Ulla ja Marko

Kategoria: Salamurhaajan merkki (Page 1 of 3)

1630-luvun parempien piirien muoti

Henrietta Marian vartalo näytti pieneltä ja sirolta, mutta hänen ryhtinsä oli kuninkaallinen ja suuret, tummat silmät loistivat tyyntä arvovaltaa. Ruskeat hiukset oli koottu taidokkaaksi, helmien kiertämäksi sykeröksi, mutta useamman hurmaavan kiharan oli sallittu laskeutua kauniita kasvoja kehystämään. Yllään kuningattarella oli kullanhohtoinen puku. Täällä hehkui aurinko, tässä salissa oli se Ranskanmaan lämpö, jota Tomas oli Englantiin saavuttuaan kaivannut.

Salamurhaajan merkki (Kuninkaan rakuunat III)

Muodista ja vaatteista 1630-luvulla voisi kirjoittaa paljon, mutta tässä artikkelissa luomme lyhyen katsauksen siihen, millaista muoti oli hyvin toimeentulevien, kuten aatelisten tai varakkaiden kauppiaiden, keskuudessa vaikkapa Pariisissa. Salamurhaajan merkissä (Kuninkaan rakuunat III) pääsemmekin hiukan katselemaan pariisilaista pukuloistoa. Kuvatessamme todellisia historiallisia henkilöitä, kuten Madame Chevreusta tai Englannin kuningatarta Henrietta Mariaa, otimme toisinaan kuvauksemme pohjaksi heitä esittäneitä maalauksia.

Yläluokan miesten ja naisten muoti 1630-luvulla
Image used with permission from Royal Collection Trust.

1600-luvun yhteiskunta oli sääty-yhteiskunta, jossa säätyjen rajat olivat hyvin tarkat. Jokaisen oli erotuttava oman säätynsä jäseneksi, jotta muut tiesivät, kuinka häntä tuli kohdella ja puhutella ja kuinka hänen seurassaan tuli käyttäytyä. Vaatteilla viestittiin yhteiskunnallisesta asemasta, roolista ja toimeentulosta. Viimeisimmän muodin mukaisilla ja laadukkailla asuilla, kalliilla kankailla ja tietyillä väreillä, pitseillä, kulta- ja hopeapunoksilla sekä muilla arvokkailla materiaaleilla tahdottiin korostaa omaa asemaa ja vaurautta. Pukeutumisella siis ilmaistiin tiettyyn säätyyn kuulumista, ja tästä juontuukin sanonta ”pukeutua säädyllisesti”.

Monissa maissa säädettiin ylellisyysasetuksia, joiden avulla pukeutumista pyrittiin säätelemään. Asetusten tarkoituksena oli sekä erottaa säädyt toisistaan että usein myös säilyttää varallisuus kotimaassa. Esimerkiksi Louis XIII sääti vuonna 1633 lain, jossa kiellettiin mm. kulta- ja hopeakankaat sekä asujen kulta- ja hopeakoristeet muilta kuin ruhtinailta ja aatelisilta. Ruotsissakin säädettiin ylellisyysasetuksia mm. vuonna 1644 (laki koski luonnollisesti myös valtakunnan itäosaa). Laissa rajoitettiin esim. kulta- ja hopeakankaiden ja pitsien käyttöä sekä metallilankojen, helmi- ja kultakirjonnan ja koristenyörien käyttöä – yleensä kaikenlaista koreilua. Lakeja kuitenkin rikottiin melko sumeilematta. Se, että oli kyllin varakas hankkiakseen kiellettyjä ylellisyyksiä ja maksaakseen sakot, oli yksi tapa korostaa omaa asemaa.

Artikkelin kuva (yllä) esittelee aikakaudelle tyypillistä miesten ja naisten muotia. Miesten muoti suosi pitkiä hiuksia, viiksiä ja kapeaa partaa, joita voikin ihailla monien aikalaisten muotokuvissa. Erikoisuutena hiusmuotiin kuului esim. Ranskassa ja Tanskassa ns. lovelock/denette, eli kasvojen vasemmalla puolella roikkuva hiussuortuva, jonka sanotaan merkinneen sitoutumista mielitiettyyn. Pitsikoristeinen kaulus oli leveä. Muhkeahihaisen doubletin hihojen (ja rintamuksen) viilloista pisti esiin paita. Housut olivat polvipituiset ja pussittavat. Kengissä oli usein korko – punainen oli erityisen muodikas niin miehillä kuin naisillakin – ja niitä saattoi koristaa ruusuke. Saappaat olivat ensin ratsumiehen ja metsästäjän asuun kuuluvia ulkokäyttöön tarkoitettuja jalkineita, mutta 1600-luvulla ne tulivat suosituiksi sisätiloissakin. Sukkaa suojasi boothose, jonka varsi saatettiin koristella pitsillä. Päällysvaatteina viitat olivat suosittuja. Pitkän viitan lisäksi muotitietoiset miehet käyttivät lyhyempää viittaa, jota kannettiin toisen hartian yli roikkuvana, le manteau à la Balagnic. Erikoisena trendinä mainittakoon ”huoliteltu huolimattomuus”: nappeja saatettiin jättää tarkoituksella napittamatta.

