Aiempi versio tästä artikkelista on julkaistu 20.5.2019

”Hyökkäykseen!” Von Falkenbergin komppania ei pysähtynyt lataamaan muskettejaan uudelleen. Miekoin, kirvein ja piikein aseistettuina he vyöryivät muurien sisäpuolelle tunkeutuneiden vihollisten päälle.

Joukot tapasivat toisensa. Ilmoille kajahti rysähdys, jonka Josef usein kuuli korvissaan niin unissaan kuin valveillakin. Mikään maailmassa ei päästänyt niin kammottavaa ääntä kuin pirstoutuvat haarniskat, katkeilevat luut ja lihaa murjovat aseet.

Kuninkaan rakuunat – Kuriirin viitta

Toukokuun 20. päivä on jäänyt historian lehdille monista syistä. Tuona päivänä vuonna 1607 Shakespearen sonetit julkaistiin Lontoossa, Napoleon Bonaparte kukisti Venäjän ja Preussin yhdistetyt voimat Bautzenissa vuonna 1813 ja Krakatoan tulivuoren purkaus alkoi vuonna 1883 johtaen lopulta yli 36000 ihmisen kuolemaan. Kyseiselle päivämäärälle osuu myös merkittävä käännekohta 1600-luvulla käydyssä 30-vuotisessa sodassa.

Magdeburgin piiritys (Wikipedia, Public Domain)

Kuninkaan rakuunat -sarjan toisessa osassa, Kuriirin viitassa, tutut sankarimme kapteeni Svärd, korpraali Rapir ja ruotumestari Hammar on lähetetty vihollisen piirittämään Magdeburgiin toimittamaan viesti kaupungin puolustuksesta vastaavalle eversti Falkenbergille. Viestissä kuningas Kustaa II Aadolf lupaa tuoda joukkonsa kaupungin tueksi kahden kuukauden kuluessa. Rakuunat saapuvat Magdeburgiin huhtikuun 1631 loppupuolella ja jäävät puolustajien tueksi, kunnes piiritys päättyy 20. toukokuuta 1631. Ennen kuin kuvaamme piirityksen loppua, meidän täytyy palata ajassa hieman taaksepäin nähdäksemme, mitä kaupungissa oli aiemmin tapahtunut.

Ruotsiin paennut luterilainen hallinnoija Christian Wilhelm oli vuonna 1630 palannut salaa Magdeburgiin ja antanut kaupunkilaisille lupauksen Ruotsin suojeluksesta. Lupauksen – sekä hallinnoijan mukanaan tuomien 100 000 taalerin – rohkaisemana Magdeburg julistautui kannattamaan Kustaa II Aadolfia tämän rantautuessa joukkoineen Pommeriin. Christian Wilhelm toimi kuitenkin liian pikaisesti: Pommerista katsottuna Magdeburg sijaitsi Brandenburgin ruhtinaskunnan toisella laidalla. Brandenburgin vaaliruhtinas Georg Wilhelm ei ollut valmis päättämään, kannattiko luterilaisia uskonveljiään vai keisari Ferdinand II:sta eikä hän täten antanut kuninkaalle lupaa marssia maidensa läpi. Ei, vaikka Kustaa II Aadolf oli hänen oman sisarensa puoliso ja Christian Wilhelm hänen setänsä. Magdeburg jäi siten kauas vihamielisten maiden taakse kenttämarsalkka Pappenheimin joukkojen armoille.

