Kategoria: Historia (Page 3 of 8)

”Majoitusmestari lupasi välittää tiedon olinpaikastamme”, Tomas sanoi ja pakottautui nielaisemaan lusikallisen hiukan pohjaan palanutta velliä. Olisi pitänyt keittää velli itse eikä määrätä Japhetia siihen puuhaan. Sepän poika oli mitä ilmeisimmin käytellyt lieden tulipesää kuin ahjoa.

Kuninkaan rakuunat: Upseerin miekka

1600-luvun ruokakulttuuri on varsin laaja aihe, ja aiemmin olemmekin kertoneet tuon ajan juomakulttuurista (linkki), glögistä ja hehkuviinistä (linkki) sekä muutamista Kolmessa muskettisoturissa esiintyneestä ruokalajista (linkki). Tällä kerralla keskitymme siihen, millaista einestä kolmikymmenvuotisen sodan sotilaat, kuten kirjasarjamme rakuunat, tavallisesti saivat suuhunsa.

Ruoka, sen määrä ja laatu, riippui paljon olosuhteista: vuodenajasta, paikallisista oloista, oltiinko sisämaassa vai rannikolla, oliko armeijalla rahaa vai kärsittiinkö köyhyyttä, oliko vihollinen piirittänyt leirin/kaupungin jne. Jokainen sotilas sai tietyn ruoka- ja juoma-annoksen, mutta määrä ja sisältö vaihtelivat olosuhteiden ja joskus jopa sen mukaan, mihin joukkoon sattui kuulumaan. Esimerkiksi Fallon (1972) kertoo tapauksesta vuodelta 1628, jolloin brittisotilaat saivat vain olutta ja kuivaa korppua (’biscuit’), kun taas sotimaan värvätyille tanskalaistalonpojille annettiin kuivalihaa ja suolattua siansivua (’dry beef and bacon’). Seurauksena oli väkivaltaa ja tanskalaissotilaiden reppujen ryöstelyä.

Sotilaan saama muona-annos saattoi sisältää leipää tai viljaa, voita, suolaa, lihaa, kalaa (usein kuivattuna tai suolattuna), joskus ryynejä tai herneitä sekä maltaita tai humalaa jollei olutta jaettu valmiina. Vellit, puurot ja muut ruoat oli usein valmistettava itse. Kun liha-annos punnittiin, saattoi epäonninen sotilas saada palan, jossa oli paljon luuta ja rustoa. Samoin jos leipä jaettiin valmiina, saatettiin ne tarkoituksella ottaa uunista liian varhain, jolloin ne painoivat enemmän (ja homehtuivat nopeammin).

Turnerin (1683, s. 201) mukaan sotilaan tyypilliseen päiväannokseen kuului kaksi naulaa leipää, naulan verran lihaa tai sen puuttuessa saman verran juustoa sekä pullollinen viiniä tai kaksi pulloa olutta. Tämä ei kuitenkaan aina toteutunut, vaan miehet saattoivat joutua marssimaan viikonkin verran eikä leipää saatu juuri kahta naulaa enempää koko aikana. Annokset moninkertaistuivat mitä ylemmäs hierarkiassa mentiin, niin että esim. vänrikki sai neljä kertaa perussotilaan annoksen, eversti jo kaksitoistakertaisen määrän. (Turner 1683, s. 201.) Turner (1829, s. 4) kertoo kokemuksistaan aloittelevana palkkasoturina vuoden 1632 talvella, jolloin hän tovereineen sai huomata, ettei sotilas saanutkaan kahta tai kolmea ateriaa päivässä tai päässyt sänkyyn säälliseen aikaan illalla kuten kotona. Vuoden 1633 kesällä Hamelnin piirityksessä Turner kertoo (s. 6) eläneensä lähinnä vedellä ja leivällä. Leipääkin oli kovin niukasti – tosin hän toteaa, että ruokaa olisi ollut saatavilla, mikäli hänellä olisi ollut rahaa sitä ostaa.

Saamansa muonan lisäksi sotilas saattoi siis joskus ostaa lisää ruokaa kylistä ja kaupungeista tai armeijaa seuraavilta kaupustelijoilta. Paikallinen väestö saatettiin velvoittaa toimittamaan armeijalle tietty määrä leipää, lihaa, viljaa ja olutta. Ryöstely oli tietenkin myös yksi keino hankkia vatsantäytettä. Varsinkin viini oli haluttua ryöstötavaraa, eivätkä kotieläimetkään aina säästyneet pataan päätymiseltä. Turner muisteleekin (1829, s. 7) oppineensa puolentoista ensimmäisen palkkasoturivuotensa aikana niin ovelaksi, ettei sen jälkeen kärsinyt puutetta hevosten, vaatteiden, lihan tai rahankaan suhteen.

