Susimetsä

Ulla ja Marko

Page 2 of 6

Historiallisen fiktion kompromisseja, osa 2

Aiemmassa artikkelissamme (linkki) kerroimme historiallisen fiktion kirjoittamisen vaatimista kompromisseista ja siitä, mihin tasapainottelu historiallisen tarkkuuden ja tarinan vaatimusten välillä joskus johtaa. Tällä kerralla palaamme aiheeseen, mutta tarkastelemme sitä parista uudesta näkökulmasta.

Lähteiden kirjo

Historiallisen fiktion kirjoittajalle on tarjolla paljon erilaisia lähteitä, mutta jokaisen niistä on kirjoittanut ihminen. Kukin kirjoittaja on korostanut haluamiaan asioita ja näkökulmia, jolloin objektiivisen tiedon saanti siitä, mitä todella tapahtui, käy mahdottomaksi. Lopulta kirjoittaja joutuu tekemään kompromissin eri tietolähteiden pohjalta tai valitsemaan kertomuksen, joka sopii parhaiten yhteen oman tarinan tarpeiden kanssa.

Upseerin miekan jälkisanoissa tuomme esiin esimerkin tällaisesta liittyen Frankfurt-an-der-Oderin taistelua kuvanneisiin lähteisiin, mutta samanlaisia ristiriitoja liittyy lähes jokaiseen historialliseen tapahtumaan: yksi kirjoittaja kuvaa tapahtuman ylimalkaisesti ja antaa siitä täysin erilaisen kuvan kuin toinen, joka paneutuu yksityiskohtiin. Yksityiskohtiakin voi kuvata eri näkökulmista; yhdessä taistelun kuvauksessa korostuu yhden ihmisen sankariteko, toisessa painotetaan jotakin muuta tapahtumaa samalla taistelukentällä.

Aikalaiskuvauksissa erot tulkinnoista ja näkökulmista näkyvät kaikkein selkeimmin – ja palaamme aiheeseen Kuninkaan rakuunoiden toisen osan kohdalla – mutta myös suhteellisen uudet lähteet saattavat kuvata historiaa vähemmän objektiivisesti kuin voisi toivoa.

Tiedon määrä ja laatu

Luonnollisesti yksi tärkeimpiä virheiden lähteitä on tietämättömyys. Tarinan suunnittelun ja kirjoittamisen aikana tietenkin luetaan lähteitä, etsitään lisää tietoa ja tarkistetaan yksityiskohtia uudelleen ja uudelleen. Siitä huolimatta romaaniin saattaa lipsahtaa asiavirheitä, sillä aivan joka asiaa ei aina edes tajua tarkistaa eikä aivan kaikesta tahdo tietoa löytyä sinnikkäästä kaivamisesta huolimatta – ja silloin tällöin lähteetkin saattavat johtaa kirjailijaparan harhaan.

Hyvä esimerkki asiavirheestä löytyy vuoden 1631 kesän tapahtumien kuvauksesta Walter Harten teoksessa The History of the Life of Gustavus Adolphus, King of Sweden. Oheen liitetyssä kappaleessa Harte kertoo Kustaa II Aadolfin vaimon, kuningatar Maria Eleonooran, matkanneen Pommeriin kuninkaan kutsumana mukanaan vahvistusjoukkoja Ruotsin armeijalle. Tämä tieto löytyy muistakin lähteistä ja se voidaan lukea historialliseksi faktaksi. Tekstissä kerrotaan kuitenkin myös Vasa-laivan uppoamisesta Tukholman edustalle aivan kuin se olisi tapahtunut samana kesänä ja koskenut jopa kuningattaren mukana lähteneitä laivoja. Tosiasiassa Vasa-laiva upposi jo 1628, eikä tapahtuma liity lainkaan kuninkaan kampanjaan Saksassa, joka alkoi vasta 1630.

