Suomessa järjestetään ilahduttavan paljon tapahtumia, joilla on yhtymäkohta historiaan: keskiaikafestivaaleja, viikinkimarkkinoita ja vastaavia. Erityisesti 1600-luvun tunnelma on Kuninkaan rakuunoiden vuoksi sydämiämme lähellä. Sitä pääsee maistelemaan Tammelan hakkapeliittatapahtumassa, joka järjestetään kolmikymmenvuotisessa sodassa palvelleiden hakkapeliittasotilaiden muistoksi. Kaksipäiväisessä tapahtumassa pääosassa on vanhanaikainen markkinatori, jolta lukuisten torimyyjien lisäksi löytyy työnäytöksiä mm. seppien, saippuankeittäjien, lautanauhanpunojien ja monien muiden käsityöläisten taidoista. Ohjelmaan kuuluu myös musiikkia, tanssia, näytelmäesityksiä ja luentoja. Toriväen joukossa voi nähdä sekä hakkapeliittoja että jopa itse kuningas Kustaa II Aadolfin puolisoineen ja hoviväkineen.
Olemme vierailleet tapahtumassa useampana vuonna. Viime viikonloppuna sonnustauduimme uusiin kasukoihimme ja suuntasimme jälleen hakkapeliittojen jäljille. Päivä hurahti nopeasti aikamatkaillessamme 1600-luvun tunnelmissa.
Kuninkaan rakuunat -sarjassakin esiintyvä Kustaa II Aadolf oli epäilemättä suuri kuningas. Yhdessä valtakunnankansleri Axel Oxenstiernan kanssa hän modernisoi Ruotsin hallinnon, koulutusjärjestelmän ja sotavoimat sekä ansaitsi kansalaisten kunnioituksen ja rakkauden. Joissakin vanhemmissa lähteissä kuitenkin todetaan hänen olleen osasyyllinen siihen, että Ruotsin laivaston mahtavin alus, Vasa, upposi pian vesille päästyään.
Läpileikkaus, jossa näkyy mm. paarlastin sijainti
On todettu, että Vasa-laiva oli liian kiikkerä ja kallistui liiaksi sivutuulessa päästyään vain muutaman sadan metrin päähän Tukholman Vanhan kaupungin satamasta 10.8.1628. Se toipui ensimmäisestä kallistumasta, mutta pian toinen tuulenpuuska kallisti sen uudelleen. Vesi pääsi sisään alemman tykkikannen tykkiluukuista. Noin viisikymmentä ihmistä – miehiä ja naisia – hukkui laivan upotessa.
Pitkäaikaisen käsityksen mukaan kiikkeryys johtui laivaan sen rakentamisen aikana tehdyistä muutoksista – uskottiin, että Kustaa II Aadolf olisi vaatinut alukseen toisen tykkikannen, eikä laivasta siinä vaiheessa enää voitu tehdä leveämpää tai rakentaa paarlastille (vakautta lisäävälle painolastille) lisää tilaa laivan pohjaan. Näin ollen tuulenpuuska olisi päässyt kallistamaan alusta vaarallisen paljon heti matkaan lähdettyä.
Vasa-laiva ja tykkiportit
Kirjassaan Vasa – The Swedish Warship Hocker kuitenkin esittää, ettei kuningasta tulisi syyttää katastrofista. Hän kertoo, että vuoden 1625 alussa Kustaa II Aadolf tilasi neljä uutta sota-alusta. Kaksi alusta oli kooltaan sen ajan sotalaivojen keskikastia, n. 30 metriä pitkiä. Toisesta kahdesta oli määrä tulla huomattavasti isompia: yksi 40,1 metriä ja toinen 47,5 metriä pitkä (ilman keulapuomia), molemmat 10.1 metriä leveitä. Suurempi näistä tulisi saamaan nimekseen Vasa. Sen kokonaispituus tulisi olemaan 69 metriä ja se pystyisi kuljettamaan 450 miestä – 150 merimiestä ja 300 sotilasta. Kuningas määräsi amiraali Flemingin johtamaan työtä ja laivanveistäjä Henrik Hybertssonin tekemään varsinaisen työn hollantilaisten kirvesmiesten kanssa.
