Susimetsä

Ulla ja Marko

Page 2 of 16

Ratsuväkikomppanian ja armeijan leiri 1600-luvulla

Rudolf seisoi Tomasin vieressä ja hamusi rehunhajuisilla huulillaan hänen kasvojaan.
”Yhh”, Tomas työnsi ratsun pään sivuun. Hänen toisesta suupielestään valui ohraliemeltä löyhkäävä kuolavana, ja hän pyyhkäisi sen hihaansa.
Hän tuijotti ympärillä seisovaa yötä ja leiriä. Kuumissaan hän ei ollut vetäytynyt kokonaan telttaansa, vaan makasi edelleen pää sen ulkopuolella, miltei hevosen rehukasassa, kasvot kohti taivasta. Hän puhahti ja nousi istualleen. Rudolf hörähti ja vetäytyi kauemmas, vaikka lyhyt lieka ei sallinutkaan sen paljoa liikkua.

Kuninkaan rakuunat IV (käsikirjoitus)

Edellisessä artikkelissamme vierailimme jalkaväen leirissä ja tarkastelimme sekä yksittäisen komppanian että kokonaisen jalkaväkirykmentin leiriä. Perustimme esityksemme pääasiassa Turnerin Pallas Armataan, joka myöhäisemmästä julkaisuajankohdastaan huolimatta kuvaa vanhempaa perinnettä, ja osittain Henry Hexhamin kuvaukseen uusista hollantilaisista innovaatioista sodankäynnin alalla. Lukijan mielessä varmaankin heräsi kysymys siitä, kuinka jalkaväen leiri eroaa ratsuväen leiristä ja miten rykmenttien leirit asettuivat armeijan leirissä ylipäätään. Kääntäkäämme siis katseemme vuorostaan näihin kysymyksiin!

Huolimatta siitä, että ruotsalaisten ja palkkasoturikomppanioiden muodostuminen poikkesi hieman toisistaan, leirin perusilme on kuitenkin sekä Turnerin että Hexhamin mukaan suunnilleen oheisen mallin mukainen (kuva piirretty Turnerin kuvauksen mukaan 100 ratsumiehen leiristä). Kuten jalkaväkirykmenteissäkin, samaan ratsuväkirykmenttiin kuuluvat komppaniat majoittuivat rinnakkaisiin leireihin siten, että koko leirin läpi kulki kaksi kulkuväylää varusvaunuille ja ratsujoukoille itselleen ja keskellä oli rykmenttiä johtavan everstin leiri, jonne sijoittui mm. koko rykmenttiä palveleva sairasteltta sekä kirjurit jne.

Kuten jalkaväkikomppaniankin kapteeni, ratsuväkikomppanian kapteeni (ruotsalainen komppania) tai rittmeister (palkkasoturikomppania) sai isoimman alueen teltoilleen (A, 70×20 jalkaa). Sen takana olevat alueet (B ja C, 70×10 jalkaa molemmat) kuuluivat komppanian luutnantille ja kornetille. 20 jalkaa leveän kulkuväylän jälkeen oli sadalle ratsumiehelle varattu 25×4 jalan kokoiset alueet, joista reunimmaiset 10 jalkaa oli tarkoitettu teltalle tai majalle ja sisemmät hevosen suojalle (yleensä katto ja sivuseinät). Väliin jäävä 5 jalkaa leveä alue oli hevosen rehua ja teltan uloskäyntiä varten. Ratsumiesten jälkeen, toisen 20 jalkaa leveän kulkuväylän takana, oli alue (D, 70×10 jalkaa) nahkurille, sepälle ja marketentille ja viimeisenä alue (E, 70×10 jalkaa) leiritulille ja saaliseläinten käsittelylle.

Tämän suunnitelman mukaan sadan ratsumiehen komppania vaatisi 70×300 jalan kokoisen alueen, mutta leveyttä säädettiin komppanian todellisen vahvuuden mukaan (pituutta ei voitu säätää, sillä leirien ollessa rinnakkain kulkuväylien tuli olla samalla kohdalla). Upseereille ja erityisesti kapteenille/rittmeisterille varatut alueet voivat vaikuttaa kovin suurilta, mutta täytyy muistaa, että komppanian kapteenilla/rittmeisterilla oli oikeus pitää neljää tai kuutta hevosta – ja luonnollisesti palvelijoita varten tarvittiin majoitustilat samalle alueelle. Luutnantilla ja kornetilla puolestaan saattoi olla kolme tai neljä hevosta. Kuvauksessa on kuitenkin myös puutteita, sillä se ei osoita selkeää paikkaa, missä esim. korpraalit voisivat pitää toista hevostaan.

Hexhamin kuvaus hollantilaisen uudemman tavan mukaisesta ratsuväkikomppanian leiristä on hieman ylimalkaisempi mittojen osalta, mutta aivan kuten jalkaväkikomppaniassakin, hollantilainen malli siirsi kapteenin teltta-alueen leirin takaosaan, nuotiopaikkojen taakse. Leirin etuosassa pitivät telttojaan luutnantti ja kornetti. Korpraalit ja furiiri/majoitusmestari pitivät telttojaan ratsumiesten telttarivien seppien ja marketenttien puoleisessa päädyssä. Upseerien hajauttamisen tarkoituksena oli rauhoittaa leiriä ja ehkäistä tappeluita.