Nyt kun pääsimme näin näppärästi laivoihin, voimme kertoa myös niihin liittyvistä virheuskomuksista, jotka joskus päätyvät kirjoihin saakka. Kirjoitaessamme hiljattain 1600-luvulle sijoittuvan merenkäyntiin liittyvän novellin, Musta Susi, tarkensimme samalla tietojamme sen ajan laivoista. Purjelaivojen aikakausi kesti useita satoja vuosia, mutta laivat eivät aina olleet samanlaisia. 1600-luvun laivassa ei esimerkiksi ollut ruoria eikä märssykoria – ne keksittiin vasta paljon myöhemmin. Ruorin kehitti tiettävästi Englannin laivasto, ja se on todennäköisesti tullut käyttöön vasta 1703 tai vähän tätä ennen (lähde). Sitä ennen 1500- ja 1600-luvuilla laivaa ohjattiin käyttäen whipstaffia, jota päädyimme kutsumaan ohjaussauvaksi, vaikka näin jälkeenpäin olemmekin pohtineet, olisiko suomenkielen sana ’vipstaaki’ alkujaan merenkäyntiin liittynyt lainasana. Tätä aiemmin (ja vielä tänäkin päivänä pienempiä aluksia ja veneitä) ohjattiin suoraan pinnalla, eli peräsinkammella. Märssykori puolestaan kehitettiin vasta vuosisata ruoria myöhemmin, vuonna 1807. Jälkimmäisen keksijäkin tunnetaan: arktisten alueiden tutkimusmatkailija William Scoresby, Sr. (lähde).

Tällaisissa tutkimissamme asioissa huomaamme luonnollisesti virheitä muiden kirjoittamissa teksteissä – mutta samalla tavalla joku varmasti löytää virheitä meidän teksteistämme sellaisissa aihealueissa, joissa meidän tiedoissamme on aukkoja. Virheistä ei näin ollen koskaan pääse täysin eroon, ja kirjailijan onkin jossakin vaiheessa päätettävä, että tietää asiasta kylliksi luodakseen uskottavan ajankuvan.

Historiallisen fiktion kompromisseja, osa 1

Historiallisen fiktion kirjoittaminen on aina kompromissi historiallisen faktan ja tarinan vaatimusten välillä. Lopulliseen romaaniin päätyneille asiavirheille on monia selityksiä, joista tärkein lienee se, että kertomusta muokatessa kirjailijan päähuomio kohdistuu tarinan suuriin linjoihin sekä oikeinkirjoitukseen ja kerronnan sujuvuuteen. Usein pienimmät yksityiskohdat pistävät silmään vasta viimeisillä lukukierroksilla – ja sitten onkin hieman noloa kiusata taittajaa viimehetken muutoksilla.

Ajatusvirheistä johtuvia erheitä löytyy nykyaikaankin sijoittuvista romaaneista, mutta historialliseen fiktioon liittyy muitakin kummastusta aiheuttavia tekijöitä – myös virheiksi tulkittavia – joista muutamasta kerromme seuraavassa.

Terminologia

Esineille ja asioille on eri aikoina ollut käytössä erilaisia nimiä. Monien sanojen merkitys on ajan kuluessa muuttunut, ja jotkut vanhemmat termit kertovat nykylukijalle vähemmän kuin myöhemmin kehitetyt. Tällaisia ongelmia kohtasimme esimerkiksi vaatteiden ja varusteiden kanssa. Päädyimme käyttämään tarinassamme termejä kuten doublet ja gorgetti, vaikka emme niitä aiemmasta suomenkielisestä kirjallisuudesta juuri löytäneetkään. Välillä vaikuttaa jopa siltä, että vanhemmissa suomalaisissa kirjoituksissa lähes jokainen yläruumista verhoava vaatekappale, viittaa tai takkia lukuunottamatta, on saanut nimekseen nuttu. Moderni historiallisen fiktion kirjoittaja haluaa kuitenkin antaa tarkemman ja monipuolisemman kuvan menneiden aikojen pukeutumistyyleistä ja joutuu siksi tekemään valintoja käyttämiensä termien suhteen.