Kun Ruotsi menetti kymmenen sota-alusta myrskyssä Riian lähettyvillä, muutti Kustaa II Aadolf tilaustaan kahden pienemmän aluksen osalta. Hän halusikin niistä joitakin metrejä pidemmät. Hocker toteaa, että myöhemmät tutkijat ovat sekoittaneet nämä käskyt Vasa-laivaan. Näin on syntynyt käsitys kuninkaan syyllisyydestä siihen, ettei Vasa ollut merikelpoinen. Hän toteaa myös, että Vasan aseistus päätettiin jo vuonna 1626, eli ennen kuin laivan rakentaminen edes alkoi. Jo tässä vaiheessa keskusteltiin aluksesta, jossa olisi kaksi tykkikantta. Tämä todistaa sen, että kuningas ei käskenyt rakentamaan toista tykkikantta vasta laivan rakennuksen alettua.
Vasa-laivan pienoismalli
Vasa-museon näyttelyssä kerrotaan, että laivan pohjassa oli vain 120 tonnia paarlastia, joka oli yleensä kiveä ja/tai romurautaa. Raskaampi paarlasti olisi vakauttanut laivaa tarpeeksi jotta se olisi pysynyt pystyasennossa, mutta tilaa lisäpainolastille ei ollut: alemmat tykkiportit olisivat muutoin joutuneet veden alle.
Niin Vasa-laivan matka jäi lyhyeksi. Se nostettiin ylös merenpohjasta 1900-luvun loppupuolella ja nykyisin se on nähtävillä nimeään kantavassa museossa Tukholmassa. Näyttelyyn kuuluu myös paljon laivasta löytynyttä esineistöä, mukaan lukien useampi laivan mukana hukkuneen ihmisen luuranko. Näyttelyssä on myös aluksen pienoismalli, joka havainnollistaa, miltä alus näytti täysissä purjeissa.
Vasa-laivan upea peräpeili
Vierailimme museossa kesällä 2017 ja otimme käynnillämme laivasta videokuvaa, josta pieni kooste alla. Kun näkee lähietäisyydeltä kaikki laivan yksityiskohdat – erityisesti upean, korkean peräpeilin – ei voi kuin ihailla 1600-luvun laivanrakentajien käsityötaitoa ja hämmästellä sitä, kuinka valtavasti aikaa tällaisten alusten rakentamiseen käytettiin.
Spoilerivaroitus: jos et vielä ole lukenut Kuninkaan rakuunat -sarjan toista osaa, Kuriirin viittaa, sisältää seuraava teksti pienen juoneen liittyvän paljastuksen!
Kuten Kuriirin viittansa lukeneet saattavat muistaa, on eräässä kohtauksessa salainen viesti kätketty munankuoriin. Kyseessä on menetelmä, jota mm. vakoojat käyttivät, ja joka löytyy esim. parista 1500-luvulla ilmestyneestä teoksesta, Giambattista della Porta’n Magiae Naturalis (1558) ja Thomas Luptonin A Thousand Notable Things (1579). Della Portan kerrotaan keksineen tempun inkvisitiota harhauttaakseen (lähde).
Aphra Behn by Peter Lely ca. 1670 (Source: Wikipedia)
Kananmunatemppua todellakin käytettiin 1600-luvulla, jolloin siihen turvautuivat myös naispuoliset vakoojat. Naisten toimimisen vakoojina arvellaan olleen tuolloin melko yleistä, sillä naisia ei epäilty salamyhkäisistä toimista siinä missä miehiä – heidän kun ei uskottu olevan poliittisesti aktiivisia – ja jos he jäivät kiinni, kärsivät he usein huomattavasti lievemmän rangaistuksen kuin miehet. Esimerkiksi näytelmäkirjailija ja runoilija Aphra Behn (1640 – 1689) toimi kuningas Charles II:n vakoojana Antwerpenissä ja käytti mm. koodinimiä Astrea ja Agent 160. Munankuoritempun lisäksi käytössä oli mm. artisokan mehusta saatava näkymätön muste, jonka lämpö (vaikkapa kynttilän liekki) teki näkyväksi (lähde).
Jos haluat leikkiä vakoojaa tai vain nähdä, kuinka munankuoritemppu käytännössä toteutuu, kannattaa katsoa seuraava video:
Kuten kerromme Kuninkaan rakuunoiden ensimmäisessä osassa, Upseerin miekassa, eivät 1600-luvun sotaretkillä kulkeneet ainoastaan sotilaat. Armeijoita seurasi suuri määrä ihmisiä, joihin kuului muiden huoltojoukkojen – ajureiden, välskäreiden, seppien, päällystön palvelijoiden jne. – lisäksi naisia ja lapsia. Usein tämä jälkijoukko oli jopa varsinaista armeijaa suurempi.
