Hämeen linnan Kerttuli ilmestyi eilen 10.6.2025 kirjakauppojen hyllyille. Samana päivänä julkaistiin Hämeen sanomissa arvio teoksestamme. Arvio on maksumuurin takana, mutta halusimme tässä nostaa esiin muutaman kohdan, jotka erityisesti ilahduttivat meitä. Näistä ensimmäinen oli luonnehdinta Kerttulin tyylilajista verrattuna aiempiin romaaneihimme:
Jos [Kuninkaan rakuunat -sarja] jäljitteli ranskalaisen Alexandre Dumas´n romanttista seikkailuklassikkoa Kolme muskettisoturia, Hämeen linnan Kerttuli on tyyliltään lähempänä englantilaisromantikkojen Jane Austenin ja Brontën sisarusten tuotantoa. – Riikka Happonen, Hämeen Sanomat 10.6.2025
Saako kirjailija hyppiä riemusta lukiessaan tällaisen vertauksen kirjasarjojemme tyylilajeista? No, me teimme niin! Hämeen linnan Kerttuli on tosiaan hiukan eri genrea kuin aiemmat teoksemme, mutta emme suinkaan ole unohtaneet seikkailua ja juonitteluakaan.
Vaikka päähenkilömme ovat fiktiivisiä, on romaanissa mukana joukko todellisia historiallisia henkilöitä. Lisäksi pyrimme perustamaan romaanimme historiallisiin tapahtumiin ja pääsemään mahdollisimman lähelle niin historiallisia faktoja kuin aikakauden tunnelmia tuoksuineen ja makuineen. Tärkeänä teemana pidimme myös protestanttisen uskon ja esikristillisten tapojen yhteentörmäystä. Ennen kaikkea haluamme kirjoittaa viihdyttävän tarinan, ja vaikka aiemmassa sarjassamme oli siinäkin joitakin rohkeahkoja kohtauksia, niitä löytyy uutukaisestamme useampia. Arviossa näitä seikkoja kommentoidaan seuraavasti:
Kaiken historiatiedon ja uskontoteoreettisen pohdiskelun keskellä romaani onnistuu myös viihde-elementeissään. Jos kirjailijat tuntuvat olevan mukavuusalueellaan sotahistoriallisissa yksityiskohdissa, sama pätee eroottisiin kohtauksiin, joita ei lopeteta ensimmäiseen suudelmaan. – Riikka Happonen, Hämeen Sanomat 10.6.2025
Lainauksessa viitataan myös sotahistoriaan. Kuningas Kustaa II Aadolfin valtakausi alkoi, kun Ruotsi kävi sotaa kolmella suunnalla vihollisinaan Tanska, Puola ja Venäjä. Tätä ei 1610-luvulle sijoittuvassa tarinassa voi täysin sivuuttaa – varsinkaan, kun vapaaherra Ulvhufvud on kuninkaan luotettu mies – mutta pyrimme pitämään sotatapahtumat lähinnä taustalla antamassa tarinallemme laajempaa historiallista viitekehystä.
Ja vielä lopuksi lainaus, joka lämmittää sydämiämme vielä pitkään:
U. M. Susimetsän teksti on eloisaa, virheetöntä ja helppolukuista, se vetäisee mukaansa niin, että 446 sivua on ahmittu parissa päivässä. – Riikka Happonen, Hämeen Sanomat 10.6.2025
Tänään on jännittävä päivä, Hämeen linnan Kerttulin virallinen ilmestymispäivä. Vaikka kyseessä on neljäs romaanimme, on tunne aina yhtä sykähdyttävä, kun useamman vuoden uurastus konkretisoituu kovakantiseksi teokseksi. Henkilöhahmot eivät enää eläkään ainoastaan omassa mielikuvituksessamme, vaan muillakin on mahdollisuus tutustua heihin.
Kerttulin tarkempi esittely löytyykin jo omalta sivultaan. Kyseessä on siis historiallinen romaani, joka sijoittuu Hämeeseen 1600-luvun alkuun. Tarinan keskiössä on epäsäätyinen rakkaustarina, mutta punoimme mukaan myös juonittelua ja jännitystä, seikkailuja sekä kalpojen kalistelua. Teemana meitä kiehtoi myös yhteentörmäys 1600-luvun ankarinkienkin kristillisten vakaumusten ja muinaisuskoon nojaavien vanhojen tapojen välillä.
