Ulla ja Marko

Tekijä: Marko Susimetsä (Page 2 of 8)

Ratsuväkikomppania 30-vuotisessa sodassa

Aiemmassa artikkelissa (jonka voit lukea täällä) avasimme jalkaväkikomppanian rakennetta käyttämiemme lähteiden perusteella. Totesimme, että vaikka suurin osa arvoista on käytössä vielä tänäkin päivänä, olivat jotkin tehtäväkuvaukset 1600-luvulla hyvin erilaisia kuin nykyisin. Nyt jatkamme katsaustamme ratsuväen pariin.

Harquebusier
by Thomas Jones Barker – Bonhams
Public Domain

30-vuotisen sodan ratsuväki jakaantui kahteen pääryhmään: raskaaseen ratsuväkeen (kyrassieerit) ja kevyeen ratsuväkeen (esim. harquebusiers, carabiniers, pistoleers ja ns. hakkapeliitat). Jaottelussa on kuitenkin myös poikkeuksia, kuten harquebusierien (arkebuuseja käyttävä ratsuväki) asema osana raskasta ratsuväkeä keisarillisissa joukoissa. Kannattaa myös muistaa, että rakuunoita ei laskettu osaksi ratsuväkeä, vaan heidän arvoasteikkonsa oli sama kuin jalkaväellä.

Raskaalla ratsuväellä saattoi saksalaisissa joukoissa ja erityisesti keisarillisessa armeijassa vielä 1630-luvulla olla käytössä kokovartalohaarniska, mutta haarniska keveni sodan edetessä. Ruotsalaisilla kokovartalohaarniska oli harvinaisempi näky, ja yleensä jalka- ja käsivarsihaarniskat jätettiin kyrassieereiltakin pois. Kevyellä ratsuväellä haarniska oli yleensä vain kypärä ja rintapanssari ja joskus jopa pelkkä kylteri.

Seuraamme alla jälleen Hexhamin (1642) kuvausta uudesta hollantilaisesta mallista, koska hollantilaiset opit vaikuttivat pitkälti Kustaa II Aadolfin tekemiin uudistuksiin Ruotsin armeijassa. Kuvauksia on täydennetty ja tarkennettu mm. Turnerin (1683) ja Brzezinskin (1993) perusteella.

Ratsuväkikomppanioiden koostumus vaihteli Ruotsin joukoissa jonkin verran Ruotsista tuotujen ja palkka-armeijan komppanioiden välillä. Brzezinskin mukaan ratsuväkikomppaniassa oli 125 ratsua. Ne jakautuivat ruotsalaisessa komppaniassa siten, että 102 ratsumiehestä kukin sai yhden hevosen ja loput 23 hevosta jaettiin komppanian muun henkilöstön kesken. Kapteenilla (tai everstillä, everstiluutnantilla tai majurilla omissa komppanioissaan) oli hallussaan neljä hevosta, luutnantilla ja kornetilla kolme, kahdella korpraalilla yhteensä neljä, furiirilla kaksi ja molemmilla torvensoittajilla kaksi. Tämän lisäksi kirjurilla, kappalaisella, profossilla, parturi/kirurgilla ja sepällä oli kullakin yksi hevonen.

Palkka-armeijoissa, eli käytännössä useimmiten saksalaisissa joukoissa, komppaniassa oli 99 ratsumiestä ja sitä johti rittmeister (tai eversti, everstiluutnantti tai majuri omassa komppaniassaan), jolla oli kuusi hevosta. Luutnantilla oli neljä, kornetilla kolme, majoitusmestarilla kaksi, kolmella korpraalilla yhteensä kuusi, torvensoittajilla kaksi ja parturi/välskärillä, sepällä ja kirjurilla kullakin yksi.

Fredholm von Essen (2020, s. 140) antaa hieman yllä olevasta poikkeavaa tietoa: kapteenilla ja rittmeisterilla oli kummallakin 4 hevosta, luutnantilla 3, kornetilla 3, furiirilla 2. Hän toteaa myös, että rykmenttejä muodostettaessa kappalaisen ja kirjurin pestit koetettiin siirtää rykmentin tasolle, mutta monen komppanian palvelusrullissa ne näkyivät vielä myöhemminkin komppaniatasoisina.

Ratsuväkikomppanian korpraalikaartit olivat suurempia kuin jalkaväessä: Ruotsin joukoissa yhdessä kaartissa oli jopa 33-34 ratsumiestä sitä komentavan korpraalin lisäksi. Joidenkin maiden joukoissa miehiä saattoi yhdessä kaartissa olla jopa viisikymmentä. Vaikka kaarteja johtivat korpraalit, ei niitä kutsuttu korpraalikaarteiksi, vaan ensimmäistä kutsuttiin kapteenin kaartiksi, toista luutnantin kaartiksi ja kolmatta kornetin kaartiksi. Mikäli komppaniassa oli vielä neljäs kaarti, se oli majoitusmestarin/furiirin kaarti. Lähteistä ei käy täysin selville se, miten jaottelu toimi ruotsalaisissa komppanioissa, joissa oli vain kaksi korpraalia. Voidaan kuitenkin päätellä, että yllä mainitun mahdollisen neljännen kaartin tapaan kolmatta kaartia johti furiiri. Ranskalaisissa ja englantilaisissa komppanioissa oli alla lueteltujen upseerien lisäksi aliluutnantti ja ranskalaisissa komppanioissa myös guidon, joka auttoi kornettia lipunkannossa. Brzezinskin mukaan keisarillisessa armeijassa toimi kornetin ja korpraalien välissä vielä wachtmeister, joka jalkaväen kersantin tapaan huolehti miesten käytännön harjoituksista.

Turner toteaa, että ratsuväkikomppaniat eivät aina saaneet maksua satulasepän, sepän, välskärin/parturin ja kirjurin ylläpitoon, mutta monet kapteenit palkkasivat nämä erittäin tarpeelliset miehet omalla kustannuksellaan. Esimerkiksi furiirin työkuorma kasvoi liian suureksi, ellei komppanialla ollut kirjuria. Turner toteaa myös, etteivät ratsumiehet aina sallineet satulasepän tai sepän ratsastaa joukossaan, koska nämä eivät olleet herrasmiehiä. Turner kuitenkin korostaa, ettei tällaista erottelua tulisi sallia, sillä jokaisen miehen rooli on tärkeä komppanian toiminnan kannalta.

Ratsumiehen velvollisuudet olivat hyvin samanlaiset kuin jalkaväkikomppanian sotilaalla. Hexham korostaa erityisesti ratsumiehen jumalanpelkoa ja uskollisuutta. Lisäksi ratsumiehen tuli pitää hyvää huolta hevosestaan ja varusteistaan – ja toki osoittaa taisteluissa urheutta.

Sepän, kengityssepän (smith, farrier) ja mahdollisen satulasepän tehtävänä oli huolehtia hevosten varusteista ja kengityksestä. Tarvittaessa heidän piti myös osata iskeä suonta tai lääkitä ja hoitaa hevosia muilla tavoin. Sepän piti olla aina valmiina kenkien ja naulojen kanssa. Usein kapteenit joutuivat palkkaamaan komppanian sepän omilla varoillaan. Seppä oli vapaa muusta palveluksesta.