Sama koskee myös niinkin yksinkertaisia asioita kuin miekkoja. Aikalaiset kutsuivat teräviä kapineitaan lähinnä miekoiksi, mutta nykytutkijat katsovat tietenkin kokonaisuutta ja haluavat kategorisoida eri aikoina käytettyjä aseita antamalla niille erilaisia nimiä. Historiallisen fiktionkin kirjoittaja saattaa haluta ilmaista, että miekkoja on tarinassa käytössä erilaisia. Siksi käytimme termiä rapiiri kuvaamaan 1500-luvulle ja 1600-luvun alulle tyypillistä miekkaa, joka soveltui sekä pistoon että viiltoon. Vaikeampi on keksiä sanaa kuvailemaan romaanimme tapahtuma-aikaan kaupungeissa yleistynyttä ns. transitional-rapiiria, joka oli kapeateräisempi kuin esim. Pappenheim-rapiiri ja tarkoitettu erityisesti pistoaseeksi. Samoin hukari viittaa 1600-luvun maailmassa lyhyeen suoraan miekkaan, vaikka noin sata vuotta myöhemmin samaa termiä käytetään esim. klassisesta merirosvojen suosimasta lyhyestä käyrästä miekasta.

Nimien kirjoitusasu

Terminologiaa läheltä liippaavat erisnimet. Kylien ja kaupunkien nimet esiintyvät monissa lähteissä siinä kirjoitusasussa, jonka kirjoittaja on niille kuulemansa mukaan päätellyt. Esimerkiksi Demministä näkee mitä mielikuvituksellisimpia kirjoitustapoja: Damin (Walter Harte) ja Dameine (James Grant).

Henkilöiden nimetkin kirjoitettiin usein monella eri tavalla. Esimerkiksi Lennart Torstenssonina tunnettu Ruotsin kenraali ja marsalkka käytti nimestään kirjoitusasua Linnardt Torstenson. Kustaa II Aadolf tunnettiin tietenkin ruotsalaisella nimellään Gustav II Adolf mutta kansainvälisissä yhteyksissä latinalaistetulla nimellään Gustavus Adolphus. Tätäkin erikoisempi tapaus nykykirjoittajan näkökulmasta on Kustaa Vaasa, joka sai Vaasa-nimen vasta paljon myöhemmin ja tunnettiin aikalaistensa keskuudessa sekä vielä 1600-luvulla nimellä Kustaa Eerikinpoika (Gustav Eriksson). Nykylukijalle nimi Kustaa Vaasa on toki paljon tunnistettavampi ja siksi fiktion kirjoittajalle selkeä valinta.

Toinen kompromisseja vaativa esimerkki ovat ranskankieliset nimet. Esimerkiksi Alexandre Dumas’n käyttämä nimi d’Artagnan on tietyssä mielessä virheellinen. 1600-luvun käytännön mukaan nimi olisi pitänyt yksinään kirjoittaa Artagnan, mutta koko nimeä tai muuta puhuttelua käytettäessä d’Artagnan. Esimerkiksi Monsieur d’Artagnan ja Charles de Castelmore d’Artagnan, mutta muulloin ”Artagnan väisti piston ja veti esiin miekkansa” (lähde). Tällöin käyttö olisi yhdenmukaista sellaisten sukunimien kohdalla, joissa de-partikkeli ei ole liitetty suoraan nimeen (esimerkiksi Charles-César de Rochefort). Nykylukijalle – myös ranskaa osaavalle – tällainen vaihteleva käytäntö saattaisi kuitenkin aiheuttaa päänvaivaa ja siksi kirjoitimme d’Albertin nimen aina de-alkuliitteellä.

Rakuunoiden joulu 1630

Lataa tarina e-lukimellesi: azw3 epub

Näin joulun alla ja talvisessa tihkusateessa ajatuksemme kääntyivät tuon tuosta siihen, kuinka Kustaa II Aadolf ja varsinkin Kuninkaan rakuunat -sarjamme henkilöhahmot viettivät joulua liityttyään mukaan Kolmikymmenvuotiseen sotaan. Vai pääsivätkö he koko juhlaa viettämään?