Tästä päivästä lähtien Kerttulin pitäisi löytyä kirjakaupoista – tervetuloa tutustumaan Kerttuliin ja muihin sankareihimme sekä 1600-luvun Hämeeseen ja etenkin Hämeen linnaan! Tässä alla vielä ilmestymispäivän juhlistamiseksi lyhyt traileri.
Henrietta Marian vartalo näytti pieneltä ja sirolta, mutta hänen ryhtinsä oli kuninkaallinen ja suuret, tummat silmät loistivat tyyntä arvovaltaa. Ruskeat hiukset oli koottu taidokkaaksi, helmien kiertämäksi sykeröksi, mutta useamman hurmaavan kiharan oli sallittu laskeutua kauniita kasvoja kehystämään. Yllään kuningattarella oli kullanhohtoinen puku. Täällä hehkui aurinko, tässä salissa oli se Ranskanmaan lämpö, jota Tomas oli Englantiin saavuttuaan kaivannut.
Salamurhaajan merkki (Kuninkaan rakuunat III)
Muodista ja vaatteista 1630-luvulla voisi kirjoittaa paljon, mutta tässä artikkelissa luomme lyhyen katsauksen siihen, millaista muoti oli hyvin toimeentulevien, kuten aatelisten tai varakkaiden kauppiaiden, keskuudessa vaikkapa Pariisissa. Salamurhaajan merkissä (Kuninkaan rakuunat III) pääsemmekin hiukan katselemaan pariisilaista pukuloistoa. Kuvatessamme todellisia historiallisia henkilöitä, kuten Madame Chevreusta tai Englannin kuningatarta Henrietta Mariaa, otimme toisinaan kuvauksemme pohjaksi heitä esittäneitä maalauksia.
Yläluokan miesten ja naisten muoti 1630-luvulla Image used with permission from Royal Collection Trust.
1600-luvun yhteiskunta oli sääty-yhteiskunta, jossa säätyjen rajat olivat hyvin tarkat. Jokaisen oli erotuttava oman säätynsä jäseneksi, jotta muut tiesivät, kuinka häntä tuli kohdella ja puhutella ja kuinka hänen seurassaan tuli käyttäytyä. Vaatteilla viestittiin yhteiskunnallisesta asemasta, roolista ja toimeentulosta. Viimeisimmän muodin mukaisilla ja laadukkailla asuilla, kalliilla kankailla ja tietyillä väreillä, pitseillä, kulta- ja hopeapunoksilla sekä muilla arvokkailla materiaaleilla tahdottiin korostaa omaa asemaa ja vaurautta. Pukeutumisella siis ilmaistiin tiettyyn säätyyn kuulumista, ja tästä juontuukin sanonta ”pukeutua säädyllisesti”.
Monissa maissa säädettiin ylellisyysasetuksia, joiden avulla pukeutumista pyrittiin säätelemään. Asetusten tarkoituksena oli sekä erottaa säädyt toisistaan että usein myös säilyttää varallisuus kotimaassa. Esimerkiksi Louis XIII sääti vuonna 1633 lain, jossa kiellettiin mm. kulta- ja hopeakankaat sekä asujen kulta- ja hopeakoristeet muilta kuin ruhtinailta ja aatelisilta. Ruotsissakin säädettiin ylellisyysasetuksia mm. vuonna 1644 (laki koski luonnollisesti myös valtakunnan itäosaa). Laissa rajoitettiin esim. kulta- ja hopeakankaiden ja pitsien käyttöä sekä metallilankojen, helmi- ja kultakirjonnan ja koristenyörien käyttöä – yleensä kaikenlaista koreilua. Lakeja kuitenkin rikottiin melko sumeilematta. Se, että oli kyllin varakas hankkiakseen kiellettyjä ylellisyyksiä ja maksaakseen sakot, oli yksi tapa korostaa omaa asemaa.