Leipä oli sotilaan perusruokaa. Tavallisesti se oli tummaa, karkeaa leipää – vaaleaa leipää oli paljon vähemmän, ja oletettavasti se päätyi päällystön pöytiin. Upseerin miekassa kuvaamme hiukan sitä, kuinka armeijaa seuranneet joukot kaivoivat maahan kuoppauunin leipää paistaakseen. Jos leivät paistettiin tiiliuuneissa, tarvittiin suunnaton määrä tiiliä uunien valmistamiseen sekä polttopuuta niiden lämmittämiseen. Kaiken tämän ja viljan kuljettamiseen tarviittiin hevosia, jotka tietenkin myös piti ruokkia. Valmiit leivät täytyi toki myös kuljettaa, jos armeija jatkoi marssiaan.

Juusto ja voi saattoivat myös kuulua muona-annoksiin. Lihaa saatiin jonkin verran, lisäksi saatiin silliä (tavallisesti suolattua tai savustettua) mutta myös kapakalaa. Viljoista eniten oli ruista leipää varten, kauroja hevosille, sitten ohraa oluenpanoon. Suolaa armeijalle vietiin suuria määriä, mutta sitä todennäköisesti käytettiin enemmän säilömiseen kuin ruoan maustamiseen.

Jos vihanneksia mainitaan, ne ovat tavallisimmin herneet ja pavut, ja keripukkia arvellaankin esiintyneen C-vitamiinin puutteen vuoksi. Yksi liikekannalla olevan armeijan pulmista oli tietenkin ruokatavaran kuljettaminen – tarvittiin suuret määrät hevosia ja kärryjä, eikä ruoka säilynyt pilaantumatta pitkiä aikoja ja/tai matkoja. Tuoretuotteita, kuten kananmunia ja hedelmiä, oli senkin vuoksi lähinnä ostettava kylistä tai kaupustelijoilta. James Turner (1829, s. 4) muistelee, että oli ahminut liikaa hedelmiä saavuttuaan Skotlannista Saksaan vuonna 1632 ja sairastunut peräti kuudeksi viikoksi. Yleensäkin vatsavaivat olivat tavallisia, joko ”parasta ennen” -päiväyksen nähneiden ruokavarojen vuoksi tai siksi, että esim. karkea leipä tai armeijan olut vaativat jonkin verran tottumista.

Olut oli tärkeä juoma ja sisältyi tavallisesti sotilaan saamaan annokseen joko valmiina tai maltaina ja humalina. Mahdolliset viiniannokset olivat olutannosta pienempiä. Juomamäärät näyttävät vaihdelleen jonkin verran, ja vertailua vaikeuttaa sekin, että määrät annetaan eri mittayksikköinä (mm. ”can”, ”measure” tai litra). Esimerkiksi Wallensteinin sotilaiden annokseksi mainitaan v. 1632 joko 3 litraa olutta tai 1,5 litraa viiniä. Oluen vahvuus vaihteli, ja esim. Glückstadtissa palvelleiden skottien juomavarastoissa tavallisinta oli ”commis beer”, seuraavaksi yleisin oli ”doubled beer”, joka oli edellistä vahvempaa, ja harvinaisimpia sekä arvostetuimpia olivat tietyissä, usein oluistaan tunnetuissa, kaupungeissa tuotetut ja kaupungin mukaan nimetyt oluet, esim. ”Hamburg beer”. (Fallon 1972.)

Ruokavarojen varmistaminen oli tietenkin taistelutahdon ja joukkojen mielialan kannalta tärkeää, mutta aina ruokaa ei ollut riittävästi eikä muona-annoksia voitu välttämättä jakaa lainkaan. Nälkää kärsittiin mm. piiritystilanteissa. Pahimmissa paikoissa kerrotaan syödyn kissat, koirat ja hevosetkin. Jopa kannibalismista huhutaan. (Fallon 1972.) Myös kuivan kesän 1631 aikaan kerrotaan ruokavarojen käyneen varsin vähiin.