Torvensoittaja (trumpeter). Jokaisessa komppaniassa tuli olla kaksi hyvää torvensoittajaa, jotka osasivat torvella annettavat käskyt. Tämän lisäksi heidän tuli olla kielitaitoisia ja harkitsevaisia, koska heidän tehtävänsä saattoivat sisältää viestien toimittamisen viholliselle sekä vangiksi jääneiden miesten lunnaista sopimisen ja niiden maksun. Torvensoittajien tuli majoittua lähellä kornettia siten, että he olivat aina valmiit soittamaan hälytyksen ja muut käskyt komppanialle. Turner toteaa, että saksalaisilla torvensoittajilla oli oma ammattikuntansa, joka suojeli jäseniään komppanioiden upseereiden rangaistuksilta mutta joka rankaisi heitä ankarasti sota-artiklojen ja muiden säädösten rikkomisesta. Hän kertoo mm. rykmentistä, jossa ei palvellut yksikään torvensoittaja, koska rykmentin eversti oli kerran tappanut torvensoittajan omin käsin.

Välskäri. Turner toteaa, että vaikka ratsuväkikomppaniat eivät aina saaneet maksua välskärin palkkaamiseksi, monet kapteenit palkkasivat sellaisen omista varoistaan. Välskärin tehtävänä olivat kirurgiset toimenpiteet ja haavojen sitominen. Hän oli vapaa muusta palveluksesta.

Kirjurin tehtävänä oli noutaa komppanian palkkarahat sekä pitää yllä komppanian rullia kaikkien ratsumiesten nimistä ja sukunimistä. Hän toimitti kuukausittaiset palkkalaskelmat komppanian kapteenille ja auttoi komppanian muita upseereita, kuten furiiria, kirjanpidossa. Jotain aikakauden komppanioiden hierarkian vaihtelevuudesta ja sekaannuksista tai kenties tehtävien yhdistelystä kertoo sekin, että Hexham mainitsee kirjurin toiseksi titteliksi furiirin ja laskee tämän tehtäväksi myös miesten palkkojen maksun (ks. furiiri alla).

Profossin tehtävä oli ylläpitää järjestystä sekä toimia syyttäjänä ja rangaistusten valvojana. Brzezinskin mukaan profossi kuului komppanian henkilöstöön ruotsalaisissa joukoissa, mutta palkkasotilasjoukoissa se oli rykmentin hallinnon tasoinen tehtävä.

Korpraali. Ratsuväkikomppania jaettiin kolmeen korpraalikaartiin, joiden johtaja oli yleensä korpraali (ks. yllä). Hänen tehtävänään oli tuntea kaartinsa miehet sekä pitää huolta siitä, että miesten varusteet ja hevoset olivat palveluskunnossa kaikkina aikoina. Lisäksi hän valvoi vartiovuoroon määrättyjen miesten valppautta ja vapautti nämä ennen kuin miehet väsyivät. Hän myös harjoitutti ratsumiehiä ja pyrki selvittämään miesten riidat siten, etteivät ne aiheuttaneet vaivaa luutnantille. Jalkaväkeen verratessa ratsuväen korpraalissa yhdistyivät jossain määrin korpraalin ja kersantin tehtävät.

Furiiri/Majoitusmestari huolehti komppanian majoituksesta ja muonituksesta sekä kenttäolosuhteissa että kaupunkien vartioissa ja erityisesti silloin, kun miehet majoitettiin erillisiin rakennuksiin kylissä tai kaupungeissa. Hän toimi rykmentin majoitusmestarin alaisuudessa ja toimitti tälle tarkat tiedot komppanian tarvitsemista tiloista. Brzezinskin mukaan ruotsalaisissa komppanioissa nimitys oli furiiri, kun palkkasoturikomppanioissa se oli majoitusmestari (quartermaster). Hänet voitiin lähettää myös noutamaan komppanialle annetut käskyt. Turner (1683, s. 235) toteaa, että furiiri maksoi myös ratsumiesten palkat, mutta lohduttaa, että pikemminkin kuin raskas vastuu, palkkojen maksaminen oli majoitusmestarille mukavaa vaihtelua – palkkaa kun maksettiin lopulta hyvin harvoin.

Kornetin tuli olla urhea nuori herrasmies. Kornetiksi valittu mies saattoi nuoruutensa vuoksi olla hyvinkin kokematon, mutta hänen tuli olla kunniallinen ja ystävällinen komppanian miehille, jotta nämä olisivat valmiit heittämään henkensä hänen puolestaan. Hän kantoi komppanian kornettia, eli ratsukomppanian lippua, ja johti komppaniaa mikäli kapteeni ja luutnantti eivät siihen kyenneet. Hänen tehtävänsä oli myös puolustaa miehiä sotaoikeudessa tai muussa oikeudenkäynnissä.

Pappenheimin kyrassieerit
By Anonymous plate
Public Domain

Luutnantin tuli olla kokenut sotilas, joka oli osoittanut arvonsa ja urheutensa taistelukentillä. Hän auttoi komppanian kapteenia ja komensi komppaniaa kapteenin poissaollessa. Hän selvitti miesten väliset erimielisyydet ja rankaisi heitä tarvittaessa. Hän valvoi, että komppanian korpraalit tekivät työnsä ja huolehtivat kaartiensa miehistä. Hänen tuli tuntea maasto, jonka läpi joukot kulkivat, voidakseen välttää väijytykset tai järjestää sellaisen viholliselle. Kapteenin johtaessa joukkoja luutnantin paikka oli komppanian takana pitämässä huolta siitä, että joukot seurasivat kapteenia ja kornettia hyvässä järjestyksessä. Taistelussa kapteenin johtaessa komppanian hyökkäykseen luutnantti pysytteli joukkojen takana rohkaisemassa miehiä, miekka valmiina – ja jos joku komppanian ratsumiehistä osoittautui pelkuriksi ja kääntyi pakoon, oli luutnantin tehtävä tappaa mies. Leireissä hän kävi vartioon määrättyjen miesten luona ja piti huolen siitä, että korpraalit vaihtoivat vartiomiehiä tarpeeksi usein.

Kapteenin tai rittmeisterin tuli olla jumalaa pelkäävä, erittäin kunniallinen ja jalosukuinen. Hänen tuli olla tasapuolinen ja viisas sekä kiinnostunut komppanian miesten oloista ja hevosten voinnista. Hänen tuli seurata ylempiensä käskyjä, olla aina ensimmäisenä ratsailla ja toimia kaikissa tilanteissa urhoollisesti. Hänen tuli palkita miehet, jotka osoittivat rohkeutta ja toimivat kunniallisesti. Hän ei saanut antaa miestensä ryöstellä tai muuten tuhota maanviljelijöiden koteja, ellei sitä ollut erikseen käsketty tekemään.

Lähteet:

Brzezinski, M. (1993). The Army of Gustavus Adolphus – Cavalry.

Dawson, J. (1632). The Swedish Discipline, Religious, Civile, and Military, Etc.

Fredholm von Essen, M. (2020). The Lion from the North: Volume 1 The Swedish Army of Gustavus Adolphus, 1618-1632.