Naisen pukuun kuuluivat muhkeat, pallomaiset, usein vajaamittaiset hihat, jotka saatettiin ommella kangaskaistaleista ja kerätä rusetin avulla pussimaisesti kyynärpään kohdalle (virago sleeve). Hameen helma oli laaja. Leveää kaulusta koristi pitsi, samoin hihansuussa komeili usein pitsikalvosin. Puvun yläosaan kuului stomacher tai pièce d’estomac, kolmionmallinen ”paneeli”. Etenkin Ranskassa ja Englannissa kankaat kevenivät, ja tummat sävyt antoivat tilaa vaaleammille väreille. Helmet olivat suosittuja, ja niitä käytettiin niin kaulassa, korvissa kuin kampaustenkin koristeena. Hiukset kasattiin nutturaksi, mutta kiharrettuja osioita jätettiin kehystämään kasvoja. Myös lyhyt otsatukka kiharrettiin usein. Kengissä oli tavallisesti korot ja ruusukkeet, melko varmasti ainakin kirjontaa. Salamurhaajan merkissä mainitsemme myös kenkien korokkeet, joita naiset saattoivat käyttää suojatakseen hienoja kenkiään katujen liejulta ja mudalta – ne saattoivat olla niin korkeat, että nainen tarvitsi tuekseen taluttajan pysyäkseen pystyssä.

Päähineet olivat tärkeä osa niin miesten kuin naistenkin pukeutumista. Julkisilla paikoilla pää paljaana kuljeskelemista pidettiin sopimattomana. Muodikkaat naiset tosin saattoivat joskus esiintyä komeissa, koristelluissa kampauksissa ilman päähinettä. Leveälierisiä huopahattuja, joita usein koristivat komeat sulat, käyttivät miesten ohella naisetkin. Naiset saattoivat myös pukea pienen samettimyssyn, viitan hupun tai hilkan päänsä verhoksi.

Päähineen ohella hansikkaat olivat tärkeä asuste. Niillä oli tietenkin käytännön merkitys (käsien suojaaminen kylmältä, lialta, vammoilta), mutta niihin liittyy myös paljon symboliikkaa ja aseman osoittamista: yläluokan tapauksessa valkeat hansikkaat osoittivat aseman, jossa ei tarvinnut liata käsiään. Hansikkaat saatettiin valmistaa joko paksusta, kestävästä nahasta tai mitä hienoimmasta nahasta – kanannahkahansikkaiden väitettiin mahtuvan saksanpähkinän kuoren sisään. Myös kangashansikkaita käytettiin (silkki, sametti, satiini ym.). Hansikkaat saatettiin kirjoa metalli- ja silkkilangoin, koristella paljetein, helmin, pitsein, tupsuin jne. Ne saatettiin myös hajustaa. Miesten hansikkaista tulikin niin koristeltuja, että niitä oli lähinnä tarkoitus esitellä ja kantaa vyöllä pikemmin kuin käsissä. Hansikkaat kädessä ei esim. syöty, pelattu korttia, otettu vastaan lahjaa tai kätelty. Ylemmälle osoitettiin kunnioitusta riisumalla oikean käden hansikas – eikä sitä saanut repiä pois hampain! Jos hansikkaita ei riisunut, osoitti kieltäytymistä fyysisestä kontaktista, mikä oli vallankäytön merkki.

Pukeutuminen lukuisine vaatekappaleineen ja alusvaatteineen vaati aikaa. Kotioloissa saatettiin käyttää epämuodollisempaa ja mukavampaa asua. Etenkin yläluokan herrojen vaatevarastoista löytyi tarinassamme esiintyvän Otto Gerholdin suosiman kotitakin tapaisia asuja, joihin saattoi kuulua samasta kankaasta tai samantyylisin kirjailuin varustettu myssy ja/tai tohvelit.