Kuninkaan rakuunat ovat toistaiseksi päässeet melko helpolla eivätkä ole juuri joutuneet nälkää näkemään. He tuntuvat maistelevan varsin mielellään paitsi olutta ja kananpoikaa myös makkaraa. Kuningas Kustaa II Aadolfin olemme toki nähneet aterioivan varsin ruhtinaallisesti, mutta kuninkaallisen pöydän herkkuihin palaamme myöhemmin toisessa artikkelissa.

Lähteitä:

Antila, O. & Tetri J. E. 2001. Hakkapeliittain jäljillä. Suomalaiset Euroopan sotakentillä.

Fallon, J. A. 1972. Scottish Mercenaries in the Service of Denmark and Sweden. 1626-1632.

Spring, L. 2019. In the Emperor’s Service: Wallenstein’s Army, 1625-1634.

Turner, J. 1683. Pallas Armata. Military Essayes of the Ancient Grecian, Roman, and Modern Art of War. Written in the years 1670 and 1671.

Turner, J. 1829. Memoirs of his own life and times: 1632-1670.

Aiemmassa artikkelissa (jonka voit lukea täällä) avasimme jalkaväkikomppanian rakennetta käyttämiemme lähteiden perusteella. Totesimme, että vaikka suurin osa arvoista on käytössä vielä tänäkin päivänä, olivat jotkin tehtäväkuvaukset 1600-luvulla hyvin erilaisia kuin nykyisin. Nyt jatkamme katsaustamme ratsuväen pariin.

30-vuotisen sodan ratsuväki jakaantui kahteen pääryhmään: raskaaseen ratsuväkeen (kyrassieerit) ja kevyeen ratsuväkeen (esim. harquebusiers, carabiniers, pistoleers ja ns. hakkapeliitat). Jaottelussa on kuitenkin myös poikkeuksia, kuten harquebusierien (arkebuuseja käyttävä ratsuväki) asema osana raskasta ratsuväkeä keisarillisissa joukoissa. Kannattaa myös muistaa, että rakuunoita ei laskettu osaksi ratsuväkeä, vaan heidän arvoasteikkonsa oli sama kuin jalkaväellä.

Raskaalla ratsuväellä saattoi saksalaisissa joukoissa ja erityisesti keisarillisessa armeijassa vielä 1630-luvulla olla käytössä kokovartalohaarniska, mutta haarniska keveni sodan edetessä. Ruotsalaisilla kokovartalohaarniska oli harvinaisempi näky, ja yleensä jalka- ja käsivarsihaarniskat jätettiin kyrassieereiltakin pois. Kevyellä ratsuväellä haarniska oli yleensä vain kypärä ja rintapanssari ja joskus jopa pelkkä kylteri.

Seuraamme alla jälleen Hexhamin (1642) kuvausta uudesta hollantilaisesta mallista, koska hollantilaiset opit vaikuttivat pitkälti Kustaa II Aadolfin tekemiin uudistuksiin Ruotsin armeijassa. Kuvauksia on täydennetty ja tarkennettu mm. Turnerin (1683) ja Brzezinskin (1993) perusteella.

Ratsuväkikomppanioiden koostumus vaihteli Ruotsin joukoissa jonkin verran Ruotsista tuotujen ja palkka-armeijan komppanioiden välillä. Brzezinskin mukaan ratsuväkikomppaniassa oli 125 ratsua. Ne jakautuivat ruotsalaisessa komppaniassa siten, että 102 ratsumiehestä kukin sai yhden hevosen ja loput 23 hevosta jaettiin komppanian muun henkilöstön kesken. Kapteenilla (tai everstillä, everstiluutnantilla tai majurilla omissa komppanioissaan) oli hallussaan neljä hevosta, luutnantilla ja kornetilla kolme, kahdella korpraalilla yhteensä neljä, furiirilla kaksi ja molemmilla torvensoittajilla kaksi. Tämän lisäksi kirjurilla, kappalaisella, profossilla, parturi/kirurgilla ja sepällä oli kullakin yksi hevonen.

Palkka-armeijoissa, eli käytännössä useimmiten saksalaisissa joukoissa, komppaniassa oli 99 ratsumiestä ja sitä johti rittmeister (tai eversti, everstiluutnantti tai majuri omassa komppaniassaan), jolla oli kuusi hevosta. Luutnantilla oli neljä, kornetilla kolme, majoitusmestarilla kaksi, kolmella korpraalilla yhteensä kuusi, torvensoittajilla kaksi ja parturi/välskärillä, sepällä ja kirjurilla kullakin yksi.