Hexham, Henry (1642). The principles of art military, practised in the warres of the United Provinces consisting of the severall formes of battels, represented by the illustrious Maurice Prince of Orange of famous memorie, and His Highnesse Frederick Henry Prince of Orange, that is Captaine Generall of the Army of the high and mighty Lords the States Generall of the United Provinces : together with the order and forme of quartering, encamping, and approaching, in a warre offensive and defensive.

Turner, James (1683). Pallas Armata – Military Essayes of the Ancient Grecian, Roman, and Modern Art of War.

Jalkaväkikomppania 30-vuotisessa sodassa

Armeijoiden komentojärjestys sekä upseerien ja miehistön jäsenten arvohierarkia eivät ole muuttuneet valtavasti 1600-luvun jälkeen. Eroja kuitenkin löytyy enemmän, kun tarkastellaan tehtäviä, joita komppanian eri jäsenten oli suoritettava. Koska eroja oli myös jalkaväki- ja ratsuväkikomppanioiden välillä, keskitymme tässä vain jalkaväkeen ja palaamme ratsuväkeen myöhemmin toisessa artikkelissa.

Musketööri
Jacob de Gheyn 1608
www.albion-prints.com

30-vuotisessa sodassa ruotsalainen jalkaväkikomppania muodostui sekä musketööreistä että pikeneereistä. Eri maissa oli eroja siinä, kuinka monta korpraalia komppaniaan kuului. Turner ja Hexham mainitsevat kolme korpraalia, joista kukin johti yhtä skvadroonaa (~ korpraalikaartia) yhdessä ns. lanspresadon kanssa. Kaksi kaarteista oli musketöörejä ja yksi pikeneerejä. Brzezinski ja Dawson puolestaan toteavat, että ruotsalaiseen komppaniaan kuului kolme pikeneerikaartia ja kolme musketöörikaartia joita kutakin johti korpraali. Korpraaleja oli siis yhteensä kuusi.

Erot korpraalien määrässä johtuvat osaksi komppanian koosta. Eri maiden armeijoissa jalkaväkikomppanian vahvuus vaihteli noin sadasta miehestä jopa kolmeen tai neljäänsataan mieheen. Dawson ja Brzezinski toteavat, että Kustaa II Aadolfin jalkaväessä oli yhdessä komppaniassa n. 150 miestä upseereineen. On kuitenkin huomattava, etteivät määrät käytännössä toteutuneet, sillä useimmat komppaniat ja rykmentit olivat alimiehitettyjä. On siis hyvinkin mahdollista, että komppanian kenttävahvuus oli lähempänä Turnerin ja Hexhamin mainitsemaa sataa miestä.

Ruotsalaisessa mallissa komppaniassa oli siis kuusi korpraalikaartia, joista kolme oli musketöörikaarteja ja kolme pikeneerikaarteja. Yhteen pikeneerikaartiin kuului 18 miestä (kolme ruotua) ja yhteen musketöörikaartiin 24 miestä (4 ruotua). Kuhunkin ruotuun kuului kuusi sotilasta, ja yhtä ruoduista johti korpraali itse kun taas loppuja johtivat ns. ruotumestarit (rotmaster). Lisäksi jokaisessa ruodussa oli ns. aliruotumestari, file closer, mikä tarkoitti käytännössä sitä, että ruodun seistessä rivissä ruotumestari oli sen oikeassa reunassa ja aliruotumestari sen vasemmassa.

Pikeneeri
Jacob de Gheyn 1608
www.albion-prints.com

Turner toteaa, että useimpien maiden komppanioissa upseereita (commissioned) olivat kapteeni, luutnantti ja vänrikki – paitsi espanjalaisilla, joiden komppanioissa ei ollut luutnanttia. Aliupseereita (uncommissioned) olivat kersantit, korpraalit ja rumpalit. Joissain järjestelmissä aliupseereihin lukeutuivat myös varusmestari (captain of arms, rustmaster), majoitusmestari (furiiri), lipunkantaja (furer) ja kirjuri. Kirjuria lukuunottamatta he toimivat kersantin alaisuudessa.

Seuraavassa kerrotaan komppaniaan kuuluvien miesten tehtävistä pääasiassa Hexhamin kuvaamaan uuteen hollantilaiseen malliin perustuen. Tämän lähteen valitsimme siksi, että Kustaa II Aadolf uudisti sodankäyntiä 30-vuotisen sodan taistelukentillä nimenomaan hollantilaisen mallin mukaan. Kuvauksia on myös täydennetty ja tarkennettu Ruotsin kontekstiin Turnerin Pallas Armatan ja Dawsonin The Swedish Disciplinen perusteella. Kuten yllä todettiin, Hexham kuvaa komppaniaa, jossa on kolme korpraalia, mikä ei Brzezinskin tai Dawsonin mukaan pitänyt paikkaansa Ruotsin armeijassa. Lähteiden välillä ei kuitenkaan ole merkittäviä eroja miehistön jäsenten tehtävissä.

Sotilaan, vartijan (centinel), tuli ymmärtää velvollisuutensa ja saapua komppaniansa tai skvadroonansa luo ripeästi kuullessaan rumpujen soiton ja muina määrättyinä aikoina. Tarvittaessa hän seisoi tarkkaavaisesti vartiossa ja kutsui korpraalin paikalle, mikäli joku yritti lähestyä leiriä. Hänen tuli pitää tarkkaa huolta aseistaan ja varusteistaan. Taistelussa hänen tuli pysyä paikallaan ja kuunnella käskyjä. Jos käskyjä ei voinut metelissä kuulla, oli kuunneltava rumpuja, joilla annettiin käskyt edetä, hyökätä tai perääntyä.

Herrasmies (gentleman). Monissa komppanioissa, erityisesti rykmentin everstin johtamassa komppaniassa, oli mukana myös herrasmiehiä. He muodostivat usein yhden komppanian korpraalikaarteista. Astuessaan palvelukseen herrasmies palveli ensimmäisen kuukauden vartiotehtävissä oppiakseen sotilaan tehtävät ja osatakseen johtaa miehiä asemassaan ylennyttyään. Tämän jälkeen hänellä ei enää ollut leirin vartiotehtäviä, vaan hän osallistui patrulleihin ja tiedustelutehtäviin. Taisteluissa tai niiden lähestyessä herrasmiehet asetettiin etulinjaan tarkkailupaikkoihin, joissa he pysyivät pistoolin ja miekkansa kanssa kunnes saivat luvan poistua. He tarkkailivat vihollista ja antoivat hälytyksen komppanialle, mikäli komppanian täytyi varautua puolustautumaan. Herrasmies kulki myös yhdessä vartiokapteenin tai muiden herrasmiesten kanssa leireissä ja muissa asemapaikoissa pitäen huolta siitä, että vartijat pysyivät valppaina. Herrasmieskaartia johti yksi korpraaleista, joka toimi joskus myös lipunkantajana (furer, vänrikin apulainen).

Ruotumestarit (rot-master) olivat korpraalin apulaisia, yleensä luotettavia ja kokeneita miehiä, jotka kykenivät tarvittaessa johtamaan ruotujaan itsenäisesti. Musketöörikaarti jakautui neljään kuuden miehen ruotuun ja pikeneerikaarti kolmeen. Yhtä ruoduista johti kyseisen kaartin korpraali ja loppuja ruotumestarit. Kussakin ruodussa oli tämän lisäksi myös ns. aliruotumestari (inferior rot-master).