Joulua vietettiin 1600-luvulla erilailla kuin nykyään, vaikkakin Birger Jaarlin 1200-luvulla kehittämä ajatus joulurauhasta oli jo vahvasti osa Ruotsin perinteitä. Esimerkiksi Turussa on julistettu joulurauha aina 1320-luvulta lähtien. Joulun juhlinta oli kuitenkin 1500-luvun aikana käynyt läpi monia muutoksia uskonpuhdistuksen myötä, ja kesti aikansa, ennen kuin uusia ajatuksia hyväksyttiin osaksi perinteitä – jos niitä koskaan edes hyväksyttiin.

Germaanisessa perinteessä joululla (yule) on pitkä historia, eikä sillä suureksi osaksi ole mitään tekemistä kristinuskon kanssa. Siksi monet uskonpuhdistajat 1500-luvulla katsoivat tarpeelliseksi kieltää koko juhlan. He halusivat palauttaa kristinuskon juurilleen ja säilyttää vain Raamatussa erikseen nimetyt ja määrätyt juhlat sekä palvonnan muodot. Käytännössä tämä olisi tarkoittanut pelkästään viikoittaista sunnuntain pyhittämistä, ja kaikki muut juhlat olisi todettu pakanallisiksi. Manner-Euroopassa kalvinismin isällä, Jean Calvinilla, oli aiheesta ankarimmat mielipiteet, mutta hänkään ei sentään kieltänyt joulua kaikilta seuraajiltaan (vaikka Sveitsin kalvinistit niin tekivätkin).

Skotlannissa joulunvietto kiellettiin kokonaan vuonna 1560 John Knoxin vaikutuksesta. Erilaisista juhlimisen muodoista, kuten tanssimisesta ja joululaulujen laulamisesta, asetettiin rangaistuksia. Englannin Cromwellin johtama puritaaninen parlamentti kielsi joulun ja muut pakanalliset juhlat 1642. Massachusetts Bayn siirtokunnassa uuteen maailmaan muuttaneet puritaanit kielsivät joulun – ja pääsiäisen sekä muut epäkristilliset juhlat – vuonna 1659. Erilaisia kieltoja asetettiin ympäri Yhdysvaltoja seuraavien kahdensadan vuoden ajan, kunnes joulusta kuitenkin tuli kansallinen juhla vuonna 1870. Englannissa päästiin taas joulunviettoon monarkkian palattua 1650-luvun loppupuolella. Skotlantiin joulu palasi vasta 1958.

Suurimmassa osassa Eurooppaa kuitenkin ymmärrettiin, ettei kansa suostuisi elämään ilman perinteisiä juhliaan – ja Martti Luther pitkälti muodosti joulusta sellaisen kuin se suurelta osin nykyään on. Hän siirsi lahjojen jaon katoliselta pyhän Nikolauksen päivältä (6.12.) jouluaattoon 24.12. ja keksi lahjojen jakajaksi hahmon nimeltä Christkind, jonka piti esittää Jeesuksen reinkarnaatiota lapsen hahmossa. Tarkoitus oli viedä huomiota katolisilta pyhimyksiltä, mutta Christkind omaksuttiin pian katoliseen perinteeseen ja liitettiin pyhän Nikolauksen rinnalle lahjojen jakajaksi. Muita Lutherin ja hänen aikalaistensa kehittämiä jouluperinteitä ovat joulukuusi (vaikkakin puihin ja oksiin liittyvillä perinteillä on niilläkin pitkä historia), joulumarkkinat ja joulupäivän aamuun kuuluva vigilia eli jumalanpalvelus.