Fredholm von Essen (2020, s. 140) antaa hieman yllä olevasta poikkeavaa tietoa: kapteenilla ja rittmeisterilla oli kummallakin 4 hevosta, luutnantilla 3, kornetilla 3, furiirilla 2. Hän toteaa myös, että rykmenttejä muodostettaessa kappalaisen ja kirjurin pestit koetettiin siirtää rykmentin tasolle, mutta monen komppanian palvelusrullissa ne näkyivät vielä myöhemminkin komppaniatasoisina.

Ratsuväkikomppanian korpraalikaartit olivat suurempia kuin jalkaväessä: Ruotsin joukoissa yhdessä kaartissa oli jopa 33-34 ratsumiestä sitä komentavan korpraalin lisäksi. Joidenkin maiden joukoissa miehiä saattoi yhdessä kaartissa olla jopa viisikymmentä. Vaikka kaarteja johtivat korpraalit, ei niitä kutsuttu korpraalikaarteiksi, vaan ensimmäistä kutsuttiin kapteenin kaartiksi, toista luutnantin kaartiksi ja kolmatta kornetin kaartiksi. Mikäli komppaniassa oli vielä neljäs kaarti, se oli majoitusmestarin/furiirin kaarti. Lähteistä ei käy täysin selville se, miten jaottelu toimi ruotsalaisissa komppanioissa, joissa oli vain kaksi korpraalia. Voidaan kuitenkin päätellä, että yllä mainitun mahdollisen neljännen kaartin tapaan kolmatta kaartia johti furiiri. Ranskalaisissa ja englantilaisissa komppanioissa oli alla lueteltujen upseerien lisäksi aliluutnantti ja ranskalaisissa komppanioissa myös guidon, joka auttoi kornettia lipunkannossa. Brzezinskin mukaan keisarillisessa armeijassa toimi kornetin ja korpraalien välissä vielä wachtmeister, joka jalkaväen kersantin tapaan huolehti miesten käytännön harjoituksista.

Turner toteaa, että ratsuväkikomppaniat eivät aina saaneet maksua satulasepän, sepän, välskärin/parturin ja kirjurin ylläpitoon, mutta monet kapteenit palkkasivat nämä erittäin tarpeelliset miehet omalla kustannuksellaan. Esimerkiksi furiirin työkuorma kasvoi liian suureksi, ellei komppanialla ollut kirjuria. Turner toteaa myös, etteivät ratsumiehet aina sallineet satulasepän tai sepän ratsastaa joukossaan, koska nämä eivät olleet herrasmiehiä. Turner kuitenkin korostaa, ettei tällaista erottelua tulisi sallia, sillä jokaisen miehen rooli on tärkeä komppanian toiminnan kannalta.

Ratsumiehen velvollisuudet olivat hyvin samanlaiset kuin jalkaväkikomppanian sotilaalla. Hexham korostaa erityisesti ratsumiehen jumalanpelkoa ja uskollisuutta. Lisäksi ratsumiehen tuli pitää hyvää huolta hevosestaan ja varusteistaan – ja toki osoittaa taisteluissa urheutta.

Sepän, kengityssepän (smith, farrier) ja mahdollisen satulasepän tehtävänä oli huolehtia hevosten varusteista ja kengityksestä. Tarvittaessa heidän piti myös osata iskeä suonta tai lääkitä ja hoitaa hevosia muilla tavoin. Sepän piti olla aina valmiina kenkien ja naulojen kanssa. Usein kapteenit joutuivat palkkaamaan komppanian sepän omilla varoillaan. Seppä oli vapaa muusta palveluksesta.

Torvensoittaja (trumpeter). Jokaisessa komppaniassa tuli olla kaksi hyvää torvensoittajaa, jotka osasivat torvella annettavat käskyt. Tämän lisäksi heidän tuli olla kielitaitoisia ja harkitsevaisia, koska heidän tehtävänsä saattoivat sisältää viestien toimittamisen viholliselle sekä vangiksi jääneiden miesten lunnaista sopimisen ja niiden maksun. Torvensoittajien tuli majoittua lähellä kornettia siten, että he olivat aina valmiit soittamaan hälytyksen ja muut käskyt komppanialle. Turner toteaa, että saksalaisilla torvensoittajilla oli oma ammattikuntansa, joka suojeli jäseniään komppanioiden upseereiden rangaistuksilta mutta joka rankaisi heitä ankarasti sota-artiklojen ja muiden säädösten rikkomisesta. Hän kertoo mm. rykmentistä, jossa ei palvellut yksikään torvensoittaja, koska rykmentin eversti oli kerran tappanut torvensoittajan omin käsin.