Tarkasteltuamme edellisessä artikkelissa yksittäisen rykmentin leiriytymistä luomme nyt lyhyen katsauksen kokonaisen kenttäarmeijan leiriytymiseen. Käytämme esimerkkinä kuvia linnoituksesta, jonka Kustaa II Aadolf rakensi Werbenin kaupungin ja Elbe-joen väliin vuonna 1631 (joukot kuvan alareunassa kuuluvat Tillyn hyökkäävään armeijaan). Ensimmäisessä kuvassa näkyvät selkeästi linnoituksen sisällä erillisiin leireihin jakaantuneet jalkaväki- ja ratsumiesrykmentit. Leirin oikeassa reunassa rannassa sijaitsevien ratsuväen leirien vieressä on nähtävissä kaksi ratsukkoa vilvoittelemassa Elben vesissä (mikä ei ollut erityisen terveellistä tuona kesänä, sillä Magdeburgin verilöyly oli tapahtunut yläjuoksulla ja jokeen oli hukkunut ja sinne oli heitetty lukemattomia ruumiita – joessa vilvoittelu johti mm. eversti Baudissinin sairastumiseen ja kuninkaan henkivartiokaartin komentajan sairastumiseen ja kuolemaan). Leirin keskellä oli erillisillä valleilla suojattu kuninkaan komentoteltta ja sen kyljessä samoin erikseen vallitetut ja vartioidut ruuti- ja ammusvarastot.

Kartta Riksarkivetissa (klikkaa kuvaa)

Riksarkivetista löytyvässä linnoituksen kartassa näkyy tarkemmin eri rykmenttien sijoittuminen leirissä. Hauska huomio on, että saksalaisten palkkasoturirykmenttien kohdalla annetaan niitä komentaneiden everstien tai kenraalien nimet, kun taas skotlantilaisten, ruotsalaisten ja suomalaisten rykmenttien kohdalla lukee vain ”Schotten”, ”Schweden” ja ”Finnen”. Kuvista ei käy selville miten ja minne varusvaunut ja armeijaa seuraavat jälkijoukot kuten vaimot, lapset, käsityöläiset jne. leiriytyivät. Voidaan kuitenkin olettaa, että usein mm. pyykkäreinä toimineet naiset olisivat olleet suhteellisen lähellä joen rantaa. Toivoa sopii, että kartalta myös uupuvat latriinit eivät olleet kovin lähellä jokea.

Ruotsin – erityisesti Kustaa II Aadolfin – tapa linnoittaa lyhytaikaisetkin leirit erilaisin vallituksin oli 30-vuotisen sodan aikana harvinainen. Mm. Turner suosittelee oppaassaan kuormavaunujen ja vankkureiden asettamista piiriin leirin ympärille. Kustaa II Aadolf kuitenkin uskoi, että miehet oli pidettävä työssä ja toimessa, ja vallitusten rakentaminen oli siihen oiva ratkaisu. Kuningas ei arastellut tarttua lapioon itsekään.

Werbenissä kuninkaan komentoteltta oli linnoituksen/leirin keskellä erikseen vallitettuna, mutta ei ole tietoa siitä, onko tämä ollut tilanne aikakauden leireissä laajemmalti. Kustaa II Aadolfin kohdalla se on todennäköistä, sillä kuningas oli tunnettu siitä, että hän johti joukkoja omalla esimerkillään eikä välittänyt mukavuuksista. Werbenissä kuningas myös majoittui kaupungin muurien sisäpuolella (kyseisen rakennuksen seinässä on muistolaatta), mutta vain pienen ajan siitä, jonka Werbenin leiri oli käytössä. Werbenin leiri oli toki poikkeuksellisen hyvin linnoitettu jopa Ruotsin kuninkaan leiriksi, sillä sen oli tarkoitus ottaa vastaan Katolisen liigan ja keisarillisen armeijan hyökkäys. Tähän palaamme Kuninkaan rakuunoiden neljännessä osassa.

Lähteet:
Hexham, Henry (1642). The principles of art military, practised in the warres of the United Provinces consisting of the severall formes of battels, represented by the illustrious Maurice Prince of Orange of famous memorie, and His Highnesse Frederick Henry Prince of Orange, that is Captaine Generall of the Army of the high and mighty Lords the States Generall of the United Provinces : together with the order and forme of quartering, encamping, and approaching, in a warre offensive and defensive.

Turner, James (1683). Pallas Armata – Military Essayes of the Ancient Grecian, Roman, and Modern Art of War.

Jalkaväen leiri 1600-luvulla

Anders Flinta ja Petter Lans saapuivat Keltaisen rykmentin leiriin sen takapuolelta kulkevan, leirejä halkovan kujan kautta ja tulivat suoraan etsimänsä komppanian nuotiopaikoille. Jalkaväkirykmentin leiri levittäytyi heidän ympärillään samalla tavalla komppanioittain järjestettynä kuin rakuunoiden omassa leirissä: sotilaiden teltat kahtena pitkänä jonona kapteenin, luutnantin ja vänrikin telttojen takana. Koska hevosille ei tarvinnut jättää tilaa, ryhmittely oli kuitenkin kapeampi ja telttojen välistä kapteenin teltalle johtava kuja vain kahdeksan jalan levyinen.

