Susimetsä

Ulla ja Marko

Category: Upseerin Miekka (page 1 of 3)

Bandolieeri ja muita sanoja

Romaanimme Upseerin miekan markkinointiin liittyen Kustannusosakeyhtiö Otavan Facebook-sivulla pyöri muutaman viime päivän ajan arvonta, jossa osallistujia pyydettiin arvaamaan tai tietämään, mitä tarkoittaa sana bandolieeri. Vastausvaihtoehdoiksi annettiin seuraavat:

a) muskettisoturin olkavyö, jossa kannettiin ruutilatauksia
b) kaupungin muurien ulkopuolelle rakennettu linnoitustyyppi
c) hattupäinen henkilö

Suurin osa vastaajista valitsi vaihtoehdon A, eli oikean vastauksen. Upseerin miekan lopusta lukija löytää sanaston, jonne olemme keränneet romaanissa esiintyviä mahdollisesti lukijalle vieraita termejä. Sanastossa olemme kuvanneet sanaa bandolieeri seuraavasti:

Bandolieeri – muskettisoturin olkavyö, jolta roikkui nahkanyöreissä noin tusina kartussia ja esimerkiksi ruutimassi ja kuulapussi.

Vaihtoehdon B linnoitustyyppi – bastionilinnake – löytyy myös sanastosta, mutta kohdasta bastioni:

Bastioni – linnoituksen muuriin rakennettu, yleensä nuolenkärkimäinen, ulospäin suuntautuva osa, joka helpotti linnoituksen muurin puolustamista. Bastionilinnake oli esim. kaupungin muurien ulkopuolelle rakennettu linnake, jossa saattoi olla neljä tai useampi bastionia.

Nämä ja monia muita rakuunoidemme seikkailuihin liittyviä termejä löydät siis Upseerin miekan lopusta.

Hattupäistä henkilöä voi toki kuvailla monin sanoin, mutta pelkästään hattupäistä henkilöä tarkoittavaa termiä ei tietääksemme ole olemassa. 1600-luvulla hatun (tai jonkinlaisen päähineen) käyttö oli pikemminkin sääntö kuin poikkeus; ihmiset eivät juuri näyttäytyneet julkisilla paikoilla ilman hattua, myssyä, hilkkaa tai muuta päähinettä.

Kolmikymmenvuotisen sodan alkamisesta 400 vuotta

Tänä vuonna tuli kuluneeksi neljäsataa vuotta kolmikymmenvuotisen sodan alkamisesta. Kuninkaan rakuunat -sarjamme seikkailuthan sijoittuvat sodan myöhempiin vaiheisiin – mutta kuinka kaikki oikein sai alkunsa?

Kolmikymmenvuotisen sodan katsotaan alkaneen toukokuun 23. päivä vuonna 1618 niin sanotusta Prahan defenestraatiosta. Kyseisen tapahtuman myötä syntyi tiettävästi myös sana ’defenestraatio’, joka muodostuu latinankielen de- (ulos jostain tai poispäin jostain) partikkelista ja fenestra-sanasta (ikkuna), ja tarkoittaa siis jonkun tai jonkin heittämistä ulos ikkunasta tai ikkuna-aukosta. Vuoden 1618 defenestraatio ei kuitenkaan ollut ensimmäinen laatuaan, vaan Prahassa oli harrastettu samaa toimintaa aiemminkin, vuonna 1419, jolloin temppu sytytti Hussilaissodat.

Kohtalokas ikkuna (kuva: Susimetsä)

Toukokuun 23. päivän defenestraatio oli seurausta protestanttien ja katolilaisten tulehtuneista väleistä. Vuonna 1555 solmittu Augsburgin uskonrauha oli sallinut Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan eri kuningaskuntien ja ruhtinaskuntien vaaliruhtinaiden valita alaistensa uskonnon. Böömin kuningaskuntaa oli miltei koko 1500-luvun ajan hallinnut Habsburgin suku, ja vaaliruhtinaat olivat valinneet Böömin kuninkaita pitkään myös Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisareiksi. 1600-luvulle tultaessa viimeisimmät Habsburgilaiset kuninkaat olivat vapauttaneet Böömin eri alueet harjoittamaan haluamaansa uskontoa. Tämän johdosta Böömin kuningaskunta oli muodostunut pitkälti protestanttiseksi.