Christian Wilhelmin avuksi ja Magdeburgin puolustuksen komentajaksi Kustaa II Aadolf lähetti everstiluutnantti von Falkenbergin, joka oli vuonna 1615 saapunut Saksasta Ruotsin hoviin ja päässyt luotetun miehen asemaan kuninkaan palveluksessa. Von Falkenberg luotti mahdollisuuksiinsa nähdessään, että kaupunkia piirittävällä kenttämarsalkka Pappenheimilla oli komennossaan vain noin 6000 sotilasta. Falkenberg käytti talven kaupungin muurien ja puolustusrakennelmien kunnostamiseen, uudisti muurin koillisosan Neues Werkin ja rakensi Elben vastarannalle rantareittiä suojaavan linnoitusjärjestelmän ilman, että piirittäjät pystyivät häntä estämään. Hänellä oli kuitenkin yksi ongelma: kaupungin raati, johon kuului myös katolismielisiä, ei suostunut palkkaamaan uusia palkkasotilaita vaan uskoi kotejaan suojelevien kaupunkilaisten puolustavan kaupungin muureja parhaiten. Näin von Falkenbergilla oli vain noin 2500 sotilasta ja viisituhatta kaupunkilaista, joiden voimin kaupunkia oli puolustettava.

Pappenheim piiritti kaupunkia kuukausia, mutta Dodge (1895, s. 222-223) toteaa komentajan olleen kärsimätön mies, jolle tapahtumaköyhä piiritys ei lainkaan sopinut. Huhtikuun alussa keisarillisten joukkojen komentaja kreivi Tilly viimein myöntyi Pappenheimin lähettämiin pyyntöihin ja antoi luvan hyökätä kaupunkia vastaan. Pappenheim valtasi nopeasti Elben itärannan linnoitukset ja sulki siten reitin, jota pitkin Kustaa II Aadolfin armeijan oli tarkoitus tulla kaupungin tueksi.

Kuriirin viitassa kapteeni Josef Svärd miehineen pyrkii Magdeburgiin pian Pappenheimin vallattua linnoitukset. Josefin on keksittävä keino päästä piiritettyyn kaupunkiin toimittamaan kuninkaan toivoa herättävä viesti. Joitain päiviä tämän jälkeen kreivi Tilly itse saapuu paikalle joukkoineen. Pian Magdeburg on kokonaan vihollisen piirittämä.

Emme paljasta tässä päähenkilöiden kohtaloita, mutta mikäli lukija ei tunne Magdeburgin historiaa ja haluaa säilyttää jännityksen lukiessaan Kuriirin viittaa, suosittelemme lukemaan kirjan ennen kuin jatkaa tästä eteenpäin.

Tällä välin kuningas koetti taivutella lankonsa, vaaliruhtinas Georg Wilhelmin, antamaan tukensa Ruotsille ja päästämään armeijan marssimaan Magdeburgin tueksi. Neuvottelut kuitenkin venyivät, kuten Kuriirin viitassa ja sen jälkisanoissa kerromme, ja tilanne Magdeburgissa paheni päivä päivältä. Kuvaamme tapahtumia tarkemmin kirjassamme, mutta lopputulema oli, etteivät kaupungin puolustajat suostuneet antautumaan. Varhain aamulla toukokuun 20. päivä Tilly aloitti rynnäkön kaupungin muureille. Hyökkäyksen alkaessa hänen oma lähettinsä odotti yhä kaupungissa raadin viimeisten neuvotteluiden tulosta – joka olisi ollut myönteinen antautumiselle.

Kuriirin viitassa seuraamme taistelun tapahtumia sen käsityksen perusteella, joka meille on syntynyt useita lähteitä vertailemalla. Kroaattien hyökkäyksen kaupungin koillisosan kalastajakorttelin portista on maininnut mm. Wilson (2009, 469). Von Falkenbergin kuolema Neues Werkin taistelussa mainitaan useissa eri lähteissä, vaikka tarkat kuvaukset ovat harvassa. Pohjoisille muureille hyökännyt kapteeni Ackermann kertoo omissa muistelmissaan, miten hyökkääjiä oli komennettu sytyttämään taloja tuleen siinä toivossa, että kaupungin puolustajat lähtisivät pelastamaan kotejaan ja jättäisivät muurit (Wilson, 2010, s. 165-167). Puolustajat eivät kuitenkaan lähteneet muureilta, ja tuli levisi kaupungissa nopeasti. Kaupungin kaduilla tapahtuneista hirmutöistä on käytettävissä aikalaisten omia kertomuksia, mm. Friedrich Friesen muistelmat (Wilson, 2010, s. 157-164).