Artikkelin kuva (yllä) esittelee aikakaudelle tyypillistä miesten ja naisten muotia. Miesten muoti suosi pitkiä hiuksia, viiksiä ja kapeaa partaa, joita voikin ihailla monien aikalaisten muotokuvissa. Erikoisuutena hiusmuotiin kuului esim. Ranskassa ja Tanskassa ns. lovelock/denette, eli kasvojen vasemmalla puolella roikkuva hiussuortuva, jonka sanotaan merkinneen sitoutumista mielitiettyyn. Pitsikoristeinen kaulus oli leveä. Muhkeahihaisen doubletin hihojen (ja rintamuksen) viilloista pisti esiin paita. Housut olivat polvipituiset ja pussittavat. Kengissä oli usein korko – punainen oli erityisen muodikas niin miehillä kuin naisillakin – ja niitä saattoi koristaa ruusuke. Saappaat olivat ensin ratsumiehen ja metsästäjän asuun kuuluvia ulkokäyttöön tarkoitettuja jalkineita, mutta 1600-luvulla ne tulivat suosituiksi sisätiloissakin. Sukkaa suojasi boothose, jonka varsi saatettiin koristella pitsillä. Päällysvaatteina viitat olivat suosittuja. Pitkän viitan lisäksi muotitietoiset miehet käyttivät lyhyempää viittaa, jota kannettiin toisen hartian yli roikkuvana, le manteau à la Balagnic. Erikoisena trendinä mainittakoon ”huoliteltu huolimattomuus”: nappeja saatettiin jättää tarkoituksella napittamatta.
Naisen pukuun kuuluivat muhkeat, pallomaiset, usein vajaamittaiset hihat, jotka saatettiin ommella kangaskaistaleista ja kerätä rusetin avulla pussimaisesti kyynärpään kohdalle (virago sleeve). Hameen helma oli laaja. Leveää kaulusta koristi pitsi, samoin hihansuussa komeili usein pitsikalvosin. Puvun yläosaan kuului stomacher tai pièce d’estomac, kolmionmallinen ”paneeli”. Etenkin Ranskassa ja Englannissa kankaat kevenivät, ja tummat sävyt antoivat tilaa vaaleammille väreille. Helmet olivat suosittuja, ja niitä käytettiin niin kaulassa, korvissa kuin kampaustenkin koristeena. Hiukset kasattiin nutturaksi, mutta kiharrettuja osioita jätettiin kehystämään kasvoja. Myös lyhyt otsatukka kiharrettiin usein. Kengissä oli tavallisesti korot ja ruusukkeet, melko varmasti ainakin kirjontaa. Salamurhaajan merkissä mainitsemme myös kenkien korokkeet, joita naiset saattoivat käyttää suojatakseen hienoja kenkiään katujen liejulta ja mudalta – ne saattoivat olla niin korkeat, että nainen tarvitsi tuekseen taluttajan pysyäkseen pystyssä.
Päähineet olivat tärkeä osa niin miesten kuin naistenkin pukeutumista. Julkisilla paikoilla pää paljaana kuljeskelemista pidettiin sopimattomana. Muodikkaat naiset tosin saattoivat joskus esiintyä komeissa, koristelluissa kampauksissa ilman päähinettä. Leveälierisiä huopahattuja, joita usein koristivat komeat sulat, käyttivät miesten ohella naisetkin. Naiset saattoivat myös pukea pienen samettimyssyn, viitan hupun tai hilkan päänsä verhoksi.
Päähineen ohella hansikkaat olivat tärkeä asuste. Niillä oli tietenkin käytännön merkitys (käsien suojaaminen kylmältä, lialta, vammoilta), mutta niihin liittyy myös paljon symboliikkaa ja aseman osoittamista: yläluokan tapauksessa valkeat hansikkaat osoittivat aseman, jossa ei tarvinnut liata käsiään. Hansikkaat saatettiin valmistaa joko paksusta, kestävästä nahasta tai mitä hienoimmasta nahasta – kanannahkahansikkaiden väitettiin mahtuvan saksanpähkinän kuoren sisään. Myös kangashansikkaita käytettiin (silkki, sametti, satiini ym.). Hansikkaat saatettiin kirjoa metalli- ja silkkilangoin, koristella paljetein, helmin, pitsein, tupsuin jne. Ne saatettiin myös hajustaa. Miesten hansikkaista tulikin niin koristeltuja, että niitä oli lähinnä tarkoitus esitellä ja kantaa vyöllä pikemmin kuin käsissä. Hansikkaat kädessä ei esim. syöty, pelattu korttia, otettu vastaan lahjaa tai kätelty. Ylemmälle osoitettiin kunnioitusta riisumalla oikean käden hansikas – eikä sitä saanut repiä pois hampain! Jos hansikkaita ei riisunut, osoitti kieltäytymistä fyysisestä kontaktista, mikä oli vallankäytön merkki.