Alussa esitettyyn kysymykseen palataksemme – entä kirjasarjamme sankarit? Miten he viettivät ensimmäistä jouluaan sodassa Pyhää saksalais-roomalaista keisarikuntaa vastaan? Kuinka kuninkaan armeija selviytyi pakkasissa, joista lähteet kertovat (pakkasten sanotaan alkaneen jo lokakuussa)? Näistä pohdinnoista syntyi  pieni tunnelmapala nimeltä Rakuunoiden joulu 1630, jossa hahmomme astuvat jälleen historiallisten tapahtumien lomaan. Kertomus sijoittuu aikaan noin kahta kuukautta ennen Kuninkaan rakuunat: Upseerin miekka -teoksen alkua.

Jos et vielä ole lukenut kertomusta Upseerin miekassakin esiintyvien sankareidemme joulunajasta, löydät sen ylävalikon Kuninkaan rakuunat -otsikon alta tai klikkaamalla artikkelin alussa oikealla puolella olevaa kansikuvaa.

Haastattelu Kyrönmaassa ja Pohjankyrössä

Meitä haastateltiin Markon synnyinseudulla ilmestyvään Kyrönmaa-paikallislehteen Kuninkaan rakuunoiden, kirjoittamisen ja jouluistenkin aiheiden merkeissä. Paljastimme mm. suosikkihahmomme Kuninkaan rakuunoiden ensimmäisessä osassa sekä miten joulua vietetään Susimetsien perheessä: vaikka kirjoitamme toki joulunkin aikaan, irrottaudumme tietokoneistamme ainakin muutamaksi päiväksi rentoutuaksemme suklaan ja kirjojen parissa!

Juttu ilmestyi maanantaina 3.12. sekä Kyrönmaa- että Pohjankyrö-lehdessä. Koska juttu ilmestyi paperilehdissä, emme valitettavasti voi linkata siihen tässä. Se on toki löydettävissä esimerkiksi ePress-palvelun kautta, jota pääsee käyttämään yleisesti mm. kirjastojen tietokoneilla ja langattomissa verkoissa.

Glögi ja hehkuviini – lääkkeestä joulujuomaksi

Lämpimän, mausteisen viinin – glögin tai hehkuviinin – nauttiminen tunnetaan nykyisin etenkin joulun ajan traditiona. Maustetuilla viineillä on kuitenkin pitkät perinteet jo antiikin ajoilta saakka: niitä on käytetty sekä lääkinnällisiin tarkoituksiin että parantamaan kuljetuksen ja huonon säilytyksen vuoksi kärsineen viinin makua.

Viinin maustaminen oli suosittua keskiajalla, ja tapa kulkeutui myös pohjolaan. Joissain lähteissä kerrotaan viinin maustamisen menettäneen 1600-luvulla suosiotaan muualla Euroopassa, kun taas Pohjoismaissa tapa säilyi. Tähän saattavat olla syynä pitkät kuljetusmatkat, jotka verottivat viinin makua, tai sitten mausteista viiniä yksinkertaisesti pidettiin kylmiin päiviin sopivana juomana.

Ruotsin kuningas Kustaa Vaasan kohdalla voisimme vanhan lastenlorun tapaan kysellä ”mistä on suuret kuninkaat tehty?” ja vastata, että sokerista, hujanasta, inkivääristä ja kanelista. Kuninkaan kerrotaan suosineen sekoitusta, jossa reininviini maustettiin sokerilla, hunajalla, kanelilla, inkiväärillä, kaardemummalla ja neilikalla. Kuninkaan rakuunat -sarjan ensimmäisessä osassa (Upseerin miekka) näemme myös kuningas Kustaa II Aadolfin nauttimassa lämmintä mausteviiniä lääkinnällisessä tarkoituksessa.

Ei maustettua viiniä kuitenkaan muuallakaan tyystin hylätty: 1600-luvultakin löytyy monia reseptejä mausteviineistä, joiden tarkoitus on vaikkapa edistää ruoansulatusta. 1600-luvun lopulla kuolleen italialaisen ylimyksen Vittoria della Roveren muumioituneista jäännöksistä on havaittu hänen nauttineen runsaasti neilikkaa, todennäköisesti viinin seassa, ennen kuolemaansa (lähde). Toimiko juoma jonkinlaisen lääkeaineen ominaisuudessa vai sattuiko hän vain suosimaan mausteviiniä, sitä emme tiedä.