Väkivaltaisuudet protestanttien ja katolilaisten välillä kiihtyivät kuitenkin 1600-luvun alussa. Donauwörthin kaupungissa sen luterilainen hallinto kielsi katolilaisten omistusoikeudet. Se johti mellakkaan, jonka Baijerin ruhtinas Maksimillian murskasi valtaamalla kaupungin ja käännyttämällä sen väkivalloin katoliseksi. Samalla hän rikkoi Augsburgin uskonrauhan. Pian tämän jälkeen perustettiin protestanttien puolustusliitto ja Katolinen liiga, jotka alkoivat kamppailla keskenään uskontojen asemasta Pyhässä saksalais-roomalaisessa keisarikunnassa.

Böömin viimeinen protestanttimyönteinen kuningas ja keisarikunnan keisari oli Matthias, jolla ei ollut omia perillisiä. Hän valitsi perijäkseen serkkunsa Ferdinandin ja teki tästä Böömin kuninkaan vuonna 1617.  Ferdinand oli jesuiittojen kouluttama ja erittäin katolismyönteinen. Vaikka hän ensin lupasi protestanteille jatkavansa edellisen kuninkaan suvaitsevaista politiikkaa, aloitti hän pian kampanjan protestantteja vastaan pakottamalla keisari Matthiaksen keskeyttämään protestanttisten kirkkojen rakentamisen kruunun mailla. Protestanttisten ylimysten vastustellessa hän siirsi nämä pois tärkeistä tehtävistä ja nimitti tilalle katolilaisia alaisiaan.

Vuonna 1618 toukokuun 23. päivän aamuna neljä katolilaista  ylimystä kokoontui Prahan linnan kokoushuoneeseen. Hetkeä myöhemmin paikalle saapuivat syrjäytetyt protestanttiset ylimykset kreivi Thurnin johtamina. Linnan ulkopuolelle oli kokoontunut suuri joukko heidän tukijoitaan ja osa seurasi ylimyksiä myös kokoustilaan. Protestanttien tarkoituksena oli selvittää, ketkä paikalla olevista katolilaisista ylimyksistä olivat vaikuttaneet keisarin käskyyn lopettaa protestanttisten seurakuntien kirkkojen rakentaminen. Katolilaiset pyysivät protestantteja odottamaan, kunnes he olivat keskustelleet johtajansa Adam von Waldsteinin kanssa, joka ei ollut sinä päivänä paikalla. Protestantit vaativat kuitenkin välitöntä vastausta. He poistivat huoneesta kaksi kunniallisina miehinä pitämäänsä katolilaista. Jäljelle jääneet kaksi ylimystä ja näiden sihteeri myönsivät tuokion kuluttua syyllisyytensä, jolloin protestantit heittivät heidät ulos kokoushuoneen ikkunasta. Miehet selvisivät hengissä yli 20 metrin pudotuksesta, ja jälkeenpäin väitettiin Pyhän Marian tai enkeleiden pelastaneen heidät kuolemalta. Protestanttien kiertokirjeet puolestaan kertoivat, että pelastuminen tapahtui ikkunan alla olleen lantakasan suosiollisella avustuksella. Ylimykset hakivat turvaa läheisestä Lobkovic-palatsista, ja sihteeri pakeni. Sihteeri aateloitiin muutamaa vuotta myöhemmin, ja Prahan tapahtumien kunniaksi hänen aatelisnimeensä tehtiin lisäys ”und Hohenfall” (kirjaimellisesti ’korkea pudotus’) – hänet tunnettiin siten nimellä Philipp Fabricius von Rosenfeld und Hohenfall.