Pukeutuminen lukuisine vaatekappaleineen ja alusvaatteineen vaati aikaa. Kotioloissa saatettiin käyttää epämuodollisempaa ja mukavampaa asua. Etenkin yläluokan herrojen vaatevarastoista löytyi tarinassamme esiintyvän Otto Gerholdin suosiman kotitakin tapaisia asuja, joihin saattoi kuulua samasta kankaasta tai samantyylisin kirjailuin varustettu myssy ja/tai tohvelit.
Kaiken kaikkiaan vaatetuksella on ollut siis merkittävä viestinnällinen arvo, ja asukokonaisuuksien suunnitteluun on käytetty ylempien luokkien ja rikkaampien porvareiden elämässä paljon aikaa ja rahaa. Toki muutkin yhteiskuntaluokat käyttivät vaatetusta tapana viestittää esimerkiksi kapinamieltään, kuten kirjoitimme aiemmassa artikkelissamme. Samat ilmiöt ja viestintätarpeet elävät edelleen nykypäivänä, vaikka miesten muoti kaventuikin Ranskan vallankumouksen (joka toi mukanaan vastareaktion ylimystön tuhlailevalle ja värikkäälle pukeutumiselle) ja teollisen vallankumouksen seurauksena lähinnä tummiin pukuihin (tummassa puvussa lika ja saaste eivät erotu niin herkästi kuin kirkasvärisissä kankaissa). Tässäkin asiassa saamme parhaillaan todistaa muutosta – muoti kuvastaa yhteiskuntaa ja sen muutoksia.
Aiempi versio tästä artikkelista on julkaistu joulukuussa 2018
Näin joulun alla ja talvisessa tihkusateessa ajatuksemme kääntyivät tuon tuosta siihen, kuinka Kustaa II Aadolf ja varsinkin Kuninkaan rakuunat -sarjamme henkilöhahmot viettivät joulua liityttyään mukaan Kolmikymmenvuotiseen sotaan. Vai pääsivätkö he koko juhlaa edes viettämään?
Joulua vietettiin 1600-luvulla erilailla kuin nykyään, vaikkakin Birger Jaarlin 1200-luvulla kehittämä ajatus joulurauhasta oli jo vahvasti osa Ruotsin perinteitä. Esimerkiksi Turussa on julistettu joulurauha aina 1320-luvulta lähtien. Joulun juhlinta oli kuitenkin 1500-luvun aikana käynyt läpi monia muutoksia uskonpuhdistuksen myötä, ja kesti aikansa, ennen kuin uusia ajatuksia hyväksyttiin osaksi perinteitä – jos niitä koskaan edes hyväksyttiin.
Germaanisessa perinteessä joululla (yule) on pitkä historia, eikä sillä suureksi osaksi ole mitään tekemistä kristinuskon kanssa. 1500-luvulla monet uskonpuhdistajat katsoivat tarpeelliseksi kieltää koko juhlan sen pakanallisena pidetyn alkuperän vuoksi tai koska sen katsottiin liittyvän liian kiinteästi katoliseen kirkkoon. He halusivat palauttaa kristinuskon juurilleen ja säilyttää vain Raamatussa erikseen nimetyt ja määrätyt juhlat sekä palvonnan muodot. Käytännössä tämä olisi tarkoittanut pelkästään viikoittaista sunnuntain pyhittämistä, ja kaikki muut juhlat olisi todettu pakanallisiksi. Manner-Euroopassa kalvinismin isällä, Jean Calvinilla, oli aiheesta ankarimmat mielipiteet, mutta hänkään ei sentään kieltänyt joulua kaikilta seuraajiltaan (vaikka Sveitsin kalvinistit niin tekivätkin).