Maustettua viiniä kerrotaan nautitun 1600-luvulla nimenomaan aterian päätteeksi ruoansulatuksen edistämiseksi (lähde). Tällainen juoma oli esimerkiksi vin des dieux, ”jumalten viini”. Toinen suosittu sekoitus oli Hippocras (Hypocras), jolla on pitkät perinteet ja joka on makeutettua, maustettua (mahdollisesti muttei välttämättä lämmintä) puna- tai valkoviiniä. Sillä uskottiin olevan monenlaisia terveydellisiä vaikutuksia. 1600-luvun Ranskassa mausteviineihin käytettiin myös mm. omenaa, appelsiinia sekä manteleita, jopa myskiä ja ambraa.

Viiniin sekoitettiin usein myös erilaisia lääkeaineita. Neilikalla, inkiväärillä, kanelilla ja muilla mausteilla uskottiin olevan terveydelle edullisia vaikutuksia. Mukaan saatettiin lisätä hunajaa maun parantamiseksi. Muitakin aineita kuin mausteita käytettiin; esimerkiksi suomalainen pappi Sigfridus Aronus Forsius (n. 1560–1624), joka oli perehtynyt mm. astrologiaan ja lääketieteeseen, mainitsee kirjoituksissaan viinin ja hunajan kanssa nautitun rikin parantavan ”sattuneet tai Iskun saaneet Korvat” (lähde).

Jaamme tässä edellä linkitetystä Coquinaria-blogista ja [les] Gourmantissimes-blogista löytämämme ohjeen jumalten viinille. Ohje on peräisin Ranskasta vuodelta 1676, vapaa käännös omamme.

Ota kaksi suurta sitruunaa ja kaksi omenaa, kuori ne ja leikkaa viipaleiksi. Laita viipaleet astiaan, lisää 100g sokeria, pullollinen burgundin viiniä, kuusi neilikkaa ja vähän appelsiininkukkavettä. Peitä kaikki hyvin ja anna muhia 2-3 tuntia. Siivilöi. Jos haluat, lisää ambraa tai myskiä.

(Take two big lemons and two Russet apples, peel them and cut them into slices. Put everything in a dish, with three quarters of powdered sugar, a pint of Burgundy wine, six cloves and a little orange flower water. Cover everything well and let it soak for two to three hours. Pass it through a stocking like Hypocras. If you want, add amber and musk, also like Hypocras, and you will find it excellent.)

Reseptit eivät 1600-luvulla olleet kovin tarkkoja ainesosien määrien suhteen, joten nykysekoittelijalle jää arvailtavaa erityisesti sokerin ja viinin kohdalla. Sokerin määrä on ilmoitettu kolmena neljänneksenä, mutta mittayksikkö on jätetty mainitsematta. Sata grammaa on todennäköisesti alakanttiin, mutta määrää voi halutessaan kasvattaa oman maun mukaan. Viinin kohdalla alkuperäisessä ranskankielisessä reseptissä käytetään termiä ’chopine’,  joka kääntyy tuopilliseksi tai viinipullolliseksi – mutta jälkimmäisessä tapauksessa termillä viitataan erityisesti myös n. 250ml pullokokoon, joka on noin kolmannes nykyisestä normaalista pullokoosta. Kannattaa siis testailla reseptiä eri viinimäärillä jotta selviää, mikä maistuu parhaalta! (Huom. useampi testi saman päivän aikana saattaa johtaa epätarkkuuksiin laadun arvioinnissa.)

« Older posts Newer posts »

© 2019 Susimetsä
Title image: Carl Wahlbom / Nationalmuseum | Source: Wikipedia

Theme by Anders NorenUp ↑