Kaiken kaikkiaan vaatetuksella on ollut siis merkittävä viestinnällinen arvo, ja asukokonaisuuksien suunnitteluun on käytetty ylempien luokkien ja rikkaampien porvareiden elämässä paljon aikaa ja rahaa. Toki muutkin yhteiskuntaluokat käyttivät vaatetusta tapana viestittää esimerkiksi kapinamieltään, kuten kirjoitimme aiemmassa artikkelissamme. Samat ilmiöt ja viestintätarpeet elävät edelleen nykypäivänä, vaikka miesten muoti kaventuikin Ranskan vallankumouksen (joka toi mukanaan vastareaktion ylimystön tuhlailevalle ja värikkäälle pukeutumiselle) ja teollisen vallankumouksen seurauksena lähinnä tummiin pukuihin (tummassa puvussa lika ja saaste eivät erotu niin herkästi kuin kirkasvärisissä kankaissa). Tässäkin asiassa saamme parhaillaan todistaa muutosta – muoti kuvastaa yhteiskuntaa ja sen muutoksia.

Tuoksut 1600-luvulla

Hygieniakäsitykset ja mahdollisuudet huolehtia henkilökohtaisesta hygieniasta olivat 1600-luvulla hyvin erilaiset kuin nykyisin. Etenkään kaupungeissa ei puhdasta vettä ollut aina helposti saatavilla. Peseytyminen saattoi käytännössä tarkoittaa joidenkin ruumiinosien huuhtaisua tai vain hankaamista kankaalla. Pyykkiä pestiin, mutta sekin vaati vettä ja oli käsin tehtynä työlästä – eikä varsinkaan hienoimpien ja kalliimpien vaatteiden tahdottu kuluvan liiaksi. Viemäri- ja sanitaatiojärjestelmät olivat enimmäkseen alkeellisia tai olemattomia. Voimme vain kuvitella, miltä suurkaupungeissa lemusi ihmisten heitellessä jätöksensä kadulle tai kuinka kauas kantautui haju leiristä, jossa tuhannet miehet ja hevoset elivät.

Hajusteita käytettiin sekä niiden miellyttävän tuoksun vuoksi että epämiellyttäviä hajuja peittämään. Vesi- ja alkoholipohjaisten hajusteiden lisäksi käytettiin mm. vahapohjaisia hajusteita. Tuoksut olivat kukkaisia (esim. ruusu, appelsiininkukka) tai myskisiä, mutta tuoksusekoituksissa käytettiin myös mausteita kuten kanelia, muskottia ja neilikkaa. Kalliiden ainesosien vuoksi kaikilla ei tietenkään ollut mahdollisuutta hankkia hajusteita.

Hajusteiden käyttöön oli myös terveydellinen syy: tautien uskottiin leviävän pahojen hajujen kautta, kun taas hyvien tuoksujen kuviteltiin jopa torjuvan tauteja. Sekä savun että yrttien, mausteiden ja tuoksuvien oksien polttamisen uskottiin puhdistavan ilmaa. Tästä syystä myös tunnetun ruttotohtorin maskin – jonka kehitti tiettävästi lääkäri nimeltä Charles de Lorme vuonna 1619 – ”linnunnokassa” pidettiin erilaisia hajusteita kukista yrtteihin ja marjoihin.

Erilaisten vaatekappaleiden, etenkin nenäliinojen ja hansikkaiden, hajustaminen oli suosittua. Kuninkaan rakuunoiden kolmannessa osassa, Salamurhaajan merkissä, mainitsemme myös pomanderit. Pomanderi saa nimensä ranskankielisestä termistä “pomme d’ambre” (’ambran omena’ – ambra on hajusteissa käytettyä kaskelotin suolistoeritettä ja erittäin kallisarvoista). Pomanderi saattoi olla vaikkapa hopeinen pieni, rei’itetty astia, jota kannettiin mukana – usein riipuksen tapaan – ja jossa säilytettiin vahapohjaista hajustetta tai esim. hajustettua kankaanpalaa. Halvempia versioita olivat hedelmät, joihin kiinnitettiin mausteita. Salamurhaajan merkissä esiintyvä pomeranssihedelmä neilikoineen on samalla myös viittaus Kolmen muskettisoturin elokuvaversioon vuodelta 1974. Siinä tarkkasilmäinen katsoja voi havaita Buckinghamin herttuan kanniskelevan kyseistä esinettä. Tällaisia tuoksuvia palloja saattaa nykyisinkin nähdä etenkin joulun aikaan. Vaikka niiden ei enää uskota torjuvan ruttoa, on toinen käyttötarkoitus yhä ennallaan: miellyttävien tuoksujen levittäminen.

Kaksintaistelut 1600-luvulla

Kuninkaan rakuunat -sarjan kolmannessa osassa, Salamurhaajan merkissä, Josef Svärd kohtaa ylimyksen, joka haluaa mitellä miekkoja rakuunakomppanian kapteenin kanssa. Kaksintaistelut olivatkin tärkeä osa 1600-luvun maailmaa. Niitä käytiin uskomattomia määriä: esimerkiksi Ranskan Henrik IV:n hallintokaudella (1589 – 1610) kerrotaan ainakin 8000 aatelisen menettäneen henkensä kaksintaisteluissa. Kaksintaisteluintoa koetettiin hillitä laeilla ja jopa kuolemanrangaistuksin, mutta vielä Ludvig XIV:n hallintokaudella (1643–1715) kaksintaisteluissa menehtyi tuhansia aatelisia.