Naisten ja lasten mukanaolo sotaretkillä saattaa hämmästyttää nykylukijaa, mutta kuten Larsdotter (2018, s. 18) toteaa, he olivat kiinteä osa armeijaa, vaikka heitä ei yleensä mukaan värvättykään eikä kirjattu armeijan kirjoihin. 1500-1700 -luvuilla naiset vaikuttivat merkittävästi siihen, että sotaa voitiin käydä: sen ajan valtioilla ei ollut varaa armeijan huoltoon, ja naiset hoitivat tämän työn. Vaimon mukaan ottamista pidettiin luonnollisena, uskottiinhan, että nainen oli luotu miehen auttajaksi (Turner 1683, s. 277). Vaimon, tai naisen, tehtävä oli laittaa ruokaa, pestä ja paikata vaatteita, hoitaa miestä tämän sairastuessa tai haavoittuessa, hankkia polttopuuta, ruokaa ja rehua sekä marsseilla jopa kantaa – muiden tavaroiden lisäksi – osa miehen varusteista, jotta tälle jäi voimia varsinaista taistelua varten. Vaimon tuki oli luonnollisesti sekä fyysistä että henkistä. Turner (s. 277) toteaakin, että vaimon mukaansa ottanut mies selviytyi todennäköisemmin hengissä, näytti terveemmältä ja jaksoi tehdä paremmin töitä. Lisäksi naiset saattoivat joutua vahvistamaan leiriä ja jakamaan ruokaa tai juomaa, kantamaan vettä tai ammuksia ja jopa lataamaan tykkejä.
Vaikka sotilaat saivatkin armeijalta muona-annokset, tarvittiin niihin usein täydennystä. Naiset osallistuivat ruokavarojen hankintaan joko ostamalla kylistä tai kaupungeista ruokaa tai vaihtoehtoisesti ryöstelemällä. Eräs aikalaislähde, Peter Hagendorf -nimisen sotilaan päiväkirja, kertoo, kuinka Hagendorf haavoittui Magdeburgin valtauksessa. Hänen vaimonsa Anna Stadlerin lähti palavaan kaupunkiin ryöstöretkelle ja palasi mukanaan mm. viiniä. Nainen saattoi myös vartioida miehen saalista, jotta muut eivät pääsisi sitä ryöstämään. Tämän kaiken lisäksi naiset saattoivat harjoittaa jonkinlaista sivutointa vaikkapa kaupustelijoina, viinan keittäjinä tai pyykkäreinä, kuten Anna tekee Upseerin miekassa.
Naiset eivät kuljeskelleet miesten perässä miten mielivät. Marssijärjestystä, josta kertoo mm. Turner, kuvaammekin Upseerin miekassa. Sotilaiden vaimot marssivat jalkaisin kuormavaunujen mukana, ja kaikkine taakkoineen (teltta ja muut leiriytymisvälineet, kattilat ja pannut, polttopuut, vaatteet ja mahdollisesti vielä lapset ja kotieläimet) heitä verrattiinkin kuormajuhtiin. Hiukan parempaan asemaan päässeiden miesten vaimot kulkivat ratsain, ja ylimpien upseereiden vaimoilla oli käytössään vaunuja. Ne sijoittuivat marssijärjestyksessä heti rykmenttien ja komppanioiden perään ennen kuormavaunuja.
Tavallisesti armeijoiden mukana kulkeviin naisiin lukeutui vaimojen lisäksi muitakin naisia, mutta Ruotsin armeijan tapauksessa Kustaa II Aadolfin sota-artiklat kielsivät muiden kuin vaimojen mukanaolon. Vuoden 1621 sota-artiklassa todetaan seuraavasti: ”Inga horor skall lidas i Lägret, men vill någon ha sin hustru med sig, det står honom fritt. Finns även någon som orenligt leverne fört, och tänker den att behålla hos sig, då äkta henne ordentligt”, eli vapaasti käännettynä: ”Huoria ei suvaita leirissä, mutta jos joku haluaa pitää vaimoaan, se on hänen oikeutensa. Jos joku on viettänyt siivotonta elämää ja haluaa pitää naisen luonaan, on tämän naitava hänet.”
Näissä oloissa tietenkin myös syntyi lapsia – leireihin, joissa taudit riehuivat ja joissa kärsittiin nälkää. Jo edellä mainittu Anna Stadlerin synnytti leirissä neljä lasta, joista kaikki kuolivat vauvaiässä, ja viimeisen jälkeen kuoli Anna itsekin. Upseerin miekastakin tutun marsalkka Kustaa Hornin perhe seurasi miestä sotaan. Tytär Agneta syntyi Riiassa 1629 ja poika Axel vuotta myöhemmin. Perheen äiti, Christina Oxenstierna, valtakunnankansleri Axel Oxenstiernan tytär, kuoli ruttoon Stettinissä 1631. Myöhemmin Agneta puolestaan seurasi puolisoaan Lars Cruusia sotaan, vaikka odotti pariskunnan ensimmäistä lasta. Hänen päiväkirjassaan on säilynyt kuvausta matkoista armeijan mukana. Rasittavan elämän vuoksi hän sai useita keskenmenoja.