Skotlannissa joulunvietto kiellettiin kokonaan vuonna 1560 John Knoxin vaikutuksesta. Erilaisista juhlimisen muodoista, kuten tanssimisesta ja joululaulujen laulamisesta, asetettiin rangaistuksia. Englannin Cromwellin johtama puritaaninen parlamentti kielsi joulun ja muut pakanalliset juhlat 1642. Massachusetts Bayn siirtokunnassa uuteen maailmaan muuttaneet puritaanit kielsivät joulun – ja pääsiäisen sekä muut epäkristilliset juhlat – vuonna 1659. Erilaisia kieltoja asetettiin ympäri Yhdysvaltoja seuraavien kahdensadan vuoden ajan, kunnes joulusta kuitenkin tuli kansallinen juhla vuonna 1870. Englannissa päästiin taas joulunviettoon monarkian palattua 1650-luvun loppupuolella. Skotlannissa kielto lakkautettiin 1712, mutta vielä pitkään kirkko paheksui joulua viettäviä, eikä joululomille päästy ennen vuotta 1958.
Suurimmassa osassa Eurooppaa kuitenkin ymmärrettiin, ettei kansa suostuisi elämään ilman perinteisiä juhliaan – ja Martti Luther pitkälti muodosti joulusta sellaisen kuin se suurelta osin nykyään on. Hän siirsi lahjojen jaon katoliselta pyhän Nikolauksen päivältä (6.12.) jouluaattoon 24.12. ja keksi lahjojen jakajaksi hahmon nimeltä Christkind, jonka piti esittää Jeesuksen reinkarnaatiota lapsen hahmossa. Tarkoitus oli viedä huomiota katolisilta pyhimyksiltä, mutta Christkind omaksuttiin pian katoliseen perinteeseen ja liitettiin pyhän Nikolauksen rinnalle lahjojen jakajaksi. Muita Lutherin ja hänen aikalaistensa kehittämiä jouluperinteitä ovat joulukuusi (vaikkakin puihin ja oksiin liittyvillä perinteillä on niilläkin pitkä historia keskitalven juhlissa), joulumarkkinat ja joulupäivän aamuun kuuluva vigilia eli jumalanpalvelus.
Monin paikoin vanhat, esikristillisen ajan tavat säilyivät vielä pitkään osana joulunviettoa – ja ovat nähtävissä edelleen. Jo viikingit ”joivat joulua” ja aterioivat perinpohjaisesti keskitalven aikaan. Jouluna onkin ollut tapana syödä runsaasti, ainakin niiden, joille se on ollut mahdollista, jotta seuraavana vuonnakin ruoka riittäisi ja saataisiin hyvä sato. Tavan katsotaan periytyvän pakanalliselle ajalle, pyritäänhän sillä varmistamaan tuleva onni eräänlaisen taikuuden eikä rukouksen keinoin. Joululyhteiden laittamista linnuille siinä toivossa, että linnut eivät söisi jyviä pellolta ja saataisiiin hyvä sato, on myös pidetty jopa niin pahana pakanallisena tapana (viljauhri), että se on paikoin aikoinaan kiellettykin. Moni suomalainen joulunviettotapa, kuten vainajien muistaminen, voidaan jäljittää kekriin.
Vielä 1600-luvulla Ruotsin valtakunnassa oli kolme joulun pyhäpäivää, 25.-28.12. Kolmatta ja neljättä päivää on nimitetty myös mm. arki- tai pikkupyhiksi: varsinaisina pyhäpäivinä pidättäydyttiin työnteosta, mutta arkipyhinä työnteko ei ollut sopimatonta vaikkakaan aivan jokapäväiseen tapaan ei tarvinnut ahertaa. Uskonpuhdistajien lisäksi mm. Kustaa Vaasa ja erinäiset valtiopäivät vastustivat mielestään liiallisia juhlapyhiä niiden turmiollisen ja ihmisiä laiskistavan vaikutuksen vuoksi, mutta vasta Kustaa III antoi määräyksen joulun pikkupyhien sekä muutamien muiden juhlapäivien lakkauttamisesta 1772. Kansan parissa vanhat tavat kuitenkin säilyivät vielä pitkään.