Parturi. Jokaisessa komppaniassa tuli olla hyvä parturi, joka huolehti sekä sotilaiden ulkonäöstä että sitoi näiden taisteluissa saamat haavat. Hän oli vapaa muusta palveluksesta.

Kirjurin tuli olla rehellinen mies, jolle kapteeni saattoi antaa tehtäväksi noutaa komppanian kuukauden palkat. Hän piti yllä komppanian palvelusrullaa ja kirjasi uudet miehet sekä siihen että palkkalistoille. Nämä tehtävät hoitaakseen hänen tuli hallita luku- ja kirjoitustaito sekä matematiikkaa. Kuukausittain hän toimitti kapteenille tai ylemmälle upseerilleen todenmukaisen palkkalaskelman.

Rumpalit. Jokaisessa komppaniassa tuli olla kaksi hyvää rumpalia, jotka osasivat rummuilla annettavat kutsut ja käskyt. Marssin aikana rumpalit toimivat yhdessä rykmentin rumpalimajurin kanssa. Rumpalin tuli olla kielitaitoinen, koska hänet voitiin lähettää vihollisen leiriin maksamaan lunnaat vangiksi jääneistä sotilaista. Jos hänet vietiin vankien luo, hänen silmänsä usein sidottiin jottei hän voinut tarkastella vihollisen puolustuksia, mutta hänen tuli kuitenkin pyrkiä keräämään niin paljon tietoa kuin mahdollista.

Furiiri (fourier, furryer), eli majoitus- ja muonitusmestari, huolehti komppanian majoituksesta ja leirin eri alueiden rajaamisesta. Hän toimi tässä tehtävässä rykmentin majoitusmestarin alaisuudessa ja ilmoitti tämän käskyt kapteenilleen ennen niiden toimeenpanoa. Kersanttien ja upseerien tavoin hän saattoi kantaa asemansa merkkinä bardisaania tai hilparia. Erään uudemman lähteen mukaan furiiri olisi ”kersantti, jolla on lisävastuita”, ja hän olisi komentanut mm. yllä mainittua herrasmiesten kaartia sekä avustanut vänrikkiä lipunkannossa. Tämä ei kuitenkaan näytä pitävän paikkaansa tässä artikkelissa käyttämiemme muiden lähteiden perusteella – furiirin palkkakin on selvästi kersantin palkkaa pienempi. Ero saattaa johtua muuttuneista käytännöistä tai mahdollisesti furiirin ja lipunkantajan (furer, alla) tehtävien yhdistämisestä (esim. miespulan vuoksi).

Varusmestari (gentleman/captain of armes, rustmaster) oli komppanian vanhin herrasmies ja vastuussa aseiden kunnon tarkkailusta. Hän piti luetteloa komppanian käytössä olevasta aseistuksesta ja toimitti rikkoutuneet aseet sepän korjattavaksi. Turner toteaa, että varusmestarin pitäisi olla itsekin aseseppä pystyäkseen korjaamaan ampuma-aseiden lukot. Sotilaan kuoltua, sairastuessa tai karattua armeijasta, tuli tämän kaartin korpraalin (tai sotilaan itse, jos mahdollista) tuoda sotilaan aseet varusmestarin haltuun, kunnes niitä jälleen tarvittiin. Varusmestari myös tarkasti vartiovuorossa olevien sotilaiden aseet, ammukset ja ruudin.

Lipunkantaja (tai apulaislipunkantaja) (furer, fuhrer) auttoi vänrikkiä komppanian lipun kantamisessa ja siitä huolehtimisessa. Yleensä vänrikki kantoi lippua marssin alussa, mutta armeijan päästyä kauemmas kaupungista tai muusta julkisesta paikasta lippu annettiin lipunkantajalle. Turner toteaa, että saksalaisessa järjestelmässä lipunkantaja oli myös herrasmiesten korpraalikaartin korpraali.

Korpraali oli korpraalikaartin johtaja (Hexhamin kolmen korpraalin versiossa skvadroonan johtaja). Hänen tuli olla rehellinen ja kykenevä mies, joka pystyi suorittamaan tehtävänsä sen vaatimalla vakavuudella, nöyryydellä ja rauhallisuudella. Hän tunsi miehensä nimeltä ja huolehti siitä, etteivät vanhemmat sotilaat pilkanneet nuorempia miehiä harjoituksissa. Marssin aikana korpraali johti omaa kaartiaan. Leiriydyttäessä hän kävi vartiovuorossa olevien luona ja huolehti siitä, että vartijat vaihdettiin tarpeeksi usein. Varusmestarin tavoin hän myös katsoi, että sotilailla oli tarpeeksi ruutia, kuulia ja lunttulankaa ja että näiden aseet olivat puhtaat ja toimintakuntoiset.

Kersantti. Komppaniassa oli yleensä kaksi kersanttia (everstin komppaniassa kolme), vanhempi ja nuorempi. Heidän tuli olla kokeneita, tarkkaavaisia miehiä, joita muut kunnioittivat. Heidän tehtävänsä oli auttaa kapteenia ja muita upseereita sekä panna täytäntöön näiden antamat käskyt. Kersantin tuli kyetä opettamaan miehille oikea tapa käyttää aseita. Hänen tuli myös marssia komppanian rinnalla varmistamassa, että miehet pysyivät suorissa linjoissa marssin aikana. Kersantin ase / arvon merkki oli hilpari tai bardisaani, jonka kanssa hän marssitti profossin eteen miehet, jotka kapteeni tai ylempi upseeri oli määrännyt rangaistavaksi. Hän toimi myös rykmentin kersanttimajurin/majurin alaisuudessa ja toimitti tämän käskyt kapteenilleen, luutnantilleen, vänrikilleen tai komppanian korpraaleille. Hän toimitti komppanialle myös ammukset, ruudin ja muut materiaalit.

Vänrikin (ensign, ancient), eli lipunkantajan, tuli olla antelias ja kykenevä nuori mies ja huolehtia erityisesti kunniastaan ja maineestaan. Hänen vastuullaan oli komppanian lippu, eivät muut komppanian asiat elleivät sekä kapteeni että luutnantti olleet toisaalla, missä tapauksessa hänellä oli vastuu komppaniasta. Hänen tuli olla miesten rakastama ja ystävällinen näitä kohtaan. Turner toteaa, että sotilaan ollessa syytettynä sotaoikeudessa tai profossin edessä vänrikin tehtävä oli puolustaa syytettyä. Marssilla vänrikin paikka komppanian lipun kera oli kolmannen tai neljännen pikeneeririvin takana, ja taistelussa hänen tuli varjella lippua hengellään.