Magdeburgin tuhosta kirjoittaa Schiller (1897, s. 157-158) seuraavasti (oma käännöksemme): ”Humaanimpi komentaja olisi ehkä, joskin turhaan, kehottanut sotilaitaan antamaan armoa, mutta Tilly ei edes yrittänyt. Komentajien vaietessa pääsivät sotilaat päättämään kaupunkilaisten elämästä ja kuolemasta, ja he murtautuivat koteihin tyydyttämään brutaaleimpia mielihalujaan. Viattomien armonrukoukset saivat joitakin saksalaissyntyisiä valloittajia heltymään, mutta ne eivät pehmittäneet Pappenheimin vallonien julmia sydämiä. Raakuudet olivat päässeet tuskin alkuun, kun kaupungin loputkin portit avattiin ja ratsuväki kroaatteineen rynnisti asukkaiden kimppuun. Tämän jälkeen seurasi kauheuksia, joille historialla ei ole kieltä, runoudella ei kynää. Valloittajien raivoa ei pehmittänyt lapsen viattomuus tai vanhuksen heikkous; ei nuoruus, sukupuoli, asema tai kauneus. Naisia käytettiin hyväksi näiden aviomiesten sylissä, tyttäriä näiden vanhempien jaloissa, ja puolustuskyvytön sukupuoli menetti sekä hyveensä että henkensä. Mikään paikka, vaikka kuinka hyvin suojattu tai pyhä, ei suonut turvaa hyökkääjiltä. Eräästä kirkosta löydettiin viidenkymmenenkolmen naisen päättömät ruumiit. Kroaatit huvittelivat heittämällä pienokaisia liekkeihin, Pappenheimin vallonit lävistämällä sylilapsia.

On kuitenkin muistettava, että kauheuksienkin keskellä joidenkin sotilaiden sydämet heltyivät kaupunkilaisten hädän edessä. Friesen yllä mainituissa muistelmissa kerrotaan, kuinka eräs sotilas oli saattanut Friesen, hänen vanhempansa ja sisaruksensa pois kaupungista mökkiin, jonne oli majoittunut vaimonsa kanssa – ja sai läksytyksen vaimoltaan siitä, ettei sen parempaa saalista ollut löytänyt. Samoin joidenkin lähteiden mukaan Elben yli kuljetettiin kaupunkilaisia turvaan (vaikkakin ilmeisesti maksua vastaan). Ei ole tietoa siitä, miten moni pääsi tuhoa pakoon sotilaiden avulla, mutta arviot raakuuksien ja lähes koko kaupungin tuhonneen tulipalon uhreista ovat kolkkoja: ainakin 20 000 ihmistä sai surmansa. Joidenkin arvioiden mukaan määrä oli useita tuhansia suurempi.

Magdeburgin valtaus on verisin kaikista kolmikymmenvuotisen sodan taisteluista erityisesti siviiliväestön osalta. Sitä sekä Upseerin miekassa kuvattuja Neubrandenburgin ja Frankfurt-an-der-Oderin taisteluita on nimitetty sodan käännekohdaksi, sillä ne muuttivat sodan luonteen aiempaa huomattavasti raaemmaksi. Palkkasotilaista koostettuja armeijoita kohdeltiin yleensä tietyssä mielessä kunnioittavasti: antautuneet värvättiin usein oman armeijan vahvistukseksi tai ainakin päästettiin poistumaan, mikäli nämä laskivat aseensa ja vannoivat välttävänsä taistelukenttiä tietyn aikaa. Tillyn säälimätön hyökkäys Neubrandenburgissa, Ruotsin joukkojen kostotoimet Frankfurt-an-der-Oderissa ja erityisesti Tillyn armeijan raakuudet siviilejä kohtaan Magdeburgissa olivat jotain ennennäkemätöntä.