Siltatorni (kuva: Susimetsä)

Välittömästi näiden tapahtumien jälkeen protestantit ja katolilaiset alkoivat kerätä liittolaisia ja valmistautua sotaan. Keisari Matthias kuoli 1619, ja kruunu siirtyi Ferdinandille (vaikka vaaliruhtinaat periaatteessa valitsivat keisarin, oli kruunu käytännössä periytynyt Böömin Habsburgilta toiselle 1400-luvulta lähtien). Protestantit syrjäyttivät hänet Böömin kuninkuudesta jo samana vuonna, ja osapuolien armeijat aloittivat manööverinsä. Kolmikymmenvuotisen sodan ensimmäinen varsinainen taistelu oli Valkeavuoren taistelu marraskuun kahdeksantena päivänä vuonna 1620, kun Ferdinand valloitti Böömin valtaistuimen takaisin itselleen. Taistelun jälkeen Prahaa ryösteltiin useiden viikkojen ajan ja 27 ylimystä ja kaupunkilaista mestattiin kaupungin torilla. Kaksitoista päätä iskettiin siltatornille (nyk. vanhankaupungin puoleisen sillansuun torni) rautapiikkeihin varoitukseksi.

Sota siis alkoi Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan sisäisenä konfliktina katolilaisten ja protestanttien kesken, mutta myöhemmin siihen osallistuivat monet muutkin maat, kuten Tanska ja Ranska. Ruotsi liittyi sotaan vuonna 1630, ja rakuunoidemme seikkailut alkavat pian sen jälkeen Kuninkaan rakuunat – Upseerin miekka -kirjassa.

Miksi rakuunat?

Kun aloimme suunnitella 30-vuotiseen sotaan sijoittuvaa romaania, emme heti alussa tienneet, että keskushahmot olisivat nimenomaan rakuunoita. Mielessämme kävivät luonnollisesti hakkapeliitat, nuo suomalaisille niin tutut ratsuväkisotilaat, joita maastamme lähti useistakin ratsutilapitäjistä kuningas Kustaa II Aadolfin armeijaan. Samoin mietimme muskettisotureita, joilla Alexandre Dumas’n Kolmen muskettisoturin ansiosta on romanttisten seikkailijoiden maine. Kun kuitenkin pohdimme tarkemmin sitä, millaisia tarinoita halusimme kertoa, olivat rakuunat lopulta paras vaihtoehto.

Muskettisoturit jouduimme hylkäämään heti alussa: Dumas’n kuuluisiksi tekemät hahmot kuuluivat erikoisyksikköön, Ranskan kuninkaan muskettisotureihin. Tällaisia yksiköitä ei Ruotsin armeijassa ollut, ja Ranskassakin tavalliset muskettisoturit olivat rivisotilaita, jotka kantoivat musketteja ja piikkejä ja taistelivat verisillä taistelukentillä kenties kaikkein haavoittuvimmassa roolissa. Heitä ei lähetetty erikoistehtäville, vaan he olivat sitä raadollisinta tykinruokaa, mitä kuvitella saattaa. Olisimme siis joutuneet seuraamaan hahmoja, jotka ovat osa suurempaa massaa ja joilla ei ollut omaa päätösvaltaa. Sama rajoitus koskee luonnollisesti myös hakkapeliittoja eli suomalaista kevyttä ratsuväkeä.

Rakuunat puolestaan soivat meille tietynlaisen vapauden tarinoiden suunnittelussa. 1600-luvun rakuunat olivat käytännössä ratsain kulkevia muskettisotureita. He eivät taistelleet satulassa vaan laskeutuivat ratsailta taistelua varten, ja heidät rinnastettiin jalkaväkeen. Grimmelshausenin Simplicissimuksessa kirjoitetaan, että ”maailmassa ei ole olentoa joka näyttää enemmän musketööriltä kuin rakuuna, ja kun rakuuna putoaa hevosensa selästä, jaloilleen nousee musketööri”. Heidät varustettiin yleensä huonommilla hevosilla kuin varsinaiset ratsujoukot, ja heidän tehtäviään olivat esim. tiedustelu, ruoan hankinta, siltojen rakentaminen tai tuhoaminen ja muut toimet, jotka edesauttoivat armeijan liikkumista.

Jo tuo perustehtäväkuvaus antaa mielikuvitukselle enemmän tilaa ja tarinoiden mahdollisuudet laajenevat. Tämän lisäksi meitä innosti se, että Saksan kampanjan alussa monet rakuunakomppaniat toimivat vielä ns. vapaakomppanoina, eli yksittäisen kapteenin palkkaamina palkkasoturikomppanioina. Nämä kapteenit vastasivat suoraan sille henkilölle, joka maksoi heidän palkkansa. Siten yksittäisen kapteenin päätösvalta oli suurempi kuin isommissa yksiköissä, joissa rykmentin päällystö teki tärkeimmät päätökset.