Luutnantti oli komppanian toiseksi korkein upseeri. Hän toimi kapteeninsa sijaisena tämän poissaollessa. Hänen tuli olla kykenevä, kunniallinen mies jolla oli taistelukokemusta. Hänen tuli ymmärtää kapteenin tehtävät ja totella kapteeniaan kaikessa eikä tehdä omia päätöksiä, ellei kapteeni ollut poissa. Hän toimi myös kapteenin neuvonantajana. Miesten välisiä riitoja ratkoessaan hän ei saanut olla puolueellinen vaan hänen tuli kohdella kaikkia tasavertaisesti. Vakavampien rikkeiden kohdalla hänen tuli viedä asia kapteenin käsiteltäväksi. Kapteenin poissaollessa luutnantti huolehti komppaniasta ja sen harjoituksista, mutta kapteenin ollessa paikalla luutnantti oli komppanian takana tarkkailemassa, että kapteenin antamia käskyjä noudatettiin tarkasti. Marssin aikana luutnantin paikka oli myös komppanian takana. Turner toteaa, että Espanjan armeijassa ei ollut luutnanttia. Luutnantin asemaa pidettiin turhana komppanian hierarkiassa, sillä vänrikki saattoi toimia kapteenin sijaisena. Turner toteaa myös, että Kustaa II Aadolf oli mahdollisesti aikonut seurata espanjalaista esimerkkiä, mutta armeija ei ollut suostunut tämän perinteisen aseman poistamiseen.

Kapteeni oli komppanian komentava upseeri. Hänen tuli olla ankara ja vakava mies, jota sotilaat tottelivat, pelkäsivät ja kunnioittivat. Hänen tuli kuitenkin kohdella miehiään isällisellä rakkaudella ja huolehtia siitä, että nämä saivat palkkansa ajallaan ja että sairaudet hoidettiin sekä muista tarpeista huolehdittiin. Hän kantoi vastuun siitä, että miehet suorittivat velvollisuutensa ja harjoittelivat aseiden käyttöä. Kapteenin oli oltava urhea ja uskova mies, joka ei menettänyt rohkeuttaan vihollisen edessä vaan piti tappion uhatessakin asemapaikkansa antautumatta, kunnes kaikki toivo avun saapumisesta oli menetetty.

Lähteet:

Brzezinski, M. (1993). The Army of Gustavus Adolphus – Infantry.

Dawson, J. (1632). The Swedish Discipline, Religious, Civile, and Military, Etc.

Hexham, Henry (1642). The principles of art military, practised in the warres of the United Provinces consisting of the severall formes of battels, represented by the illustrious Maurice Prince of Orange of famous memorie, and His Highnesse Frederick Henry Prince of Orange, that is Captaine Generall of the Army of the high and mighty Lords the States Generall of the United Provinces : together with the order and forme of quartering, encamping, and approaching, in a warre offensive and defensive.

Turner, James (1683). Pallas Armata – Military Essayes of the Ancient Grecian, Roman, and Modern Art of War.

Kaksintaistelut 1600-luvulla

Kuninkaan rakuunat -sarjan kolmannessa osassa, Salamurhaajan merkissä, Josef Svärd kohtaa ylimyksen, joka haluaa mitellä miekkoja rakuunakomppanian kapteenin kanssa. Kaksintaistelut olivatkin tärkeä osa 1600-luvun maailmaa. Niitä käytiin uskomattomia määriä: esimerkiksi Ranskan Henrik IV:n hallintokaudella (1589 – 1610) kerrotaan ainakin 8000 aatelisen menettäneen henkensä kaksintaisteluissa. Kaksintaisteluintoa koetettiin hillitä laeilla ja jopa kuolemanrangaistuksin, mutta vielä Ludvig XIV:n hallintokaudella (1643–1715) kaksintaisteluissa menehtyi tuhansia aatelisia.

Aateliset ja upseerit näkivät kaksintaistelut tuohon aikaan kunniallisena tapana ratkaista ristiriidat. Demeter (1965) toteaa, että kaksintaistelukulttuuri muodostui osaksi yläluokan kunniakäsitystä ja identiteettiä. Se erotti heidät alemmista luokista ja osoitti, että heillä oli omaa valtaa: he saattoivat ratkaista erimielisyytensä yleisen lain ulkopuolella. Espanjassa, missä katolinen kirkko ja absoluuttinen monarkia yhdistivät voimansa kaksintaisteluita vastaan, ne eivät koskaan yleistyneet samalla tavalla kuin monissa muissa Euroopan maissa. (lähde, lähde.)

Kaksintaisteluista muodostui tarkasti määritelty rituaali, jossa riitaantuneet henkilöt sekundantteineen kokoontuivat ennalta sovitussa paikassa ratkaisemaan riitansa miekoin. Toisin kuin olemme elokuvissa nähneet, sekundantit taistelivat keskenään samaan aikaan kuin itse riitapukarit.

Koska taisteluissa kuoli paljon tärkeissä asemissa olevia aatelisia, ne pyrittiin kieltämään laein ja rangaistuksin. Esimerkiksi yllä mainittu Henrik IV kuitenkin veti itse pohjan omilta käskyiltään myöntämällä armahduksia kaksintaisteluista kiinni jääneille ja erityisesti myöntäessään Crequille ja Savoijin Don Philipille luvan kaksintaisteluun lisäten, että mikäli hän ei olisi kuningas, hän olisi valmis toimimaan Crequin sekundanttina. Näin kuningas siis pikemminkin lietsoi alamaistensa innokkuutta kaksintaisteluihin kuin hillitsi sitä (lähde).

Koska kaksintaistelut kieltävät asetukset koskivat yleensä ylläkuvattuja rituaalinomaisia järjestettyjä tilaisuuksia, niitä kierrettiin aloittamalla taistelu välittömästi riitatilanteessa. Näitä ei laskettu kaksintaisteluiksi, vaan niitä kutsuttiin yksinkertaisesti ”kohtaamisiksi”. Siksi oli tärkeätä pystyä todistamaan, että kyse oli todellakin äkkiä syntyneestä erimielisyydestä, eikä taustalla ollut aiempia tapahtumia tai pidempää sukuriitaa. Koska pidemmän riidan todistaminen oli vaikeata, välttyivät ”kohtaamisiin” osallistuneet usein rangaistuksilta, jotka langetettiin kaksintaisteluihin syyllistyneille (lähde).

Kaksintaistelut tuottivat harmia myös yliopistoissa. Miekkailutaitoa pidettiin tärkeänä osana oppineiston sivistystä. 1600-luvun yliopistoissa opiskeltiin miekkailua ja miekka kuului olennaisena osana ylioppilaiden asuun. Sorbonnen yliopisto Pariisissa sijaitsi tuolloin kaupungin muurien ulkopuolella, pahamaineisella alueella, joten miekankäsittelytaito oli tärkeä osa myös jokapäiväistä selviytymistä. Ruotsissa Uppsalan yliopistossa kaksintaistelut olivat tunnettu kuolinsyy opiskelijoiden keskuudessa. Kerrotaan, että 1600-luvun alussa kaksi yliopiston professoria keräsi ympärilleen uskollisia seuraajia, jotka kävivät keskenään kaksintaisteluita. Samoin opiskelijajärjestöjen välillä käytiin verisiä kamppailuita vuosisadan aikana. (Mm. Lindroth, 1976, ss. 82-.) Åbo Academissakin miekkailua opetettiin ilmeisesti 1600-luvun puoliväliltä lähtien, kenties jopa yliopiston perustamisesta lähtien. Selkeä maininta miekkailunopettajasta löytyy kuitenkin vasta vuodelta 1674, kun kreivi de la Gardie suosittelee vapautuneeseen miekkailun harjoitusmestarin toimeen palvelijaansa Anders Keesiä (lähde).