Aateliset ja upseerit näkivät kaksintaistelut tuohon aikaan kunniallisena tapana ratkaista ristiriidat. Demeter (1965) toteaa, että kaksintaistelukulttuuri muodostui osaksi yläluokan kunniakäsitystä ja identiteettiä. Se erotti heidät alemmista luokista ja osoitti, että heillä oli omaa valtaa: he saattoivat ratkaista erimielisyytensä yleisen lain ulkopuolella. Espanjassa, missä katolinen kirkko ja absoluuttinen monarkia yhdistivät voimansa kaksintaisteluita vastaan, ne eivät koskaan yleistyneet samalla tavalla kuin monissa muissa Euroopan maissa. (lähde, lähde.)

Kaksintaisteluista muodostui tarkasti määritelty rituaali, jossa riitaantuneet henkilöt sekundantteineen kokoontuivat ennalta sovitussa paikassa ratkaisemaan riitansa miekoin. Toisin kuin olemme elokuvissa nähneet, sekundantit taistelivat keskenään samaan aikaan kuin itse riitapukarit.

Koska taisteluissa kuoli paljon tärkeissä asemissa olevia aatelisia, ne pyrittiin kieltämään laein ja rangaistuksin. Esimerkiksi yllä mainittu Henrik IV kuitenkin veti itse pohjan omilta käskyiltään myöntämällä armahduksia kaksintaisteluista kiinni jääneille ja erityisesti myöntäessään Crequille ja Savoijin Don Philipille luvan kaksintaisteluun lisäten, että mikäli hän ei olisi kuningas, hän olisi valmis toimimaan Crequin sekundanttina. Näin kuningas siis pikemminkin lietsoi alamaistensa innokkuutta kaksintaisteluihin kuin hillitsi sitä (lähde).

Koska kaksintaistelut kieltävät asetukset koskivat yleensä ylläkuvattuja rituaalinomaisia järjestettyjä tilaisuuksia, niitä kierrettiin aloittamalla taistelu välittömästi riitatilanteessa. Näitä ei laskettu kaksintaisteluiksi, vaan niitä kutsuttiin yksinkertaisesti ”kohtaamisiksi”. Siksi oli tärkeätä pystyä todistamaan, että kyse oli todellakin äkkiä syntyneestä erimielisyydestä, eikä taustalla ollut aiempia tapahtumia tai pidempää sukuriitaa. Koska pidemmän riidan todistaminen oli vaikeata, välttyivät ”kohtaamisiin” osallistuneet usein rangaistuksilta, jotka langetettiin kaksintaisteluihin syyllistyneille (lähde).

Kaksintaistelut tuottivat harmia myös yliopistoissa. Miekkailutaitoa pidettiin tärkeänä osana oppineiston sivistystä. 1600-luvun yliopistoissa opiskeltiin miekkailua ja miekka kuului olennaisena osana ylioppilaiden asuun. Sorbonnen yliopisto Pariisissa sijaitsi tuolloin kaupungin muurien ulkopuolella, pahamaineisella alueella, joten miekankäsittelytaito oli tärkeä osa myös jokapäiväistä selviytymistä. Ruotsissa Uppsalan yliopistossa kaksintaistelut olivat tunnettu kuolinsyy opiskelijoiden keskuudessa. Kerrotaan, että 1600-luvun alussa kaksi yliopiston professoria keräsi ympärilleen uskollisia seuraajia, jotka kävivät keskenään kaksintaisteluita. Samoin opiskelijajärjestöjen välillä käytiin verisiä kamppailuita vuosisadan aikana. (Mm. Lindroth, 1976, ss. 82-.) Åbo Academissakin miekkailua opetettiin ilmeisesti 1600-luvun puoliväliltä lähtien, kenties jopa yliopiston perustamisesta lähtien. Selkeä maininta miekkailunopettajasta löytyy kuitenkin vasta vuodelta 1674, kun kreivi de la Gardie suosittelee vapautuneeseen miekkailun harjoitusmestarin toimeen palvelijaansa Anders Keesiä (lähde).