Välskäri. Turner toteaa, että vaikka ratsuväkikomppaniat eivät aina saaneet maksua välskärin palkkaamiseksi, monet kapteenit palkkasivat sellaisen omista varoistaan. Välskärin tehtävänä olivat kirurgiset toimenpiteet ja haavojen sitominen. Hän oli vapaa muusta palveluksesta.

Kirjurin tehtävänä oli noutaa komppanian palkkarahat sekä pitää yllä komppanian rullia kaikkien ratsumiesten nimistä ja sukunimistä. Hän toimitti kuukausittaiset palkkalaskelmat komppanian kapteenille ja auttoi komppanian muita upseereita, kuten furiiria, kirjanpidossa. Jotain aikakauden komppanioiden hierarkian vaihtelevuudesta ja sekaannuksista tai kenties tehtävien yhdistelystä kertoo sekin, että Hexham mainitsee kirjurin toiseksi titteliksi furiirin ja laskee tämän tehtäväksi myös miesten palkkojen maksun (ks. furiiri alla).

Profossin tehtävä oli ylläpitää järjestystä sekä toimia syyttäjänä ja rangaistusten valvojana. Brzezinskin mukaan profossi kuului komppanian henkilöstöön ruotsalaisissa joukoissa, mutta palkkasotilasjoukoissa se oli rykmentin hallinnon tasoinen tehtävä.

Korpraali. Ratsuväkikomppania jaettiin kolmeen korpraalikaartiin, joiden johtaja oli yleensä korpraali (ks. yllä). Hänen tehtävänään oli tuntea kaartinsa miehet sekä pitää huolta siitä, että miesten varusteet ja hevoset olivat palveluskunnossa kaikkina aikoina. Lisäksi hän valvoi vartiovuoroon määrättyjen miesten valppautta ja vapautti nämä ennen kuin miehet väsyivät. Hän myös harjoitutti ratsumiehiä ja pyrki selvittämään miesten riidat siten, etteivät ne aiheuttaneet vaivaa luutnantille. Jalkaväkeen verratessa ratsuväen korpraalissa yhdistyivät jossain määrin korpraalin ja kersantin tehtävät.

Furiiri/Majoitusmestari huolehti komppanian majoituksesta ja muonituksesta sekä kenttäolosuhteissa että kaupunkien vartioissa ja erityisesti silloin, kun miehet majoitettiin erillisiin rakennuksiin kylissä tai kaupungeissa. Hän toimi rykmentin majoitusmestarin alaisuudessa ja toimitti tälle tarkat tiedot komppanian tarvitsemista tiloista. Brzezinskin mukaan ruotsalaisissa komppanioissa nimitys oli furiiri, kun palkkasoturikomppanioissa se oli majoitusmestari (quartermaster). Hänet voitiin lähettää myös noutamaan komppanialle annetut käskyt. Turner (1683, s. 235) toteaa, että furiiri maksoi myös ratsumiesten palkat, mutta lohduttaa, että pikemminkin kuin raskas vastuu, palkkojen maksaminen oli majoitusmestarille mukavaa vaihtelua – palkkaa kun maksettiin lopulta hyvin harvoin.

Kornetin tuli olla urhea nuori herrasmies. Kornetiksi valittu mies saattoi nuoruutensa vuoksi olla hyvinkin kokematon, mutta hänen tuli olla kunniallinen ja ystävällinen komppanian miehille, jotta nämä olisivat valmiit heittämään henkensä hänen puolestaan. Hän kantoi komppanian kornettia, eli ratsukomppanian lippua, ja johti komppaniaa mikäli kapteeni ja luutnantti eivät siihen kyenneet. Hänen tehtävänsä oli myös puolustaa miehiä sotaoikeudessa tai muussa oikeudenkäynnissä.