Puolan kampanjan aikana Ruotsin joukoissa oli puolen tusinaa rakuunakomppaniaa ja Saksan kampanjassa muutaman ensimmäisen kuukauden ajan vain yksi, kapteeni Daniel de St. Andrén komennossa. 1630-luvun alkupuolella Kustaa II Aadolf alkoi yhdistää vapaakomppanioita rykmenteiksi tavoitteenaan yksinkertaistaa komentoketjua, eli delegoida yksittäisten komppanioiden komento rykmenttien päällystölle. Vuoden 1630 lopussa muodostettiin Taubadelin rakuunarykmentti, ja vuoden 1631 lopulla erikokoisia rakuunarykmenttejä oli jo seitsemän.

Kuninkaan rakuunat -sarjan ensimmäisessä osassa, Upseerin miekassa, nämä rykmenttien muodostamiset ovatkin juuri käynnissä, mutta vapaaherra Ulvhufvudin vapaakomppania saa edelleen palvella suoraan kuningasta. Tämä avaa meille kirjoittajina ja tarinankertojina monia mahdollisuuksia päähenkilöidemme seikkailuiksi, mutta toki valintaan liittyy myös haasteita: Rakuunat ottivat harvoin osaa suuriin kenttätaisteluihin, eikä heitä nähty esimerkiksi Breitenfeldissa 1631 tai Lützenissa 1632. Mikäli kirjasarjallamme riittää lukijoita ja tarina jatkuu noihin taisteluihin saakka, on meidän keksittävä keino saada sankarimme mukaan ratkaiseviin taisteluihin.

Kustaa II Aadolfin vaaranpaikat

Romaanimme Upseerin miekan markkinointiin liittyen Kustannusosakeyhtiö Otavan Facebook-sivulla pyöri muutaman viime päivän ajan leikkimielinen visa, jossa osallistujia pyydettiin arvaamaan tai tietämään, millaisiin vaaroihin 1600-luvulla elänyt Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolf onnistui hankkiutumaan. Kysymys kuului seuraavasti:

Kustaa II Aadolf oli hyvä hankkiutumaan vaaroihin. Onnistuiko hän

a) haavoittumaan musketinkuulasta
b) miltei saamaan tykinkuulan niskaansa
c) putoamaan jäihin?

Source: Wikipedia (Public Domain)
Jacob Hoefnagel – Gustavus Adolphus

Suurin osa vastaajista valitsi vaihtoehdon B, mutta itseasiassa kaikki vastaukset ovat oikeita. Kustaa II Aadolf ansaitsi komentamiensa miesten uskollisuuden ja rakkauden tavallaan johtaa armeijaansa sen etulinjoissa eikä piilosta linjojen takaa. Niinpä hän onnistui sotakampanjoidensa aikana haavoittumaan useita kertoja tilanteissa, joihin hänen lähimmät upseerinsakaan eivät olisi häntä laskeneet, mikäli heillä olisi ollut valta asiasta päättää.

Musketinkuulista kuningas haavoittui useammankin kerran, mutta kaksi kuuluisinta tapausta ovat kenties haavoittumiset Danzigissa ja Dirschaussa. Danzigin piirityksessä 1627 kuninkaan joukot lähestyivät vihollista veneissä, mutta yön pimeydessä useat veneet ajautuivat harhaan tai juuttuivat hiekkasärkille. Kuningas sai vihollisen tulituksessa kuulan vatsaansa, ja kerrotaan hänen tuolloin käyneen lähellä kuolemaa. Kuitenkin vain paria kuukautta myöhemmin hän haavoittui uudelleen Dirschaussa, missä vihollisen tarkka-ampuja osui häntä kaulan juureen ja käsivarteen. Nykytiedon mukaan kaulan juureen uponnutta kuulaa ei saatu koskaan poistettua, ja ihon alla painava kuula esti kuningasta käyttämästä haarniskaa tulevissa taisteluissa.