Alussa esitettyyn kysymykseen palataksemme – entä kirjasarjamme sankarit? Miten he viettivät ensimmäistä jouluaan sodassa Pyhää saksalais-roomalaista keisarikuntaa vastaan? Saivatko rakuunat levätä pyhäpäivinäkään? Kuinka kuninkaan armeija selviytyi pakkasissa, joista lähteet kertovat (pakkasten sanotaan alkaneen jo lokakuussa)? Näistä pohdinnoista syntyi pieni tunnelmapala nimeltä Rakuunoiden joulu 1630, jossa hahmomme astuvat jälleen historiallisten tapahtumien tuiskeeseen. Kertomus sijoittuu aikaan noin kahta kuukautta ennen Kuninkaan rakuunat: Upseerin miekka -teoksen alkua.
Jos et vielä ole lukenut kertomusta sankareidemme joulunajasta, löydät sen ylävalikon Kuninkaan rakuunat -otsikon alta tai klikkaamalla tässä ohessa olevaa kansikuvaa.
Hygieniakäsitykset ja mahdollisuudet huolehtia henkilökohtaisesta hygieniasta olivat 1600-luvulla hyvin erilaiset kuin nykyisin. Etenkään kaupungeissa ei puhdasta vettä ollut aina helposti saatavilla. Peseytyminen saattoi käytännössä tarkoittaa joidenkin ruumiinosien huuhtaisua tai vain hankaamista kankaalla. Pyykkiä pestiin, mutta sekin vaati vettä ja oli käsin tehtynä työlästä – eikä varsinkaan hienoimpien ja kalliimpien vaatteiden tahdottu kuluvan liiaksi. Viemäri- ja sanitaatiojärjestelmät olivat enimmäkseen alkeellisia tai olemattomia. Voimme vain kuvitella, miltä suurkaupungeissa lemusi ihmisten heitellessä jätöksensä kadulle tai kuinka kauas kantautui haju leiristä, jossa tuhannet miehet ja hevoset elivät.
Hajusteita käytettiin sekä niiden miellyttävän tuoksun vuoksi että epämiellyttäviä hajuja peittämään. Vesi- ja alkoholipohjaisten hajusteiden lisäksi käytettiin mm. vahapohjaisia hajusteita. Tuoksut olivat kukkaisia (esim. ruusu, appelsiininkukka) tai myskisiä, mutta tuoksusekoituksissa käytettiin myös mausteita kuten kanelia, muskottia ja neilikkaa. Kalliiden ainesosien vuoksi kaikilla ei tietenkään ollut mahdollisuutta hankkia hajusteita.
Hajusteiden käyttöön oli myös terveydellinen syy: tautien uskottiin leviävän pahojen hajujen kautta, kun taas hyvien tuoksujen kuviteltiin jopa torjuvan tauteja. Sekä savun että yrttien, mausteiden ja tuoksuvien oksien polttamisen uskottiin puhdistavan ilmaa. Tästä syystä myös tunnetun ruttotohtorin maskin – jonka kehitti tiettävästi lääkäri nimeltä Charles de Lorme vuonna 1619 – ”linnunnokassa” pidettiin erilaisia hajusteita kukista yrtteihin ja marjoihin.
Erilaisten vaatekappaleiden, etenkin nenäliinojen ja hansikkaiden, hajustaminen oli suosittua. Kuninkaan rakuunoiden kolmannessa osassa, Salamurhaajan merkissä, mainitsemme myös pomanderit. Pomanderi saa nimensä ranskankielisestä termistä “pomme d’ambre” (’ambran omena’ – ambra on hajusteissa käytettyä kaskelotin suolistoeritettä ja erittäin kallisarvoista). Pomanderi saattoi olla vaikkapa hopeinen pieni, rei’itetty astia, jota kannettiin mukana – usein riipuksen tapaan – ja jossa säilytettiin vahapohjaista hajustetta tai esim. hajustettua kankaanpalaa. Halvempia versioita olivat hedelmät, joihin kiinnitettiin mausteita. Salamurhaajan merkissä esiintyvä pomeranssihedelmä neilikoineen on samalla myös viittaus Kolmen muskettisoturin elokuvaversioon vuodelta 1974. Siinä tarkkasilmäinen katsoja voi havaita Buckinghamin herttuan kanniskelevan kyseistä esinettä. Tällaisia tuoksuvia palloja saattaa nykyisinkin nähdä etenkin joulun aikaan. Vaikka niiden ei enää uskota torjuvan ruttoa, on toinen käyttötarkoitus yhä ennallaan: miellyttävien tuoksujen levittäminen.
Viimeisimmät kommentit