Luutnantin tuli olla kokenut sotilas, joka oli osoittanut arvonsa ja urheutensa taistelukentillä. Hän auttoi komppanian kapteenia ja komensi komppaniaa kapteenin poissaollessa. Hän selvitti miesten väliset erimielisyydet ja rankaisi heitä tarvittaessa. Hän valvoi, että komppanian korpraalit tekivät työnsä ja huolehtivat kaartiensa miehistä. Hänen tuli tuntea maasto, jonka läpi joukot kulkivat, voidakseen välttää väijytykset tai järjestää sellaisen viholliselle. Kapteenin johtaessa joukkoja luutnantin paikka oli komppanian takana pitämässä huolta siitä, että joukot seurasivat kapteenia ja kornettia hyvässä järjestyksessä. Taistelussa kapteenin johtaessa komppanian hyökkäykseen luutnantti pysytteli joukkojen takana rohkaisemassa miehiä, miekka valmiina – ja jos joku komppanian ratsumiehistä osoittautui pelkuriksi ja kääntyi pakoon, oli luutnantin tehtävä tappaa mies. Leireissä hän kävi vartioon määrättyjen miesten luona ja piti huolen siitä, että korpraalit vaihtoivat vartiomiehiä tarpeeksi usein.

Kapteenin tai rittmeisterin tuli olla jumalaa pelkäävä, erittäin kunniallinen ja jalosukuinen. Hänen tuli olla tasapuolinen ja viisas sekä kiinnostunut komppanian miesten oloista ja hevosten voinnista. Hänen tuli seurata ylempiensä käskyjä, olla aina ensimmäisenä ratsailla ja toimia kaikissa tilanteissa urhoollisesti. Hänen tuli palkita miehet, jotka osoittivat rohkeutta ja toimivat kunniallisesti. Hän ei saanut antaa miestensä ryöstellä tai muuten tuhota maanviljelijöiden koteja, ellei sitä ollut erikseen käsketty tekemään.

Lähteet:

Brzezinski, M. (1993). The Army of Gustavus Adolphus – Cavalry.

Dawson, J. (1632). The Swedish Discipline, Religious, Civile, and Military, Etc.

Fredholm von Essen, M. (2020). The Lion from the North: Volume 1 The Swedish Army of Gustavus Adolphus, 1618-1632.

Hexham, Henry (1642). The principles of art military, practised in the warres of the United Provinces consisting of the severall formes of battels, represented by the illustrious Maurice Prince of Orange of famous memorie, and His Highnesse Frederick Henry Prince of Orange, that is Captaine Generall of the Army of the high and mighty Lords the States Generall of the United Provinces : together with the order and forme of quartering, encamping, and approaching, in a warre offensive and defensive.

Turner, James (1683). Pallas Armata – Military Essayes of the Ancient Grecian, Roman, and Modern Art of War.

Armeijoiden komentojärjestys sekä upseerien ja miehistön jäsenten arvohierarkia eivät ole muuttuneet valtavasti 1600-luvun jälkeen. Eroja kuitenkin löytyy enemmän, kun tarkastellaan tehtäviä, joita komppanian eri jäsenten oli suoritettava. Koska eroja oli myös jalkaväki- ja ratsuväkikomppanioiden välillä, keskitymme tässä vain jalkaväkeen ja palaamme ratsuväkeen myöhemmin toisessa artikkelissa.

30-vuotisessa sodassa ruotsalainen jalkaväkikomppania muodostui sekä musketööreistä että pikeneereistä. Eri maissa oli eroja siinä, kuinka monta korpraalia komppaniaan kuului. Turner ja Hexham mainitsevat kolme korpraalia, joista kukin johti yhtä skvadroonaa (~ korpraalikaartia) yhdessä ns. lanspresadon kanssa. Kaksi kaarteista oli musketöörejä ja yksi pikeneerejä. Brzezinski ja Dawson puolestaan toteavat, että ruotsalaiseen komppaniaan kuului kolme pikeneerikaartia ja kolme musketöörikaartia joita kutakin johti korpraali. Korpraaleja oli siis yhteensä kuusi.

Erot korpraalien määrässä johtuvat osaksi komppanian koosta. Eri maiden armeijoissa jalkaväkikomppanian vahvuus vaihteli noin sadasta miehestä jopa kolmeen tai neljäänsataan mieheen. Dawson ja Brzezinski toteavat, että Kustaa II Aadolfin jalkaväessä oli yhdessä komppaniassa n. 150 miestä upseereineen. On kuitenkin huomattava, etteivät määrät käytännössä toteutuneet, sillä useimmat komppaniat ja rykmentit olivat alimiehitettyjä. On siis hyvinkin mahdollista, että komppanian kenttävahvuus oli lähempänä Turnerin ja Hexhamin mainitsemaa sataa miestä.

