
b) kaupungin muurien ulkopuolelle rakennettu linnoitustyyppi
c) hattupäinen henkilö
Suurin osa vastaajista valitsi vaihtoehdon A, eli oikean vastauksen. Upseerin miekan lopusta lukija löytää sanaston, jonne olemme keränneet romaanissa esiintyviä mahdollisesti lukijalle vieraita termejä. Sanastossa olemme kuvanneet sanaa bandolieeri seuraavasti:
Bandolieeri – muskettisoturin olkavyö, jolta roikkui nahkanyöreissä noin tusina kartussia ja esimerkiksi ruutimassi ja kuulapussi.
Vaihtoehdon B linnoitustyyppi – bastionilinnake – löytyy myös sanastosta, mutta kohdasta bastioni:
Bastioni – linnoituksen muuriin rakennettu, yleensä nuolenkärkimäinen, ulospäin suuntautuva osa, joka helpotti linnoituksen muurin puolustamista. Bastionilinnake oli esim. kaupungin muurien ulkopuolelle rakennettu linnake, jossa saattoi olla neljä tai useampi bastionia.
Nämä ja monia muita rakuunoidemme seikkailuihin liittyviä termejä löydät siis Upseerin miekan lopusta.
Hattupäistä henkilöä voi toki kuvailla monin sanoin, mutta pelkästään hattupäistä henkilöä tarkoittavaa termiä ei tietääksemme ole olemassa. 1600-luvulla hatun (tai jonkinlaisen päähineen) käyttö oli pikemminkin sääntö kuin poikkeus; ihmiset eivät juuri näyttäytyneet julkisilla paikoilla ilman hattua, myssyä, hilkkaa tai muuta päähinettä.
© 2024 Susimetsä
Theme by Anders Noren — Up ↑
Viimeisimmät kommentit