Upseerin miekka (Kuninkaan rakuunat I)
Leirielämää, opetustaulu

Monet Kuninkaan rakuunat -sarjan tapahtumat sijoittuvat armeijan ja sitä seuraavien joukkojen leireihin. Kertomuksissamme viittaamme siihen, miten järjestäytyneitä rykmenttien leirit olivat verrattuna jälkijoukon leiriin. Emme kuitenkaan ole esitelleet leirien järjestystä kovin yksityiskohtaisesti siksi, että sitä on vaikea kuvata kaunokirjallisessa tekstissä ilman ”luennointia”, eikä se sanastonkaan rajoissa ole mahdollista ilman selkeitä kuvia. Blogimme on kuitenkin mainio paikka lähteä tutustumisretkelle kolmikymmenvuotisen sodan armeijan leiriin. Tällä kerralla tutkimme jalkaväen leiriä, ja myöhemmin vierailemme ratsuväen leirissä.

1600-luvun kampanja-armeijoissa kulki tuhansia sotilaita, niin jalkaväkeä kuin ratsujoukkojakin. Tällaisten joukkojen leiriytyminen ilman tarkkaa suunnittelua ja täsmällistä järjestystä olisi miltei mahdotonta. Siksi armeijan edellä kulki majoitusmestareita. Kun oli tarpeen leiriytyä kentällä, rykmentin majoitusmestari rajasi komppanioille alueet niiden kulloisenkin vahvuuden mukaan. Sen jälkeen komppanian furiiri merkitsi telttapaikat ja muut alueet siten, että paikalle saapuvat joukot saattoivat kersanttien johdolla lähteä pystyttämään majoja ja telttoja samalla kun osa joukoista rakensi leirin puolustusvalleja, kaivoi latriineja jne.

Erilaisia manuaaleja joukkojen järjestäytymisestä, upseereiden, tukihenkilöstön ja miehistön tehtävistä, kenttäharjoituksista ja leiriytymisen periaatteista on säilynyt näihin päiviin asti. Näiden välillä on pieniä näkemyseroja, mutta perusperiaatteet ovat hyvin samanlaisia. Seuraava esimerkki jalkaväen leirijärjestyksestä perustuu Sir James Turnerin teokseen Pallas Armata, joka on kirjoitettu 1670-1671 mutta julkaistiin 1683. Vaikka se on kirjoitettu vuosisadan jälkipuoliskolla, se kuvaa kuitenkin vanhempaa perinnettä kuin Henry Hexhamin 1642 julkaistu Hollannin armeijan käytäntöjä avaava teos. Hollantilaiset uudistukset levisivät käyttöön hyvin hitaasti. Kustaa II Aadolf seurasi uusia hollantilaisia sodankäynnin periaatteita, mutta ei ole täysin selvää, koskiko tämä myös leirien suunnittelua ja olivatko leiriytymiskäytännöt samat ruotsalaisten joukkojen ja palkkasoturirykmenttien välillä.

Jalkaväen leirissä saman rykmentin komppaniat asettuivat rinnakkain suorakaiteen muotoisiin leireihin. Oheisessa kuvassa on esimerkkinä yhden komppanian leiri, jonka molemmin puolin pienen hajuraon jälkeen sijaitsisi seuraava leiri siten, että kaikki rykmentin komppaniat asettuvat rinnakkain ja varusvaunuilla kuljettava kuja muodostaa pitkän tien leirin toisesta päästä toiseen päähän. Leiririvistön keskelle asettui rykmentin päällystön leiri (kuten alempana esitetyssä kuvassa). Leirien koot riippuivat komppanian miesten lukumäärästä ja esim. 150-200 miehen komppania olisi saanut kuvattua leveämmän alueen kolmea telttajonoa varten.

Komppanian leirin etuosassa oli kapteenin teltta-alue (A), jonne pystytettiin mm. kapteenin ja tämän palvelijoiden teltat ja sijoitettiin mahdolliset henkilökohtaiset kuormavaunut. Tämä alue oli kooltaan 24×40 jalkaa. Sen takana majoittuivat luutnantti (B) ja vänrikki (C), joille kummallekin varattiin 8×10 jalan kokoinen alue teltalle ja muulle tarpeelliselle. Näiden komppanian korkeimmille upseereille varattujen alueiden jälkeen oli 10 jalan levyinen kulkutie ennen miehistön telttoja. Vanhempi kersantti (D) ja nuorempi kersantti (H) saivat 8×8 jalan teltta-alueen, majoitusmestari/furiiri (E, furier), varusmestari (I), kirjuri (F) ja lipunkantaja (J, furer of colours) saivat 8×6 jalan alueen ja rumpalit (G ja K) 8×5 jalan telttapaikan. Sen jälkeen tulivat komppanian korpraalit ja rivimiehet, jotka saivat 8×3 jalkaa kukin. Usein sotilaat kuitenkin nukkuivat kahden miehen majoissa tai teltoissa (ellei heillä ollut vaimoja mukana) ja siten rinnakkaiset paikat yhdistettiin. Leirin perällä, varusvaunujen 20 jalkaa leveän kujan jälkeen, oli vielä 24×10 jalan paikat marketentille, sepälle ja näiden vaunuille (L) ja viimeisenä (M) 24×10 jalan alue leiritulille ja saaliseläinten käsittelylle. Leiritulien tekeminen muualle paitsi niille rajatulle alueelle oli kiellettyä tulipalovaaran vuoksi.

Hexhamin kuvaama hollantilainen uusi tapa siirsi kapteenin majapaikan leirin etuosasta sen taakse, missä sen oli tarkoitus rauhoittaa miesten käytöstä marketentin teltalla ja nuotiopaikoilla. Tämä oli varmaankin tarpeen, sillä marketentit eivät olleet leirin pidetyimpiä ihmisiä. Englanninkielinen termi, suttler, tulee alkujaan saksankielen termistä, joka viittaa huolimattomaan työhön ja likaiseen puuhaan. Usein marketentit myivät miehille tavaroita ylihintaan ja maksoivat näille sotasaaliista alihintaa, vaikka profossimarsalkka oli säätänyt hinnat tiettyjen perustuotteiden osalta yhteneväisiksi kautta leirin. Marketenttien keittiö ja olutteltta – sekä vieressä olevat leiritulet – kuitenkin tarjosivat miehille mieluisia tapoja viettää vapaa-aikaansa.