Kaksintaistelut aiheuttivat päänvaivaa myös Kustaa II Aadolfille. Harte (1759) kertoo, että kuningas pyrki hillitsemään kaksintaisteluita armeijansa upseereiden keskuudessa asettamalla käskyn teloittaa kaksintaisteluun syyllistyneet. Erään tarinan mukaan kaksi hänen palveluksessaan ollutta korkea-arvoista upseeria oli ajautunut ristiriitaan. Kuninkaan kannasta tietoisina he pyysivät tältä lupaa ratkaista riitansa kaksintaistelulla. Kuningas kuuli upseereitaan, moitti heitä vääristyneestä kunniakäsityksestä mutta antoi luvan käydä kaksintaistelu sovittuna aikana, sovitussa paikassa ja lupasi jopa itse tulla valvomaan taistelua. Sovitulla hetkellä kuningas saapui kaksintaistelupaikalle pienen sotilassaattueen kanssa. Saattue muodosti piirin kaksintaistelijoiden ympärille. Kuningas käski taistelijoita aloittamaan ja kääntyi sitten profossinsa puoleen sanoen: ”Ystäväni, sillä hetkellä, kun toinen näistä miehistä kuolee, katkaiskaa välittömästi eloon jääneen kaula minun edessäni.” Sanat kuullessaan upseerit polvistuivat kuninkaan eteen ja anoivat tältä anteeksiantoa. Kuningas vaati heitä syleilemään toisiaan ja vannomaan ystävyyttä loppuiäkseen. Upseerit tekivät näin kiitollisina siitä, että saivat säilyttää henkensä. Dodge (1895) kertoo samasta tapauksesta mutta antaa kuninkaan suuhun hieman eri sanat: ”Nyt, herrat, ryhtykää toimeen älkääkä lopettako, ennen kuin toinen teistä on kuollut. Profossimarsalkka teloittaa eloonjääneen!”

Lähteitä:

– Demeter, K. 1965. The German Office – Corps in State and Society 1650-1945, London, Weidenfeld and Nicolson.

– Dodge, T.A. 1895. Gustavus Adolphus; a history of the art of war from its revival after the middle ages to the end of the Spanish succession war, with a detailed account of the campaigns of the great Swede, and of the most famous campaign of Turenne, Condé, Eugene and Marlborough.

– Harte, W. 1759. The History of the Life of Gustavus Adolphus, King of Sweden.

– Lindroth, S. 1976. A History of Uppsala University, 1477-1977.

Mary Frith ja muita rooleja rikkovia naisia 1600-luvulla

Äänekkäästi kiroileva hahmo kiinnitti hänen huomionsa. Tämä seisoi katsomossa harmaassa doubletissa, pussittaviin housuihin puetut jalat harallaan ja pitkä savipiippu huultensa välissä. Kupeella oli miekka. Leveälierinen hattu istui päässä niin vinossa, että lieri peitti toisen silmän. Sen alta pilkistivät lyhyet hiukset ja kulmikkaat kasvot, jotka kuitenkin selvästi kuuluivat naiselle.

Salamurhaajan merkki (Kuninkaan rakuunat III)
Mahdollisesti Mary Frith (’Moll Cutpurse’)
by Jan Barra
line engraving, circa 1623-1634
NPG D28536
© National Portrait Gallery, London
Käytetty CC-lisenssillä

Kuninkaan rakuunoiden kolmannessa osassa, Salamurhaajan merkissä, tapaamme naisen nimeltä Mary Frith. Frith oli eräänlainen aikansa kuuluisuus. Hän herätti Lontoossa huomiota mm. käyttämällä miehen asua aikana, jona vastakkaisen sukupuolen vaatteisiin pukeutumista katsottiin karsaasti ja se usein myös kiellettiin laissa. Hän poltti piippua – tapa, jota pidettiin miehisenä – ja harrasti avoimesti uhkapelejä sekä muita perinteisesti naisille sopimattomiksi katsottuja aktiviteetteja. Hänen työnkuvansa mm. varkaana ja varastetun tavaran myyjänä ei sekään sopinut naisen perinteiseen rooliin. Frith joutuikin hankaluuksiin virkavallan kanssa sekä laittomien toimiensa että ”siveettömän ja miehekkään” pukeutumisensa vuoksi.

1600-luvulla naisen rooli yhteiskunnassa oli kapea. Lähes aina naisen odotettiin menevän naimisiin – hän oli ensin isänsä, sitten aviomiehensä holhouksen alainen, ja tarvittaessa holhoojana toimi joku toinen sukulaismies. Valinnanvaraa vaimon ja äidin roolin ulkopuolella ei juuri ollut, sillä naisilla ei useinkaan ollut oikeutta esim. omistaa maata (tai muuta omaisuutta) tai harjoittaa ammattia. Lesken elämä saattoi olla jonkin verran vapaampaa, etenkin, jos aviomieheltä jäi perintöä ja/tai ammatti, jota leski saattoi – usein ammattiliiton luvalla – harjoittaa. Myös luostarilaitos tarjosi naisille toisenlaisen vaihtoehdon, joskin sen vapaudesta ja itsenäisyydestä voi olla monta mieltä.