“Here, I did remarke as wonderful, that in the very moment when our ship did breake on ground, there was a Sergeants Wife a shipboard, who without the helpe of any women was delivered of a Boy, which all the time of the tempest she carefully did preserve. And being come ashore, the next day, she marched neere foure English mile, with that in her Armes, which was in her Belly the night before.”
”Panin merkille, että laivamme rantautuessa erään kersantin vaimo synnytti ilman muiden naisten apua lapsen, josta hän huolehti myrskyn riehuessa. Ja noustuaan maihin seuraavana päivänä hän marssi lähes neljä englantilaista mailia kantaen sylissään sitä, mitä vielä edellisenä iltana kantoi kohdussaan.”
Robert Monro, 1630 (vapaa käännös kirjoittajien)
Naisten oli kestettävä raskasta työtä, nälkää ja väkivallan uhkaa. Leskeksi jääneen oli usein avioiduttava nopeasti uudelleen, sillä aviomies soi sentään jonkinlaisen turvan naiselle. Välillä jouduttiin kovinkin lähelle varsinaisia taisteluita, eivätkä taudit valinneet kenen kimppuun kävivät, lapset eivät katsoneet missä oloissa syntyivät ja naiset kelpasivat sotasaaliiksi vihollisille. Naiset eivät ehkä sotineet – vaikka esimerkkejä taisteluihinkin osallistuneista naisista löytyy eri aikakausilta – mutta rohkeutta ja sisua heiltä vaadittiin.
Kuninkaan rakuunoiden lisäksi kirjallisuudessa esiintyviä esimerkkejä armeijaa seuranneista naisista ovat mm. Lotta Svärd Runebergin Vänrikki Stålin tarinoista (1800-luku), Diana Gabaldonin Clare Fraser (1700-luku) ja Bertolt Brechtin Anna Fierling (30-vuotinen sota) sekä tämän esikuva Grimmelhausenin Simplicissimus-tarinoissa (myös 30-vuotinen sota).
Aiheesta kiinnostuneet voivat lukea lisää esim. seuraavista lähteistä:
Kvinnor i Krig. https://militarhistoria.se/1500-tal/kvinnor-i-krig Larsdotter, A. 2018. Naiset sodissa. Sjöberg, M. 2008. Kvinnor i fält. 1550-1850. Turner, J. 1683. Pallas Armata. Military Essayes of the Ancient Grecian, Roman, and Modern Art of War. Written in the years 1670 and 1671.
Kuninkaan rakuunoiden toisessa osassa, Kuriirin viitassa, yhdeksi keskeiseksi hahmoksi nousee comte de Rochefort. Ranskalainen kreivi on omien sanojensa mukaan saapunut Magdeburgiin kardinaali Richelieun lähettämänä. Tomas ja Japhet saavat pian huomata, että kyse on kokeneesta vakoojasta, jolle Magdeburg on vain yksi tehtävä muiden joukossa.
Kreivi Rochefort (selin) kohtaa hurjistuneen monsieur d’Artagnanin. Kuva: Maurice Leloir
Alexandre Dumas’n kirjoja lukenut tai Kolmeen muskettisoturiin perustuvia elokuvia ja TV-sarjoja nähnyt lukija toki tunnistaa kreivi Rochefortin välittömästi. Kyse on kuin onkin samasta hahmosta, joka Kolmessa muskettisoturissa esiintyi kardinaalin oikeana kätenä ja d’Artagnanin sekä muiden muskettisotureiden vastustajana – ja josta tarinan myöhemmissä osissa tuli d’Artagnanin ystävä. Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus Charles-César de Rochefortista. Päästäksemme hahmon juurille täytyy meidän kääntää huomiomme toiseen kirjailijaan, vuonna 1641 syntyneeseen Gatien Courtils de Sandrasiin. Sandras palveli kapteenina eri rykmenteissä, mutta vuoden 1678 rauha antoi hänelle aikaa toteuttaa kirjallisia unelmiaan. Hän loi fiktiiviseksi uskotun Rochefortin hahmon teoksessaan Mémoires de Mr. L.C.D.R. [Le Comte de Rochefort] contenant ce qui s’est passé de plus particulier sous le ministère du cardinal de Richelieu et du cardinal Mazarin, avec plusieurs particularités remarquables du règne de Louis le Grand. Teos ilmestyi vuonna 1687, 14 vuotta ennen saman kirjailijan kirjoittamaa, tiettävästi todenperäisempää, d’Artagnanin elämäkertaa.