Lisähuomiona on todettava, että vaikka useimmat lähteet kuvaavat sotilaiden majoittuneen kahden miehen teltoissa tai majoissa, Laurence Spring (2019, s. 111) toteaa, että ruotsalaisilla saattoi tästä poiketen olla jopa kolmen miehen majat tai teltat. Tällöin kolmelle miehelle varatut telttapaikat olisi yhdistetty yhtä suurempaa majaa tai telttaa varten.

Jalkaväkirykmentin leiri
The Swedish Discipline (1632, s. 83)

The Swedish Discipline (1632, s. 83) kuvaa tällaisen periaatteen mukaan rakennetun jalkaväkirykmentin leirin. Everstin ja rykmentin päällystön (mukaanlukien sairasteltta, profossi, rykmentin kirjuri jne.) leiri on keskellä ja sen molemmilla sivuilla sijaitsevat komppanioiden leirit tärkeysjärjestyksessä. Tässä kuvauksessa on erikoista se, että kunkin komppanian kohdalla pikeneerit ja musketöörit on laitettu omille puolilleen komppanian leiriä kapteenin teltan taakse. Pidempi rivi on musketöörien majoja varten ja lyhyempi pikeneerien. Alueen takana on tilaa marketentteja, eli oluttelttaa, kauppiaita, muonittajia ja seppiä varten. Kuvauksesta ja piirroksesta jää epäselväksi se, missä komppanian luutnantti, vänrikki, kersantit, rumpalit jne. majoittuivat.

Kuninkaan rakuunat -sarjassa olemme kuvanneet leirit pitkälti Pallas Armatan perusteella, koska sen avulla olemme voineet tarkemmin rakentaa mielessämme kuvan leireistä ja eri upseerien sijainneista niissä.

Lähteet:

Dawson, J. (1632). The Swedish Discipline, Religious, Civile, and Military, Etc.

Hexham, Henry (1642). The principles of art military, practised in the warres of the United Provinces consisting of the severall formes of battels, represented by the illustrious Maurice Prince of Orange of famous memorie, and His Highnesse Frederick Henry Prince of Orange, that is Captaine Generall of the Army of the high and mighty Lords the States Generall of the United Provinces : together with the order and forme of quartering, encamping, and approaching, in a warre offensive and defensive.

Spring, Laurence (2019). In The Emperor’s Service – Wallenstein’s Army, 1625-1634.

Turner, James (1683). Pallas Armata – Military Essayes of the Ancient Grecian, Roman, and Modern Art of War.

Frankfurt-an-der-Oder 13. huhtikuuta 1631

Aiempi versio artikkelista julkaistu 13.4.2020

Josef huusi käskyn lopettaa tulituksen ja ladata aseet. Petardit paikoillaan nähtyään olivat loputkin muskettisoturit perääntyneet lähimmiltä paaluvarustuksilta. Hetken taistelukenttää hallitsi painostava hiljaisuus. Kaikki tuijottivat petardien villisti palavia sytytyslankoja.

Terävät räjähdykset halkoivat ilmaa. Vain yksi petardi jäi suutariksi. Panokset murskasivat varustuksen hirret kuudesta kohdasta. Varustusten takaa kuului ärjähdyksiä puusäleiden lävistäessä puolustajia.

”Eteenpäin!” Josef karjui vaikka tiesi, etteivät miehet kuulleet hänen ääntään. Pistoolia vasemmassa ja miekkaa oikeassa kädessä puristaen hän ryntäsi savupilven suojissa kohti lähintä aukkoa.

Upseerin miekka (Kuninkaan rakuunat I)

Kuninkaan rakuunat -sarjan ensimmäinen osa, Upseerin miekka, kulminoituu erääseen Kustaa II Aadolfin merkillisimmistä voitoista: Frankfurt-an-der-Oderin valloitukseen. Useiden lähteiden mukaan voitto oli itse asiassa epäonnistuminen, sillä kuninkaan tarkoitus oli piirityksellään houkutella Tillyn kreivin johtama katolinen armeija kauemmas Pappenheimin joukkojen piirittämästä Magdeburgista. Valloitus tapahtui kuitenkin yllättävän nopeasti, eikä Tilly ehtinyt marssia Berliiniä edemmäs ennen kuin sai sanan Frankfurt-an-der-Oderin kaatumisesta.

By Matthäus Merian – uploaded by Hansmuller, May 2014, Public Domain, Link

Upseerin miekan jälkisanoissa perehdymme joihinkin mielenkiintoisiin valloitusta kuvaaviin tarinoihin, joten keskitymme tässä artikkelissa sellaisiin tunnettuihin (tai ainakin useamman lähteen vahvistamiin) ”faktoihin” ja kertomuksiin, joita emme ole muualla käsitelleet.