Raamatusta Pietarin kirjeestä lähtöisin olevan sanonnan mukaisesti naista pidettiin yleisesti ns. heikompana astiana. Naisen uskottiin olevan paitsi fyysisesti myös moraalisesti ja henkisesti miestä heikompi (minkä vuoksi hänen ajateltiin tarvitsevan miehen holhousta). Ääriesimerkkinä väiteltiin mm. siitä, onko naisilla lainkaan sielua ja jos on, onko se saman arvoinen kuin miehen sielu – vai hanhen. Vaikka moni piti naisia vähemmän älykkäinä kuin miehiä, oli niitäkin, jotka ymmärsivät paradoksin: tyttöjen koulutus oli usein vähempiarvoista ja kapea-alaisempaa kuin poikien saama koulutus. Naisten ei uskottu tarvitsevan samanlaista tietoa kuin miesten, heidän ei kuviteltu kykenevät sitä oppimaan tai naisen oppineisuutta pidettiin suorastaan vahingollisena. (mm. Fraser, 1984)

Niinäkin aikoina, kun kirkko tai miessukupuoli on koettanut pakottaa naisia tiettyyn muottiin, ovat naiset kuitenkin löytäneet tapoja rikkoa rajoja, eikä Mary Frith suinkaan ollut ainoa poikkeuksellisesti pukeutuva ja käyttäytyvä nainen. Miehen asua suosittiin 1600-luvulla alempien yhteiskuntaluokkien lontoolaisnaisten keskuudessa (ns. ”roaring girls”). Naisten miehekäs pukeutuminen herätti närkästystä monissa aina puritaaneista itse kuninkaaseen. Tammikuussa 1620 John Chamberlain kirjoitti kirjeen Dudley Carletonille ja kuvasi Lontoon kaduilla kulkevia naisia seuraavasti (käännös omamme):

Eilen Lontoon piispa kutsui koolle kaupungin papiston ja kertoi heille saaneensa kuninkaalta käskyn, jonka mukaan pappien tulisi kiivaasti ja purevasti saarnata naisten julkeutta vastaan. He pukeutuvat leveälierisiin hattuihin ja doubletteihin, heidän hiuksensa on leikattu tai keritty lyhyiksi, ja jotkut kantavat stilettoja tai tikareita ja muita vastaavia kapineita.

Lemmings D. & Walker C. (2009). Moral Panics, the Media and the Law in Early Modern England, s. 63.

Vuonna 1620 kirjoitettiin myös kaksi anonyymiä kiertokirjasta, Hic Mulier ja Haec-Vir, joissa kauhisteltiin miesmäisesti pukeutuneita naisia. Ensimmäisessä naisia muistutetaan suorin sanoin heille sopivasta käytöksestä ja torutaan heitä – vapaasti käännettynä – mm. seuraavasti:

Hirviömäisesti olette vaihtaneet miellyttävät huput, hilkat ja päähineet sekä kauniit puvut ja huivit hämäräperäisen rettelöijän leveälieriseen hattuun ja riettaaseen sulkaan [. . .] siveettömään ranskalaiseen doublettiin, joka on jätetty viekoittelevasti napittamatta [. . .] ja jonka lyhyt helma [ei peitä mitään]; loisteliaat pitkät kutrinne olette vaihtaneet häpeällisen lyhyisiin hiuksiin; [. . .] ja neulat miekkoihin.

Hic Mulier, ss. 3-4

Hic Mulierin kirjoittaja syyttää naisten heikosta moraalista näytelmiä ja kirjallisuutta, jossa ylhäissyntyisetkin naiset usein sonnustautuivat miehen valeasuun. Esimerkkinä kirjoittaja mainitsee Bradamanten, naisritarihahmon, joka esiintyi mm. runoissa, oopperoissa ja ranskalaisen Robert Garnerin vuonna 1572 kirjoittamassa tragikomediassa. Teema oli yleinen myös espanjalaisessa comedia de capa y espada -näytelmäperinteessä juuri 1500- ja 1600 -luvuilla (lue artikkelimme historiallisen seikkailun alatyypeistä).

Lisäksi naisten tiedetään pukeutuneen miehiksi esim. 1600-luvun puolivälin Ranskan sisällissodissa (Fronde) ja Englannin sisällissodassa. Miesten asussa naiset saattoivat värväytyä sotilaiksi ja pääsivät lähtemään miestensä mukana sotaan. Naiset saattoivat myös pukeutua miehiksi varmistaakseen turvallisuutensa matkustaessaan. Eräs tunnetuimmista tapauksista lienee oopperalaulaja Julie d’Aubigny, Mademoiselle Maupin, joka 1600-luvun loppupuolella kävi ja voitti kaksintaistelun suututettuaan vastustajansa pukeutumalla avoimesti miehen vaatteisiin ja suutelemalla naista. Espanjalaisen seikkalijattaren Catalina de Erauson mainitsemmekin Kuuririn viitassa (lue artikkelimme hänestä).