Kaksintaistelut aiheuttivat päänvaivaa myös Kustaa II Aadolfille. Harte (1759) kertoo, että kuningas pyrki hillitsemään kaksintaisteluita armeijansa upseereiden keskuudessa asettamalla käskyn teloittaa kaksintaisteluun syyllistyneet. Erään tarinan mukaan kaksi hänen palveluksessaan ollutta korkea-arvoista upseeria oli ajautunut ristiriitaan. Kuninkaan kannasta tietoisina he pyysivät tältä lupaa ratkaista riitansa kaksintaistelulla. Kuningas kuuli upseereitaan, moitti heitä vääristyneestä kunniakäsityksestä mutta antoi luvan käydä kaksintaistelu sovittuna aikana, sovitussa paikassa ja lupasi jopa itse tulla valvomaan taistelua. Sovitulla hetkellä kuningas saapui kaksintaistelupaikalle pienen sotilassaattueen kanssa. Saattue muodosti piirin kaksintaistelijoiden ympärille. Kuningas käski taistelijoita aloittamaan ja kääntyi sitten profossinsa puoleen sanoen: ”Ystäväni, sillä hetkellä, kun toinen näistä miehistä kuolee, katkaiskaa välittömästi eloon jääneen kaula minun edessäni.” Sanat kuullessaan upseerit polvistuivat kuninkaan eteen ja anoivat tältä anteeksiantoa. Kuningas vaati heitä syleilemään toisiaan ja vannomaan ystävyyttä loppuiäkseen. Upseerit tekivät näin kiitollisina siitä, että saivat säilyttää henkensä. Dodge (1895) kertoo samasta tapauksesta mutta antaa kuninkaan suuhun hieman eri sanat: ”Nyt, herrat, ryhtykää toimeen älkääkä lopettako, ennen kuin toinen teistä on kuollut. Profossimarsalkka teloittaa eloonjääneen!”

Lähteitä:

– Demeter, K. 1965. The German Office – Corps in State and Society 1650-1945, London, Weidenfeld and Nicolson.

– Dodge, T.A. 1895. Gustavus Adolphus; a history of the art of war from its revival after the middle ages to the end of the Spanish succession war, with a detailed account of the campaigns of the great Swede, and of the most famous campaign of Turenne, Condé, Eugene and Marlborough.

– Harte, W. 1759. The History of the Life of Gustavus Adolphus, King of Sweden.

– Lindroth, S. 1976. A History of Uppsala University, 1477-1977.

Rakuunoiden aseistus 30-vuotisessa sodassa

Werner Schuch – Saksalainen rakuuna
www.manxgamingsolutions.com

”Varustamme teidät paremmin kuin jalkaväki ja miltei yhtä hyvin kuin ratsujoukot. Lunttulukkomuskettien sijaan saatte rataslukkopistoolit ja sieppolukkomusketit. Yllenne saatte kylterin ja päähänne lierihatun komealla sulalla.”

Upseerin miekka (Kuninkaan rakuunat I)

Vaikka sana rakuuna viittasi myöhempinä vuosisatoina kevyeen ratsuväkeen – tai ratsuväkeen ylipäätään – olemassaolonsa ensimmäiset sata vuotta rakuunat nähtiin yksinkertaisesti hevosin kulkevana jalkaväkenä. Komppanian arvohierarkiakin heijasteli jalkaväkikomppaniaa eikä muita ratsuväkikomppanioita. Grimmelshausenin Simplicissimuksessa kirjoitetaan, että ”maailmassa ei ole olentoa joka näyttää enemmän musketööriltä kuin rakuuna, ja kun rakuuna putoaa hevosensa selästä, jaloilleen nousee musketööri”. Rakuunoiden tehtäviä olivat esim. tiedustelu, ruoan hankinta, siltojen rakentaminen tai tuhoaminen ja muut toimet, jotka edesauttoivat armeijan liikkumista. Rakuunat saivat ratsuikseen kehnoimmat hevoset, sillä heidän ei oletettu joutuvan taistelemaan ratsailla eikä hevosten siksi tarvinnut olla sotaratsuiksi koulutettuja ja niin kookkaita kuin muilla joukoilla.

Rakuunat tulivat osaksi eurooppalaisia armeijoita 1600-luvun alussa. Fredholm von Essen (2020) toteaa, että rakuunoita palveli Ruotsin kruunun alaisuudessa jo vuonna 1580, mutta hän saattaa viitata yksittäistapauksiin, joissa jalkaväkeä on väliaikaisesti liikuteltu ratsain. Useimmat muut lähteet mainitsevat, että ensimmäisiä rakuunoita esiintyi vasta vuosien 1600-1620 välillä. Joka tapauksessa rakuunat olivat vielä tuolloin harvinainen näky ja tulivat varsinaiseksi osaksi Ruotsin armeijaa vasta vuonna 1631.

Kuninkaan rakuunat -sarjamme keskiössä on rakuunakomppania, joka tarinan alkaessa toimii ns. vapaakomppaniana. Vapaakomppania oli käytännössä palkkasoturikomppania, jonka kapteeni myi palveluksiaan parhaiten maksavalle. Vapaaherra Ulvhufvudin rakuunoiden tapauksessa komppania on kuitenkin täysin uskollinen Ruotsin kuninkaalle, Kustaa II Aadolfille. Myöhemmin vapaakomppania liitetään kuninkaan henkivartion ratsuväkirykmenttiin samalla tavalla kuin muut henkivartioon liitetyt erikoisyksiköt, esim. jägerit (rihlatuin musketein aseistetut joukot, jotka toimivat metsästäjinä, tiedustelijoina ja tarkka-ampujina).

Koska rakuunat nähtiin ratsain kulkevana jalkaväkenä, monet kirjoittajat ovat olettaneet, että heidän aseistuksensa vastasi jalkaväkikomppanian aseistusta. Tällöin osa rakuunoista kantaisi muskettia ja osa piikkiä. Brzezinski (1993) kuitenkin toteaa, ettei ole todisteita siitä, että tämä olisi ollut tilanne ruotsalaisten rakuunoiden kohdalla ja että piikit olisivat olleet heidän tehtävissään lähinnä tiellä (ks. myös Fredholm von Essen, 2020). Nykytiedon mukaan rakuunat olivat siis kaikki musketöörejä. Samoin rakuunoiden nimen alkuperästä on monenlaista tietoa, mutta mahdollisesti se perustuu ensimmäisten ranskalaisten rakuunoiden käyttämään rataslukkokarbiiniin (= lyhyt musketti), jonka piipun suu oli koristeltu lohikäärmeen (dragon) näköiseksi ja jota siksi kutsuttiin tuolla nimellä (Wikipedia).

Seuraavassa käymme läpi tyypillisen rakuunan aseistusta fiktiivisessä komppaniassamme, mutta valotamme myös aseistuksen historiallista taustaa.