Kuningas marssi Frankfurt-an-der-Oderin muureille pohjoisesta Oder-jokea seuraillen. Vuodenajasta ja mutaisista, upottavista teistä johtuen tykit tuotiin etelään lautoilla eversti Johan Banérin komennossa. Kaupunki sijaitsi joen länsirannalla. Itärannalla, sillan takana, oli linnoitusjärjestelmä, joka suojasi sillanpäätä. Pääosa kuninkaan joukoista ryhmittyi kaupungin länsipuolelle, kuten Upseerin miekassa kuvaamme: Damitzin johtama valkoinen prikaati tai rykmentti (prikaati oli taistelumuodostelma, joka sai värinsä sen suurimman rykmentin mukaan, mutta lähteiden tiedot siitä, oliko joukot jaettu niihin piirityksen aikana, ovat ristiriitaisia) leiriytyi kaupungin pohjoispuolelle suojaamaan lautoilta purettavia tykkejä. Sininen ja keltainen prikaati/rykmentti sijoittuivat kaupungin länsipuolelle Lebus-portin läheisyyteen ja Hepburnin ja Munron skottirykmentit kaupungin eteläisen Guben-portin edustalle.

Puolustajat olivat polttaneet kaupungin muurien ulkopuolella sijaitsevat rakennukset vihollisen lähestyessä, mutta eivät tiettävästi olleet tuhlanneet aikaa itse linnoitusten vahvistamiseen tai uudistamiseen. Puolustusta johtaneet upseerit, kuten marsalkka Tiefenbach ja kenraali Montecuccoli, eivät uskoneet ruotsalaisista olevan vaaraa. He tyytyivät odottamaan Tillyn saapumista, jolloin Kustaa II Aadolf jäisi kahden armeijan väliin. Kerrotaan, että he viettivät aikaansa runsaiden ruokapöytien ääressä eivätkä vaivautuneet edes muureille johtamaan kaupungin puolustusta.

Heti piirityksen alussa sapöörit (tuon ajan pioneerit) kaivoivat juoksuhautoja kohti kaupungin ulkopuolisia linnoituksia etenkin sen länsipuolella. Samaan aikaan rakennettiin tykistöpattereita sekä kaupungin suuntaan että piiritysjoukkojen länsipuolelle, jossa ne olisivat valmiit vastaanottamaan Tillyn armeijan.

Piirityksen toisena päivänä tehtiin ensimmäiset rynnäköt. Itse kuningaskaan ei uskonut, että ne johtaisivat nopeaan voittoon (ks . ote kuninkaan kirjeestä tämän artikkelin lopussa). Läntisellä Lebus-portilla puolustusta johtava irlantilainen eversti Butler pystyikin kilpistämään rynnäköt kahdesti, mutta eteläisellä Guben-portilla tapahtui jotain muuta: Sir John Hepburnin ja eversti Lumsdenin johtamat skotlantilaisjoukot hyökkäsivät porteille tykki- ja muskettitulen läpi, portti räjäytettiin ja joukot tunkeutuivat kaupungin kaduille ennen kuin porttitunnelin sisempi rautaristikkoportti ehdittiin laskea alas (siitä, miksi se ylipäätään oli auki, kerromme tarkemmin Upseerin miekassa ja sen jälkisanoissa).

Skottiprikaati tunkeutui kaupunkiin puolustajien perääntyessä paniikin vallassa kohti Oderin ylittävää siltaa. Monron (1637) kuvauksen mukaan katuja ja siltaa tukkivat pakenijoiden hätäisesti lastaamat kärryt ja vaunut, joten vain harva puolustaja pääsi sillan yli turvaan. Useimmat kaatuivat ruotsalaisjoukkojen hakiessa kostoa vielä tuoreessa muistissa olevasta Neubrandenburgin väkivaltaisesta valtauksesta. Satoja pakenijoita suistui sillalta jokeen ja hukkui. Monro valittelee muistelmissaan, että kärryihin ja vaunuihin lastatut aarteet, hopea-astiastot, jalokivet, kulta, rahat, vaatteet, houkuttelivat sotilaita niin, etteivät he enää totelleet upseereitaan vaan aloittivat ryöstelyn. Joissain komppanioissa liput hylättiin eikä niitä löydetty ennen seuraavaa aamua.

Mutta vaikka skottijoukot hajaantuivatkin ryöstelemään, varmistui kaupungin valloitus, kun Lebus-porttia puolustanut Butler saatiin vangiksi ja suurin osa tämän miehistä oli surmattu. Harte (1759, s. 248) kertoo, että paenneet keisarilliset upseerit koettivat sysätä syyn kaupungin menetyksestä Butlerin niskoille. Tämän maine kuitenkin pelastui, kun levisi sana siitä, miten Kustaa II Aadolf vaati saada tavata kaupunkia urhoollisesti puolustaneen irlantilaisupseerin ja antoi oman henkilääkärinsä huolehtia tämän haavoista.

Kuningas kuvasi Frankfurt-an-der-Oderin voittoa kirjeessään valtakunnankansleri Axel Oxenstiernalle seuraavasti (päivämäärä vanhan kalenterin mukaan, suomennos omamme):