Yläluokan naisten parissa rooliodotukset olivat joiltain osin jäykemmät, mutta toisaalta asema salli heille toisenlaisia vapauksia. Salamurhaajan merkissä tutustumme mm. Madame de Rambouillet’n kirjallisuussalonkiin sekä Madame de Chevreuseen (lue artikkelimme) ja saamme tietää kuningas Louis XIII:n äidin, Marie de Médicin, sekä sisaren, Henrietta Marian, poliittisesta aktiivisuudesta. Heidän lisäkseen voisi mainita Lucy Hayn, Carlislen kreivittären, joka nousi Englannin kuningattaren, Henrietta Marian, kamarin johtoon ja osallistui politiikkaan erityisesti 1640-luvun sotaisina aikoina. Lisäksi hän sekaantui englannin pääministerin, Buckinghamin herttuan, ja Ranskan kuningattaren salasuhteeseen varastamalla herttualta timantteja, jotka tämä oli saanut kuningattarelta – mikä johti vaikeuksiin, kun Louis XIII halusi nähdä lahjoittamansa timanttikorut vaimonsa yllä. Lukija saattaakin aavistaa, että Lucy Hay oli eräänlainen inspiraatio Alexandre Dumas’n Kolmen muskettisoturin Milady de Winterille.

Maininnan ansaitsee myös Kustaa II Aadolfin tytär Kristiina. Kruununperijä ja tuleva kuningatar sai prinssin kasvatuksen, joten hänen opintoihinsa kuului mm. miekkailu. Hänen myös kerrotaan viihtyneen miesten vaatteissa.

Naiset saattoivat toimia myös vakoojina, sillä heitä ei välttämättä epäilty salamyhkäisistä tai poliittisista toimista siinä missä miehiä. Esimerkiksi näytelmäkirjailija ja runoilija Aphra Behn (1640 – 1689) toimi kuningas Charles II:n vakoojana Antwerpenissä ja käytti mm. koodinimiä Astrea ja Agent 160. (Lue lisää vakoojina toimineista 1600-luvun naisista artikkelistamme.)

Kuvituskuva Théophile Gautierin
teoksesta Mademoiselle de Maupin

Kaikki naiset eivät siis 1600-luvun Euroopassakaan asettuneet kuuliaisen, hyveellisen ja näkymättömän naisen rooliin. Vaikka naisen elämä ei tokikaan ollut niin vapaata kuin se on nykypäivänä suuressa osassa maailmaa, löytyy historiastakin naisia, jotka ovat uskaltautuneet uhmaamaan yhteiskunnan rakentamia ja säätämiä roolijakoja. Naiset ovat rikkoneet pukeutumissääntöjä, toimineet politiikassa, olleet merirosvoja ja vakoojia, kirjailijoita ja taiteilijoita, taistelleet sodissa, turnajaisissa ja kaksintaisteluissa, puolustaneet kotejaan (tai linnojaan) ja kieltäytyneet alistumasta avioliiton mukanaan tuomaan alamaisuussuhteeseen.

Lisää aiheesta mm.
Fraser, A. (1984): The Weaker Vessel: Women’s Lot in Seventeenth-Century England
León, V. (1999): Uppity Women of the Renaissance
Setälä, P. (2002): Pohjoisen renessanssin nainen
Toropainen, V. P. (2019): 39 tarinaa 1600-luvun turkulaisnaisista
Utrio, K. (1985): Eevan tyttäret

Madame de Chevreuse

Duchess of Chevreuse
Unidentified painter – Portrait Gallery of Rohan family in Sychrov castle, Liberec city, Czech Republic. Rohanska portretni galerie. (Wikipedia)

Richelieu oli pelännyt kuningattaren suosikin saavan liikaa valtaa, voittihan kaunis nainen puolelleen kuninkaankin. Kaikki tuntuivat olevan suloisen, nauravaisen ja nokkelan Marien vallassa. Sellainen oli aina vaarallista, mutta suositun herttuattaren vastustaminen julkisesti olisi kaatanut muiden vihan Richelieun niskaan.

Salamurhaajan merkki (Kuninkaan rakuunat III)

Huom. Niille, jotka eivät vielä ole lukeneet Kuninkaan rakuunoiden kolmatta osaa, Salamurhaajan merkkiä, saattaa seuraava teksti sisältää pieniä juonipaljastuksia!

Yksi keskeisistä todellisista historiallisista henkilöistä Salamurhaajan merkissä on Marie de Rohan, Madame de Chevreuse (1600-1679). Kauniiksi ja älykkääksi kiitelty herttuatar oli vaikutusvaltainen nainen. Hän osallistui moniin poliittisiin käänteisiin eikä epäröinyt heittäytyä mukaan salajuoniin ja jopa salamurhahankkeisiin.