Musketti

Ruotsalaisia sieppolukkoja 1600-luvun puoliväliltä
By http://runeberg.org, Public Domain

Ruotsalaisen rakuunan musketti oli aluksi todennäköisesti perinteinen lunttulukkoase, vaikkakin kevyempi kuin jalkaväen kantama. Lunttujen kanssa toimimisen vaikeus johti kuitenkin pian siihen, että rakuunat alettiin varustaa sieppolukkomusketein (snaphaunce, varhainen piilukkoaseen versio). Brzezinski toteaa, että Ruotsi alkoi varustaa rakuunoita tällaisin asein noin vuonna 1635. Aseissa siirryttiin myös paperipanoksiin, eivätkä rakuunat joutuneet jalkaväen tavoin kantamaan ruutilatauksia puisissa kartusseissa, jotka roikkuivat bandolieerissa heidän rinnallaan. Ulvhufvudin rakuunat varustettiin sieppolukoin jo vapaaherran perustaessa rakuunakomppaniansa aiemmin 1600-luvulla ja paperipanoksia alettiin käyttää miltei heti, kun niitä oli saatavilla.

Miekka

Pappenheimer-rapiiri

Lähitaisteluaseena rakuuna kantoi miekkaa. Miekat olivat yleensä yksinkertaisia, suhteellisen kapeateräisiä aseita, jotka soveltuivat niin lyönteihin kuin pistoihinkin. Niiden väistintanko oli S-muotoon väännetty ja niissä oli yksi tai kaksi väistinrengasta. Ulvhufvudin rakuunat on varustettu hieman komeammin asein: rapiirein, joita nykyään kutsutaan Pappenheimereiksi, koska Pappenheim varusti omat kyrassieerinsa vastaavin asein. Näille rapiireille on tyypillinen 1600-luvun alussa yleistynyt mm. hollantilaisten ja saksalaisten miekkaseppien suosima tapa täydentää väistinosan viistosti kättä kohti kaartuvat väistinrenkaat niiden aukot peittävillä, usein koristeellisilla tai perforoiduilla metallilevyillä.

Tikari

Main Gauche
by Rama is licensed under CC BY-SA 3.0

1600-luvun miekkailussa käytettiin usein toisen käden aseena tikaria, eli kaksiteräistä suoraa pistoasetta, jolla saatettiin torjua miekan terä ja kääntää se sivuun siten, että päästiin pistämään tai viiltämään vihollista omalla miekalla. Tikarit saattoivat olla kauniilla väistinosilla varustettuja ja niitä kutsuttiin myös nimellä main gauche (ransk. vasen käsi) eli torjuntatikari. Oheisessa kuvassa esitetyssä main gauchessa on lisäksi lovet, joilla saattoi tarttua hyökkäävän miekan terään ja pitää sen hallussa oman hyökkäyksen ajan. Usein kuvitellaan, että näillä ja ns. sword breakereillä saattoi vääntämällä jopa katkaista kiinni otetun miekan terän, mutta terät eivät yleensä olleet niin heikkoja, että niiden katkaisu olisi onnistunut näin helposti. Parempi termi olisikin ”sword catcher”.

Pistooli

Rataslukkopistoolit
by François Du Clos is licensed under CC0 1.0.

Pistoolit eivät yleensä kuuluneet jalkaväen tai rakuunoiden aseistukseen, mutta vapaaherra Ulvhufvud varusti rakuunansa myös sellaisilla. Kyseessä olivat ratsuväenkin suosimat rataslukkoaseet, mutta ne olivat suurikokoisia ratsupistooleja pienempiä, joten rakuunat saattoivat kantaa niitä vyöllään liikkuessaan jalan. 1600-luvun aikana yleistyivät vähitellen myös piilukkopistoolit. Rataslukkojen etuna oli se, että niitä saattoi varsin vapaasti kuljettaa valmiiksi ladattuina. Ennen laukaisua ne tarvitsi vain virittää viritysavaimella (eli jännittää ratasta pyöräyttävä jousi).

Joidenkin rakuunoiden varustukseen kuului lisäksi myös kirves tai lapio, sillä he joutuivat usein rikkomaan tai rakentamaan esimerkiksi siltoja marssivan armeijan edellä tai takana sekä rakentamaan väliaikaisia suojavarustuksia. Ulvhufvudin rakuunoillakin on mukanaan joitain kirveitä, lähinnä leirien rakentamista ja muita arkiaskareita varten.

Sekä Fredholm von Essen (2020) että Brzezinski (1993) toteavat, etteivät rakuunat käyttäneet ratsastussaappaita vaan samanlaisia kenkiä kuin marssivat musketöörit. Ulvhufvudin rakuunat tekevät tässäkin poikkeuksen ja pukeutuvat saappaisiin. Sen sijaan he ovat luopuneet rakuunoiden usein käyttämistä kypäristä ja kulkevat mieluiten ruskeissa, kotkansulalla koristelluissa huopahatuissa ja vaaleanruskeissa kyltereissä.

Lähteet:

Fredholm von Essen, Michael (2020). The Lion from the North. The Swedish Army During the Thirty Years War: Volume I, 1618-1632.

Brzezinski, Richard (1993). The Army of Gustavus Adolphus (2) Cavalry.

Swashbuckler, cape et epée vai viitta ja miekka?

Maurice Leloirin kuvitusta, Kolme muskettisoturia

Tomasin sydän hakkasi. Pakenisiko mies? Jos pakenisi, ryntäisikö hän pelkurin perään? Olisiko hänestä pistämään säilällään selkään?

”Paljasta miekkasi ja käy taistoon, petturi!” Hän repäisi rapiirinsa huotrasta. Se ponkaisi hänen käteensä verenjanoisena, innosta väristen.

Mies kääntyi hitaasti. Käsi oli ampaissut miekan kahvalle heti Tomasin huutaessa, mutta ase lepäsi yhä huotrassaan. Pilvi lipui kuun eteen, eikä Tomas erottanut miehen kasvoja hatun lierin alta. Tämä tuntui tuijottavan häntä mutta ei sanonut mitään.

kuriirin viitta (Kuninkaan Rakuunat II)

Kolme muskettisoturia, Cyrano de Bergerac, Scaramouche, Kapteeni Alatriste tai Kuninkaan rakuunat. Erilaisia kirjoja, joiden määrittely tiettyyn genreen ei ole aivan yksinkertaista. Englanniksi tällaisten seikkailullisten historiallisten tarinoiden genrestä käytetään termiä swashbuckler. Termi muodostuu sanoista swash (~swagger), joka viittaa rehvastelevaan kävelytyyliin, ja buckler, joka oli miekkamiesten usein kantama hyvin pieni kilpi. Vaikka swashbucklerit sijoittuvat historiallisesti yleensä renessassiin tai ns. cavalier-aikakaudelle (1600-luvun alkupuoli), genreen kuuluvat myös Robin Hood, Zorro, Punainen neilikka sekä lukuisat merirosvotarinat.

1400-1700-luvuille ajoittuu myös Ranskassa 1800-luvun alkupuolella syntynyt genre, joka tunnetaan termillä cape et epée, eli viitta ja miekka. Se keskittyy seikkailullisuuteen ja jännittäviin juonenkäänteisiin, joissa miekkailu ja kaksintaistelut ovat keskeisessä roolissa.