”Koska emme tienneet, minne Tilly suuntaisi marssinsa Neubrandenburgin jälkeen, menimme Schwedtiin hakemaan uutisia. Siellä kuulimme, että hän oli mennyt Magdeburgiin. Marssimme sitten Frankfurtiin ollaksemme lähempänä Leipzigissa käytävää keskustelua ja tarjotaksemme Tillylle taistelua. Lähetimme marsalkka Hornin piirittämään Gripswaldia ja, mikäli mahdollista, tekemään hämäyksen Mecklenburgissa. Saavuimme Frankfurtiin 2. huhtikuuta. Vihollinen poltti esikaupungit. Kolmantena päivänä valmistelimme tykkipatterimme ja määräsimme hyökkäyksen porteille tykkitulen suojissa. Emme uskoneet, että valtaisimme kaupungin tällä tavalla. Mutta joukkomme eivät tyytyneet ajamaan puolustajia ulkovarustuksilta, vaan jahtasivat näitä aina muurille saakka; ja jotkut, joilla oli mukana tikapuita, tunkeutuivat kaupunkiin ja taistelivat kunnes he olivat räjäyttäneet portit. He ajoivat vihollisen kaupungista: monet upseerit päätyivät vangeiksi ja monia kuoli. Ne, jotka pääsivät pakoon, suuntasivat Oderin vastapuolelle ja Silesiaan. Kaikki varusteet ja kaksikymmentä vihollisen lippua päätyi haltuumme.”

ote Kuninkaan kirjeestä Oxenstiernalle (Stevens, 1884, s. 301-302.)

Lähteet:
Harte, W. (1759) The History of the Life of Gustavus Adolphus, Volume 1.

Monro, R. (1637) Monro, His Expedition with the Worthy Scots Regiment (called Mac-Keyes-regiment) Levied in August 1626: P. 1.2

Stevens, J.L. (1884) History of Gustavus Adolphus.

Sotilaan palkka ja toimeentulo 30-vuotisessa sodassa

Koska suurin osa eri puolilla maailmaa taistelevista miehistä saa palkkaa, on heitä syytä kutsua palkkasotilaiksi. Jos kuitenkin tarkastellaan sitä, miten heidän palkkansa maksetaan, voisi heitä pikemminkin pitää vapaaehtoisina.

Turner (1683, p. 198), oma käännös

Aiemmin kirjoitimme 30-vuotisen sodan aikaisesta arvohierarkiasta ratsuväki– ja jalkaväkikomppanioissa, erityisesti ruotsalaisesta ja saksalaisesta näkökulmasta. Titteleiden ja tehtävänkuvien lisäksi hierarkia näkyi myös palkoissa ja toimeentulossa. Tässä artikkelissa keskitymme siihen puoleen.

Ruotsalainen kolikko vuodelta 1676
Ruotsalainen 1/6 äyrin kolikko vuodelta 1676

Artikkelin alussa esitetty lainaus on syytä pitää mielessä, sillä vaikka sotilaille oli periaatteessä määritelty palkka, sitä maksettiin lopulta hyvin epätasaisesti ja harvoin. Turner toteaa, että sotilas saattoi saada 12 kuukauden palkasta käteensä alle kolmen kuukauden rahat. Syy tähän oli selvä: raha ei yksinkertaisesti riittänyt. Ratkaisulle löydettiin kuitenkin myös valonkestävämpiä perusteluita: mikäli miehellä oli paljon palkkasaatavia, oli epätodennäköisempää, että hän hylkäisi armeijan ja etsisi töitä muualta. Tässä logiikassa kuitenkin piili vaara, sillä sotilas saattoi jossain vaiheessa päätellä, ettei rahaa ollut koskaan tulossa ja vaihtaa toiseen palkka-armeijaan tai karata omille teilleen. Fallon (1978) kertookin aikalaislähteen perusteella, että syksyllä 1631 keisarillisia joukkoja siirtyi Ruotsin palvelukseen ”vain kuultuaan rahoista, joita meidän joukoissamme maksettiin” (s. 376). Hän (s. 381) myös toteaa, että vaikka palkkasaatavat olivat epävarmat ja elinikä Euroopan sotakentillä lyhyt, tuhannet skotlantilaiset päättivät lähteä palkkasotureiksi – mikä kertoo paljon aikakauden yleisestä elintasosta.

Palkat ja ennakot

Säännöllisen palkan sijaan sotilaille jaettiin kuukausittain pieniä summia rahaa, joista käytettiin termiä ”lending”/”lehnung”. Turner arvelee sanan juontuvan mahdollisesti siitä, että sotilaiden toivottiin kuvittelevan kyseessä olevan lainan eikä osa heille kuuluvasta teoreettisesta palkasta. Dawsonin (1632) mukaan kyseessä oli ennakko sotilaalle kuuluvasta palkasta. ”Lehnung” maksettiin yleensä kaksi tai enintään kolme kertaa kuukaudessa leipä- ja ruoka-annoksen yhteydessä ja oli Turnerin mukaan määrältään noin puoli taaleria. Siksikin seuraavaksi mainittavia lukuja on syytä tarkastella lähinnä viitteellisinä ja osoituksena rykmentin ja komppanian miehistön nokkimisjärjestyksestä.

Turnerin mukaan palkkarakenne keisarillisessa ratsuväkirykmentissä sodan alkupuolella oli seuraava: eversti sai 300 taaleria kuukaudessa, everstiluutnantti 180, majuri 120, rittmaister 100, luutnantti 60 ja kornetti 50 taaleria. Tämä siis kuukausittaisen hevosten rehun lisäksi. Majoitusmestarin palkka oli 24 taaleria, korpraalin 22 ja torvensoittajien sekä kirjurin 15 taaleria. Ratsumiehet saivat kaksitoista taaleria kuukaudessa. Jalkaväestä Turner toteaa vain, että palkat olivat paljon pienemmät.