Ruotsalaisessa mallissa komppaniassa oli siis kuusi korpraalikaartia, joista kolme oli musketöörikaarteja ja kolme pikeneerikaarteja. Yhteen pikeneerikaartiin kuului 18 miestä (kolme ruotua) ja yhteen musketöörikaartiin 24 miestä (4 ruotua). Kuhunkin ruotuun kuului kuusi sotilasta, ja yhtä ruoduista johti korpraali itse kun taas loppuja johtivat ns. ruotumestarit (rotmaster). Lisäksi jokaisessa ruodussa oli ns. aliruotumestari, file closer, mikä tarkoitti käytännössä sitä, että ruodun seistessä rivissä ruotumestari oli sen oikeassa reunassa ja aliruotumestari sen vasemmassa.

Turner toteaa, että useimpien maiden komppanioissa upseereita (commissioned) olivat kapteeni, luutnantti ja vänrikki – paitsi espanjalaisilla, joiden komppanioissa ei ollut luutnanttia. Aliupseereita (uncommissioned) olivat kersantit, korpraalit ja rumpalit. Joissain järjestelmissä aliupseereihin lukeutuivat myös varusmestari (captain of arms, rustmaster), majoitusmestari (furiiri), lipunkantaja (furer) ja kirjuri. Kirjuria lukuunottamatta he toimivat kersantin alaisuudessa.

Seuraavassa kerrotaan komppaniaan kuuluvien miesten tehtävistä pääasiassa Hexhamin kuvaamaan uuteen hollantilaiseen malliin perustuen. Tämän lähteen valitsimme siksi, että Kustaa II Aadolf uudisti sodankäyntiä 30-vuotisen sodan taistelukentillä nimenomaan hollantilaisen mallin mukaan. Kuvauksia on myös täydennetty ja tarkennettu Ruotsin kontekstiin Turnerin Pallas Armatan ja Dawsonin The Swedish Disciplinen perusteella. Kuten yllä todettiin, Hexham kuvaa komppaniaa, jossa on kolme korpraalia, mikä ei Brzezinskin tai Dawsonin mukaan pitänyt paikkaansa Ruotsin armeijassa. Lähteiden välillä ei kuitenkaan ole merkittäviä eroja miehistön jäsenten tehtävissä.

Sotilaan, vartijan (centinel), tuli ymmärtää velvollisuutensa ja saapua komppaniansa tai skvadroonansa luo ripeästi kuullessaan rumpujen soiton ja muina määrättyinä aikoina. Tarvittaessa hän seisoi tarkkaavaisesti vartiossa ja kutsui korpraalin paikalle, mikäli joku yritti lähestyä leiriä. Hänen tuli pitää tarkkaa huolta aseistaan ja varusteistaan. Taistelussa hänen tuli pysyä paikallaan ja kuunnella käskyjä. Jos käskyjä ei voinut metelissä kuulla, oli kuunneltava rumpuja, joilla annettiin käskyt edetä, hyökätä tai perääntyä.

Herrasmies (gentleman). Monissa komppanioissa, erityisesti rykmentin everstin johtamassa komppaniassa, oli mukana myös herrasmiehiä. He muodostivat usein yhden komppanian korpraalikaarteista. Astuessaan palvelukseen herrasmies palveli ensimmäisen kuukauden vartiotehtävissä oppiakseen sotilaan tehtävät ja osatakseen johtaa miehiä asemassaan ylennyttyään. Tämän jälkeen hänellä ei enää ollut leirin vartiotehtäviä, vaan hän osallistui patrulleihin ja tiedustelutehtäviin. Taisteluissa tai niiden lähestyessä herrasmiehet asetettiin etulinjaan tarkkailupaikkoihin, joissa he pysyivät pistoolin ja miekkansa kanssa kunnes saivat luvan poistua. He tarkkailivat vihollista ja antoivat hälytyksen komppanialle, mikäli komppanian täytyi varautua puolustautumaan. Herrasmies kulki myös yhdessä vartiokapteenin tai muiden herrasmiesten kanssa leireissä ja muissa asemapaikoissa pitäen huolta siitä, että vartijat pysyivät valppaina. Herrasmieskaartia johti yksi korpraaleista, joka toimi joskus myös lipunkantajana (furer, vänrikin apulainen).