Marie de Rohanin lapsuus oli aatelistytön lapsuudeksi poikkeuksellinen. Äidin kuoltua Marie ja tämän veli kasvoivat Château de Couzières’in mailla. Isä, Hercule de Rohan, duke de Montbazon, oli kuninkaan palveluksessa, ja lasten kasvattamisen uskotaan jääneen tämän rakastajattaren, entisen prostituoidun, vastuulle. Lapset saivat ilmeisesti viettää melko vapaata elämää, ja Marien kerrotaan mm. pukeutuneen poikien vaatteisiin ja harrastaneen miekkailua veljensä kanssa.

17-vuotiaana Marie de Rohan avioitui kuningas Louis XIII:n suosikin, Charles d’Albertin kanssa. Hän saavutti niin kuningattaren kuin kuninkaankin suosion ja pääsi tärkeään asemaan kuningattaren hovissa. Hänestä tuli Anna Itävaltalaisen luotettu ystävä. Charles d’Albertin kuoltua herttuatar avioitui Claude de Lorrainen, Chevreusen herttuan kanssa. Ensimmäisestä avioliitosta syntyi poika, toisesta kolme tytärtä.

Marie de Rohan oli tiettävästi erittäin kaunis nainen, vaikka kuvaukset (esim. hiustenvärin osalta) hieman vaihtelevatkin. Cousin (1859, s.5) kuvaa häntä aikalaislähteisiin ja muotokuviin pohjautuen seuraavasti (käännös omamme): ”Kaikki hänen aikalaisensa ihailivat hänen kauneuttaan. Muotokuva, joka on Luynesin herttuan hallussa ja jonka hän on armollisesti näyttänyt meille, esittelee lumoavan vartalon, ihastuttavat kasvot, suuret siniset silmät, runsaat kastanjanruskeat hiukset, kauniin poven ja pikantin sekoituksen hienostuneisuutta ja vilkkautta, ylväyttä ja kiihkoa koko hänen olemuksessaan.”

Madame de Chevreusen todellakin kerrotaan olleen vilkas ja eloisa, ja toisinaan nämä ominaisuudet johtivat jopa karkotuksen hovista. Tarinassamme mainitaankin Louvren käytävillä sattunut kisailu, jonka seurauksena kuningatar sai keskenmenon, sekä englantilaisen Buckinghamin herttuan päästäminen lähentelemään kuningatarta. Molempien tapahtumien vuoksi herttuatar tuli karkotetuksi tai katsoi parhaaksi paeta, mutta aina hänen onnistui voittaa valtaapitävät puolelleen ja saada lupa palata hoviin.

Herttuatarta kuvatessamme olemme pyrkineet noudattelemaan lähteiden antamaa tietoa, mutta luonnollisesti myös mielikuvituksemme on täydentänyt kuvaa. Kuitenkin esimerkiksi tarinassamme esiintyvä puvustus on saanut inspiraatiota Madame de Chevreusesta maalatuista muotokuvista.

Salamurhaajan merkissä kerromme myös kaunasta, jota Chevreuse kantoi Richelieuta kohtaan. Herttuatar oli aiemmin, vuonna 1626, osallistunut juoneen, jonka tavoitteena oli syrjäyttää Louis XIII ja asettaa valtaistuimelle tämän veli Gaston d’Orléans. Hankkeen tultua ilmi hän pakeni Lorrainen (Lothringenin) herttuakuntaan, ja hänen rakastajansa Henry de Talleyrand-Périgord, joka myös oli juonessa mukana, mestattiin. Ilmeisesti mestaus todellakin tyrittiin: vielä vapaana olevat juonittelijat lahjoivat pyövelin, jotta tämä ei tekisi työtään, mutta toinen kuolemaan tuomittu mies määrättiin täyttämään tehtävä. Tottumaton mies käytti kirvestä kömpelösti, ja vaadittiin yli kolmekymmentä iskua ennen kuin mestattavan pää viimein irtosi. Mielestämme tämä – ja aiemmat karkotukset hovista – loivat Chevreuselle varsin verisen mutta uskottavan syyn kantaa kaunaa kardinaalia kohtaan.

Tapahtumarikkaan elämänsä aikana Madame de Chevreuse osallistui lukuisiin enemmän tai vähemmän salaisiin hankkeisiin ja vaikutti siten osaltaan Ranskan tapahtumiin, politiikkaan ja tulevaisuuteen. Kuinka Salamurhaajan merkissä alkaneen juonen, sen kohteiden ja juonittelijoiden lopulta käy – siitä kerromme lisää Kuninkaan rakuunoiden tulevissa osissa.

« Older posts

© 2024 Susimetsä

Theme by Anders NorenUp ↑