Turnerin mukaan (s. 199) vuonna 1658 Saksan vaaliruhtinaat ja prinssit sopivat sinä vuonna ratsujoukoille maksettavista palkoista (mukaanlukien hevosten muonat) seuraavaa: rittmeister 108 taaleria, luutnantti ja kornetti 44 taaleria, majoitusmestari 23 taaleria ja korpraali 21 taaleria. Kirjuri, torvensoittaja, seppä ja välskäri saivat kukin 11 taaleria ja ratsumies 8 taaleria. Jalkaväen palkat olivat jälleen pienemmät: kapteenille kaksi hevosta ja 48 taaleria, luutnantille ja vänrikille 21 taaleria, kersantille 6 taaleria. Furiirille, lipunkantajalle, varusmestarille, kirjurille, rumpalille ja herrasmiehille maksettiin 2,25 taaleria kullekin ja rivimiehelle 2 taaleria.

Dawson (1632, s. 76-77) ja Harte (1759, Appendix s. 21-22) käsittelevät Kustaa II Aadolfin maksamia palkkoja vuonna 1630. Ruotsin kuninkaan maksamat palkat olivat seuraavat: eversti 184 taaleria, everstiluutnantti 80, majuri 61 ja rykmentin majoitusmestari 30 taaleria kuukaudessa. Komppaniatasolla kapteeni sai 61, luutnantti ja vänrikki 30 ja molemmat kersantit 9 taaleria. Furiiri (komppanian majoitusmestari), lipunkantaja, kirjuri ja varusmestari saivat kukin 7 taaleria. Kuusi korpraalia saivat 6 taaleria kukin ja ruotumestarit 5 taaleria kuukaudessa. Rumpalit ja pillinsoittajat sekä aliruotumestarit saivat 4 ja rivisotilaat 3,5 taaleria kuukaudessa. Ns. passe-volantit, eli upseerien palvelijat, jotka myös kantoivat taistelutilanteissa upseerien aseita, saivat 3 taaleria kuukaudessa.

Rykmentin ns. siviilihallinto sai palkkaa seuraavasti: rykmentin kirjuri 30, kappalaiset 18 ja välskärit 12 taaleria, sota-oikeuden tutkijat 30 taaleria, profossimarsalkka 12 taaleria sekä sotaoikeuden kirjuri ja kersantti 18 taaleria. Teloittajan (myös muiden kuin kuolemanrangaistusten toimeenpanija) palkka oli 7 taaleria kuukaudessa.

Harte toteaa myös, että Ruotsin kruunun tapa oli maksaa ns. ”lehnung” kolmesti kuukaudessa: 1., 11. ja 20. päivä. Tässä muodossa kuukausittain maksetut summat olivat noin kolmannes yllä mainituista kuukausipalkoista. Fallon kuvaa palkkakehitystä sodan aikana kertomalla, että ruotsalainen musketööri tai pikeneeri ansaitsi 72 riikintaaleria vuodessa vuosien 1626 ja 1630 välillä, mutta vuosikymmenen kuluessa palkka laski 42:een ja jopa 36:een riikintaaleriin. 42 taalerin vuosipalkka pitää yhtä yllä esitettyjen Dawsonin ja Harten antamien vuoden 1630 tietojen kanssa.

Elinkustannukset

Saadaksemme käsityksen palkkojen ostovoimasta lienee tarpeen tutustua aikakauden hintatasoon. Valitettavasti armeijan mukana kulkeneiden marketettien hintojen selvittäminen on vaikeaa, sillä ne vaihtelivat sodan aiheuttamien ruokapulien ja muiden varusteiden saatavuuden vuoksi. Profossimarsalkan tehtävä oli määrittää hinnat, joita marketentit saivat pyytää välttämättömistä tuotteista, mutta emme ole löytäneet kattavia merkintöjä tällaisista päätöksistä. Olemme kuitenkin keränneet yleisiä aikakauden hintoja löytämistämme lähteistä.

Fallon (1978) on tehnyt varsin laajan selvitystyön hintatasoista eri puolilla 30-vuotisen sodan ajan Eurooppaa. Hän toteaa ruoan hinnan olleen suunnilleen samalla tasolla Englannissa ja manner-Euroopassa ja antaa vertailukohdaksi myös joitain palkkatietoja. Esimerkiksi muurarin, puusepän ja sahaajan vuosipalkka vaihteli 80-119 taalerin välillä ja ojankaivajien sekä muun ruumiillisen työn tekijän n. 56-62 taalerin välillä. Ruotsalaisen kauppalaivan miehistön jäsen ansaitsi 34,5 riikintaaleria vuodessa (ylöspidon lisäksi) ja laivan puuseppä jopa 105 riikintaaleria.

Fallonin selvityksen perusteella yhdellä riikintaalerilla olisi Ruotsissa saanut n. 5 kanaa tai 128 munaa. Kolmella riikintaalerilla olisi irronnut lehmä. Saksassa yhdellä riikintaalerilla sai 37 naulaa juustoa, 18 naulaa lihaa, 1,8 litraa brandyä tai 3,4 litraa viiniä. Hintataso kuitenkin vaihteli armeijan leireissäkin: Stevens (1884, s. 333) toteaa, että Würzburgin valloituksen jälkeen kaikilla Ruotsin armeijan sotilailla oli uudet vaatteet ja ruokaa saatavilla niin paljon, että leirissäkin lehmä maksoi vain yhden taalerin.