Cape et epée -tarinoiden keskeisiä elementtejä ovat sen nimen mukaisesti viitta ja miekka. Rapiiri oli tuolloin herrasmiehen ase, ja se vedettiin esiin pienimmästäkin ärsykkeestä. Viitta puolestaan, oli se sitten Kuninkaan musketöörin tai sotilaan kasukka (casaque, tabardi) tai keikareiden suosima toisen olan yli roikkuva lyhyt viitta (le manteau à la Balagnic), oli välttämätön osa itseään kunnioittavan miekkamiehen asua. Toki viittaa saattoi käyttää myös rapiirin rinnalla toisessa kädessä häiritsemään vihollista ja sitomaan tämän asetta.

Cape et epée on kuitenkin genreä vanhempi termi. Pariisissa sijainnut Le Monde de D’Artagnan -museo kirjoitti taannoin verkkosivullaan löytäneensä ilmaisun vuoden 1694 sanakirjasta, Dictionnaire de l’Académie française. Koska sanakirja löytyy verkosta, tarkistaminen oli helppoa:

Sanomme kuvaannollisesti hyvästä perheestä tulevasta, rahattomasta, toisena syntyneestä pojasta, että hänellä on vain miekkansa ja viittansa.

Termi esiintyy myös Gatien de Courtilz de Sandrasin vuonna 1700 julkaistussa Mémoires de M. d’Artagnan -teoksessa, jonka englanninkielisessä käännöksessä sillä kuvataan tuota ubiikkia sankaria: ”Gascon who possessed but a cloak and sword.”

1800-luvulla kirjoitetuissa miekka ja viitta -genren tarinoissa olikin usein pääosassa köyhtyneen aristokraattisen suvun toinen poika (cadet), joka ei perinyt suvun vähäistäkään omaisuutta. Tällaisen nuorukaisen ainoa mahdollisuus oli lähteä etsimään onneaan. Monen – kuten nuoren Charles d’Artagnanin Kolmessa muskettisoturissa – tie vei Pariisiin ja sotilasuralle.

Tämän genren rajoja hämärtää kuitenkin miltei vastaava termi, joka löytyy espanjan kielestä: capa y espada. Vaikka termiä käytetään vastaavassa merkityksessä (novela de capa y espada) kuin yllämainittua ranskankielistä, on sillä kuitenkin myös toinen käyttötapa: comedia de capa y espada. Tieteen termipankki poimii määrityksensä juuri tästä jälkimmäisestä perinteestä. Se kuvaa capa y espadaa melodramaattiseksi komediatyypiksi, joka oli suosittu 1500- ja 1600-luvuilla, ja jossa korostuivat erityisesti hovitavat ja valeasut sekä romanttiset juonet, joiden tielle asetetaan monta estettä ja väärinkäsitystä. Tästä määritelmästä sama lähde johtaa myös suomenkielisen ”viitta ja miekka” -termin, mikä aiheuttaa hieman harmia meille, jotka etsimme sopivaa suomenkielistä termiä cape et epée -genrelle.

Huolimatta swashbuckler, cape et epée, capa y espada (ja viitta ja miekka) -genrejen vivahde-eroista, on genren kuuluisin teos kieltämättä Alexandre Dumas’n Kolme muskettisoturia vuodelta 1844. Se määritti genren monessa mielessä, vaikka ei ollutkaan ensimmäinen genreen laskettu tarina. Muut tämän artikkelin alussa luetelluista teoksista ovat paljosta velkaa Dumas’n klassikolle.

Yllämainitusta genrejen erilaisista määritelmistä johtuen on joissain lähteissä Théopile Gautierin romaani Mademoiselle de Maupin (1835) laskettu myös mukaan Cape et epée -genreen. Tämä varhainen teos on mielenkiintoinen erityisesti siksi, että pääosassa on oikeasti elänyt nainen, joka tunnettiin miekkailutaidostaan ja siitä, että hän pukeutui usein mieheksi. Gautierin teos vastaa kuitenkin sisällöltään enemmän espanjalaista comedia-perinnettä, sillä keskushenkilön todellisesta historiasta viis veisaavassa tarinassa on vain yksi kaksintaistelu – tosin sitäkin enemmän romanttista haikailua ja valeasuista johtuvia sekaannuksia. Kirja joutui aikoinaan jopa kiellettyjen kirjojen listalle, kuvataanhan siinä samaa sukupuolta olevien rakkautta. Toinen Gautierin elämään jääneistä tarinoista on Captain Fracasse (1863), josta on muskettisotureiden tapaan tehty useita elokuvasovituksia.

Myös Albert de Vignyn Cinq Mars vuodelta 1826 ansaitsee maininnan tässä yhteydessä. De Vignyä on kehuttu jopa Victor Hugoa merkittävämmäksi 1800-luvun ranskalaiseksi kirjailijaksi ja hänen Cinq Mars -teoksensa mainitaan usein ensimmäiseksi ranskalaiseksi historialliseksi seikkailukirjaksi. Cinq Mars kuvaa viimeistä kardinaali Richelieuta vastaan suunniteltua salaliittoa, jonka keskiössä oli nuori aristokraatti, kuningas Louis XIII:n suosikki, Cinq Mars. Teos on erittäin uskollinen kuvaamalleen aikakaudelle – ja poikkeaa tässä esimerkiksi Dumas’n teoksista – vaikka kirjailija rakentaakin kardinaali Richelieusta miltei koomisen pahan hahmon ja nuoresta Cinq Marsista aristokraattisten sukujen oikeuksien puolesta taistelevan sankarin, joka on valmis uhraamaan kaiken rakkauden vuoksi. Seikkailun lomassa esitetään kuitenkin elävä ja vaikuttava kuva 1630-1640 -lukujen Ranskasta ja Pariisista.

Maurice Leloirin kuvitusta, Kolme muskettisoturia

Cape et epée -genre ei ole koskaan kuollut kokonaan, mutta se on kieltämättä jäänyt monien muiden seikkailullisten genrejen, kuten fantasian ja sci-fin, varjoon. Samalla genre on ehtinyt myös muuttua, ja historiallinen tarkkuus on noussut tärkeämmäksi tekijäksi kuin monissa lajityypin varhaisemmissa edustajissa. Myös uusia sävyjä esiintyy: esimerkiksi Arturo Pérez-Reverten Kapteeni Alatriste -kirjat sijoittuvat 1620-luvulle, ja vaikka ne ovat seikkailullisia tarinoita, on niissä vahvasti mukana myös melankolisuus liittyen Espanjan kadonneeseen loistoon ja viimeisten urhoollisten sankareiden aikaan.

Kuninkaan rakuunat -sarjassamme on myös hieman perinteisestä poikkeava ote: nuoren rahattoman aristokraatin sijaan tarinaa kuljettaa joukko henkilöhahmoja, joiden silmien kautta näemme ja koemme historiallisia tapahtumia ympäri Eurooppaa. Toki heidän joukossaan on seikkailunnälkäinen, onneaan etsivä nuorukainen nimeltä Tomas, ja sankarimme kantavat miekkoja, käyvät kaksintaisteluita – eikä vakoilulta, salajuonilta, valeasuilta tai rakkausseikkailuiltakaan säästytä.

« Older posts Newer posts »

© 2021 Susimetsä

Theme by Anders NorenUp ↑