Tykinkuulatkin uhkasivat kuninkaan henkeä joitain kertoja. Kerrotaan, että Riian piirityksessä 1629 Kustaa II Aadolf valitsi paikkoja piiritysjoukoilleen, kun tykinkuula iskeytyi hiekkakumpuun, jolla hän oli juuri hetkeä aiemmin ollut. Saman piirityksen aikana tykinkuula läpäisi kuninkaan komentoteltan tämän ollessa teltassaan. Ingolstadtin piirityksessä vuoden 1632 keväällä kuninkaan hengenlähtö oli tätäkin lähempänä: Kustaa II Aadolf tarkkaili vihollisen asemia Tonavan rannalla, kun tykinkuula iski hänen hevosensa kylkeen hipoen kuninkaan jalkaa. Iskun voimasta hevonen ja kuningas paiskautuivat maahan. Kuninkaan seurassa olleet upseerit uskoivat tämän jo kuolleen, kun Kustaa II Aadolf nousikin jaloilleen veren ja mullan tahrimana mutta vahingoittumattomana. Huonompionnisen hevosen jäännökset ovat edelleen esillä Ingolstadtin kaupunginmuseossa (kuva löytyy museon verkkosivuilta).

Viimeinen vaihtoehto, eli jäihin putoaminen, oli koitua Kustaa Aadolfin kohtaloksi vain vuosi sen jälkeen, kun hän oli perinyt valtakunnan kruunun: 1612 Vittsjön taistelussa Ruotsin ja Tanskan välillä. Kuningas ja hänen seurueensa joutuivat pakenemaan tanskalaisten hyökkäystä jään yli, sillä joen ylittävä silta oli tanskalaisten hallussa. Jää petti kuninkaan ja tämän hevosen alta, mutta seurueeseen kuuluneet ratsumiehet saivat Kustaa Aadolfin pelastettua (hevoselle kävi jälleen kehnommin). Jää petti kuninkaan alla myös Demminin piirityksessä – mutta tästä tapauksesta kerromme enemmän Kuninkaan rakuunat -sarjan ensimmäisessä osassa ja sen jälkisanoissa.

Otavan Kirjallinen ilta 5.9.2018

Otavan Kirjallinen iltaOtava kutsui meidät Helsingin Musiikkitalolle esittelemään Kuninkaan rakuunoita Kirjalliseen iltaan keskiviikkona 5.9.2018. Paikalle oli kirjailijoiden lisäksi kutsuttu kirjastojen ja kirjakauppojen henkilökuntaa tutustumaan syksyn kirjatarjontaan. Kirjailijoita haastateltiin heidät teoksistaan ja työstään kirjojen parissa.

Oli toki jännittävää olla yleisössä ja kuulla monista mielenkiintoisista uutuuksista ja eri kirjailijoiden näkemyksistä työstään, mutta eniten tietenkin jännitti oma vuoromme. Kustannustoimittajamme Aleksi Pöyry kutsui lavalle sekä meidät että tietokirjailija Mirkka Lappalaisen ja haastatteli meitä siitä, mikä 1600-luvussa innostaa meitä kirjoittajina. Tähän voisi tietysti antaa pitkänkin vastauksen, sillä ajanjakso oli suurten mullistusten aikaa niin tieteissä, uskonasioissOtavan Kirjallinen iltaa kuin koulutuksessakin ja muistetaan myös negatiivisemmassa mielessä Eurooppaa runnelleen 30-vuotisen sodan vuoksi. Tällaiset kriisit tarjoavat herkullisen kehyksen fiktiolle, sillä murrosvaiheissa tapahtuu paljon niin fyysisessä todellisuudessa kuin ihmisten ajattelussa ja maailmankuvassakin. Romaanimme näkökulmasta on tässä yhteydessä myös nostettava esiin Alexandre Dumas ja hänen teoksensa Kolme muskettisoturia, joka maalaa aikakaudesta varsin seikkailullisen ja elämäniloisen kuvan. Tarinallisen tasapainon löytäminen historiallisen kuvauksen ja seikkailullisuuden välillä onkin yksi meitä kiehtovista alueista.

Ohessa kaksi kuvaa tilaisuudesta. Kuvaajana toimi 10-vuotias tyttäremme, joten taiteelliset ratkaisut ovat jossain määrin moderneja.  🙂

Older posts

© 2018 Susimetsä
Title image: Carl Wahlbom / Nationalmuseum | Source: Wikipedia

Theme by Anders NorenUp ↑