Dowen (2015) on selvitellyt sotilaiden varustusten hintoja Englannin sisällissodan aikaan. Hänen mukaansa esimerkiksi kylterin (buff coat; haarniskan alla tai ilman haarniskaa pidettävä vaaleanruskea tai kellertävä pitkähelmainen ”nahkatakki”) hinta vaihteli suuresti. Hyvälaatuisesta kylteristä saattoi joidenkin lähteiden mukaan joutua maksamaan jopa yli 10 puntaa (Harten mukaan 1 punta = n. 5,7 riikintaaleria vuonna 1630), mutta normaalit kylterit olivat huomattavasti halvempia. Dowenin mukaan vuonna 1638 yhden kylterin valmistus hihoineen ja tarvittavine housuineen maksoi 1 punnan ja 15 shillinkiä (lähes 10 riikintaaleria). Hän kertoo erään kapteenin maininneen yhden kylterin hinnaksi 7 puntaa, kahden muun n. 2 puntaa ja neljännen 13 shillinkiä. Kylterin keskihinnaksi Dowen arvioi eri lähteiden perusteella n. 30-40 shillinkiä (vajaat kaksi puntaa ~ noin 10 riikintaaleria). Verrokkina Dowen mainitsee pikeneerin haarniskan ja kypärän hinnaksi vähän yli 18 shillinkiä ja kevyen ratsuväen harquebusierin haarniskan (rinta- ja selkäpanssari sekä kypärä) arvoksi n. 30 shillinkiä. Kyrassieerin haarniska (kokopanssari) saattoi maksaa 4 puntaa.

Puhtaasti rahasummissa arvioituna sotilas siis ansaitsi suhteellisen hyvin verrattuna moniin käsityöläisiin. Kuten edellä todettiin, rahaa ei kuitenkaan oikeasti riittänyt palkanmaksuun, joten sotilaat ja armeijat joutuivat usein ryöstelemään seutua pysyäkseen hengissä, eivätkä ravinnon puutteesta johtuvat sairaudet olleet harvinaisia. Mm. Ferdinand II:n sotapäällikkö Wallenstein sai keisarillisen luvan nostaa palkkansa valloittamansa kaupungit ja alueet ryöstellen. Kustaa II Aadolf joutui erikseen kieltämään ryöstelyn pitääkseen kanssaan liittoutuneet vaaliruhtinaat tyytyväisinä, mutta Ruotsinkin armeijan maine heikkeni tässä suhteessa kuninkaan kuoleman jälkeen ja taistelujen jatkuessa. Skotlantilaisten upseerien kannalta tilanne oli jokseenkin parempi, sillä heille maksut annettiin rahojen puuttuessa maaomistuksina Ruotsissa ja Suomessa.

Lähteet

Dawson, J. (1632). The Swedish Discipline, Religious, Civile, and Military, Etc.

Dowen, K. (2015). The Seventeenth Century Buff-Coat. Journal of the Arms and Armour Society, Vol. XXI, No. 5, March 2015.

Fallon, J.A. (1978). Scottish Mercenaries in the Service of Denmark and Sweden.

Harte, W. (1759). The History of the Life of Gustavus Adolphus, vol. 1.

Turner, James (1683). Pallas Armata – Military Essayes of the Ancient Grecian, Roman, and Modern Art of War.

Rakuunat vastaavat Helmet-lukuhaasteeseen

Uusi vuosi on alkanut ja tuonut mukanaan uusia lukuhaasteita. Tarkastelimme Helmet 2021 -haastetta, ja kirjavalintojen helpottamiseksi päätimme listata kohdat, joihin Kuninkaan rakuunat -sarjan kirjat vastaavat. Voit valita minkä tahansa sarjan kirjoista, jollei listassa erikseen mainita tiettyä kirjaa. Nautinnollisia lukuhetkiä!

2. Kirjan on kirjoittanut opettaja (toinen meistä, Marko, on opettaja)

3. Historiallinen romaani

4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan (hahmot jakavat muistojaan keskenään)

6. Kirja kertoo rakkaudesta (vaikka Kuninkaan rakuunat eivät ole rakkausromaaneita, on rakkaus kuitenkin keskeinen aihe kaikissa sarjan osissa)

7. Kirjassa on kaveriporukka (keskushenkilöt ystävystyvät sarjan mittaan)

8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa (maailma mullistui 1600-luvulla – kolmikymmenvuotinen sota oli seurausta muutoksista ja toi niitä mukanaan)

10. Kirjan nimessä on numero (Kuninkaan rakuunat I, II, III)

12. Kirjassa ollaan metsässä (kaikissa Kuninkaan rakuunat -sarjan kirjoissa metsässä tapahtuu jotakin; taisteluja, takaa-ajoja, jäljitystä…)

14. Kirja on osa kirjasarjaa

16. Kirjassa eletään ilman sähköä

25. Kirjan on kirjoittanut kaksi kirjailijaa

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

31. Jännityskirja tai dekkari (sarjan kirjoissa riittää jännittäviä tilanteita ja käänteitä)

37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa

45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija

46. Kirjassa syödään herkkuja (Upseerin miekka ja Salamurhaajan merkki)

47.-48. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta (kaikki kolme Kuninkaan rakuunat -sarjan kirjaa kertovat paitsi Kuninkaan rakuunoista myös kolmikymmenvuotisesta sodasta sekä elämästä 1600-luvulla)

Seuraavat ovat lukijakohtaisia, mutta voimme vihjata Kuninkaan rakuunoiden sopivan mainiosti ulkona luettaviksi. Luonnollisesti toivomme lukijoiden odottaneen kirjojemme ilmestymistä – ja että niistä on lukijoille hyötyä!

15. Kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässäsi

23. Kirja, jota luet ulkona

28. Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä

35. Kirja, jonka ilmestymistä olet odottanut

50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä

« Older posts Newer posts »

© 2024 Susimetsä

Theme by Anders NorenUp ↑