Kreivi Rochefortia pidetään yleensä fiktiivisenä henkilönä, vaikka aikojen kuluessa hänet onkin sekoitettu esimerkiksi Charles de Rochefortiin, joka eli suurin piirtein samaan aikaan (s. 1604 tai 1605) ja joka tunnetaan erityisesti Karibianmeren Antilleja kuvaavasta teoksestaan l’Histoire naturelle et morale des îles Antilles de l’Amérique. Kyseinen sekaannus aiheutti jopa sen, että teos julkaistiin myöhemmin Courtilsin kirjan hahmon nimellä, Charles-César de Rochefort. Sekaannukseen tosin vaikutti varmasti myös samoihin aikoihin elänyt juristi, Caesar of Rochefort (1630-1691). (lähde) Näiden historiallisten Rochefortien elämänkulut kuitenkin poikkeavat selvästi siitä, mistä Gatien Courtils de Sandras kertoo teoksessaan, eikä Rochefortille ole tähän päivään mennessä löydetty vakuuttavaa esikuvaa historian lehdiltä.
Kun Alexandre Dumas yhdisti Rochefortin ja d’Artagnanin tarinat ja päätti aloittaa kertomuksensa vuodesta 1625, hän muutti molempien hahmojen syntymävuosia. Historiallisesti tunnetuin Charles d’Artagnan saapui Pariisiin aikaisintaan 1632/33 (tosin hänen samanniminen veljensä ilmeisesti palveli jo tuolloin Kuninkaan musketööreissä), ja Courtils de Sandrasin Rochefort tapasi Richelieun ensi kerran teini-ikäisenä 1620-luvun alkupuolella. Dumas’n mukaan Rochefort oli kuitenkin ”määrittelemättömän ikäinen” tai noin 40-vuotias jo vuonna 1625. Mikäli olisimme seuranneet Courtils de Sandrasin alkuperäistä hahmoa, olisi Rochefort ollut tarinamme tapahtuma-aikaan vasta vähän yli 20-vuotias eikä vielä edes kreivi. Päätimme Rochefortin iän puolesta noudattaa Dumas’n versiota mutta täydentää kreivin historiaa ja kokemuksia Courtils de Sandrasin teoksen pohjalta.
Courtils de Sandrasin versiota seuraillen Rochefortin varhaisia vuosia voisi kuvata seuraavasti: Charles-César joutui isänsä ja uuden äitipuolensa hylkäämäksi jo 6-vuotiaana. 8-vuotiaana hän lähti maata kiertelevän mustalaisjoukon matkaan ja oppi seuraavien vuosien aikana selviytymiskeinoja, joista tuli olemaan hänelle hyötyä aikuisena. Noin 14-vuotiaana hän palasi Ranskaan ja värväytyi armeijaan. Eräässä Espanjaa vastaan käydyssä taistelussa tehdyn sankarityön vuoksi hän herätti kardinaali Richelieun huomion. Rochefortista tuli kardinaalin uskollinen palvelija, mikä ei kylläkään estänyt kardinaalia telkeämästä Rochefortia muutamaksi vuodeksi Bastiljiin (Sandrasin kuvausta Bastiljista voi varmasti kutsua tarkaksi: hän kirjoitti pahamaineisen vankilan historiikin ja vietti siellä aikaa pariinkin otteeseen, kun hänen teostensa katsottiin hänelle sen kohtalon ansainneen).
Rochefortin tarina avautuu vähitellen Kuninkaan rakuunoiden toisessa ja kolmannessa osassa, mutta koska kreivi on tarinan tapahtuma-aikaan jo varttuneemmassa iässä, olemme Dumas’n tavoin soveltaneet joitain yksityiskohtia omiin tarpeisiimme. Rochefortimme on esimerkiksi astunut kardinaalin palvelukseen vasta aikuisiällä (Richelieusta tuli kardinaali vasta 1622 ja kuningas Louis XIII:n pääministeri 1624) ja perinyt kreivin arvonimen edesmenneeltä isältään. Tavatessaan rakuunat vuonna 1631 hän on palvellut kardinaalin oikeana kätenä – vakoojana – jo useita vuosia.
Toivomme, että viihdytte meidän Rochefort-tulkintamme parissa, kun hän liittyy sankareidemme seuraan Kuninkaan rakuunat: Kuriirin viitassa!
Viimeisimmät kommentit