Ruotumestarit (rot-master) olivat korpraalin apulaisia, yleensä luotettavia ja kokeneita miehiä, jotka kykenivät tarvittaessa johtamaan ruotujaan itsenäisesti. Musketöörikaarti jakautui neljään kuuden miehen ruotuun ja pikeneerikaarti kolmeen. Yhtä ruoduista johti kyseisen kaartin korpraali ja loppuja ruotumestarit. Kussakin ruodussa oli tämän lisäksi myös ns. aliruotumestari (inferior rot-master).

Parturi. Jokaisessa komppaniassa tuli olla hyvä parturi, joka huolehti sekä sotilaiden ulkonäöstä että sitoi näiden taisteluissa saamat haavat. Hän oli vapaa muusta palveluksesta.

Kirjurin tuli olla rehellinen mies, jolle kapteeni saattoi antaa tehtäväksi noutaa komppanian kuukauden palkat. Hän piti yllä komppanian palvelusrullaa ja kirjasi uudet miehet sekä siihen että palkkalistoille. Nämä tehtävät hoitaakseen hänen tuli hallita luku- ja kirjoitustaito sekä matematiikkaa. Kuukausittain hän toimitti kapteenille tai ylemmälle upseerilleen todenmukaisen palkkalaskelman.

Rumpalit. Jokaisessa komppaniassa tuli olla kaksi hyvää rumpalia, jotka osasivat rummuilla annettavat kutsut ja käskyt. Marssin aikana rumpalit toimivat yhdessä rykmentin rumpalimajurin kanssa. Rumpalin tuli olla kielitaitoinen, koska hänet voitiin lähettää vihollisen leiriin maksamaan lunnaat vangiksi jääneistä sotilaista. Jos hänet vietiin vankien luo, hänen silmänsä usein sidottiin jottei hän voinut tarkastella vihollisen puolustuksia, mutta hänen tuli kuitenkin pyrkiä keräämään niin paljon tietoa kuin mahdollista.

Furiiri (fourier, furryer), eli majoitus- ja muonitusmestari, huolehti komppanian majoituksesta ja leirin eri alueiden rajaamisesta. Hän toimi tässä tehtävässä rykmentin majoitusmestarin alaisuudessa ja ilmoitti tämän käskyt kapteenilleen ennen niiden toimeenpanoa. Kersanttien ja upseerien tavoin hän saattoi kantaa asemansa merkkinä bardisaania tai hilparia. Erään uudemman lähteen mukaan furiiri olisi ”kersantti, jolla on lisävastuita”, ja hän olisi komentanut mm. yllä mainittua herrasmiesten kaartia sekä avustanut vänrikkiä lipunkannossa. Tämä ei kuitenkaan näytä pitävän paikkaansa tässä artikkelissa käyttämiemme muiden lähteiden perusteella – furiirin palkkakin on selvästi kersantin palkkaa pienempi. Ero saattaa johtua muuttuneista käytännöistä tai mahdollisesti furiirin ja lipunkantajan (furer, alla) tehtävien yhdistämisestä (esim. miespulan vuoksi).

Varusmestari (gentleman/captain of armes, rustmaster) oli komppanian vanhin herrasmies ja vastuussa aseiden kunnon tarkkailusta. Hän piti luetteloa komppanian käytössä olevasta aseistuksesta ja toimitti rikkoutuneet aseet sepän korjattavaksi. Turner toteaa, että varusmestarin pitäisi olla itsekin aseseppä pystyäkseen korjaamaan ampuma-aseiden lukot. Sotilaan kuoltua, sairastuessa tai karattua armeijasta, tuli tämän kaartin korpraalin (tai sotilaan itse, jos mahdollista) tuoda sotilaan aseet varusmestarin haltuun, kunnes niitä jälleen tarvittiin. Varusmestari myös tarkasti vartiovuorossa olevien sotilaiden aseet, ammukset ja ruudin.

Lipunkantaja (tai apulaislipunkantaja) (furer, fuhrer) auttoi vänrikkiä komppanian lipun kantamisessa ja siitä huolehtimisessa. Yleensä vänrikki kantoi lippua marssin alussa, mutta armeijan päästyä kauemmas kaupungista tai muusta julkisesta paikasta lippu annettiin lipunkantajalle. Turner toteaa, että saksalaisessa järjestelmässä lipunkantaja oli myös herrasmiesten korpraalikaartin korpraali.

Korpraali oli korpraalikaartin johtaja (Hexhamin kolmen korpraalin versiossa skvadroonan johtaja). Hänen tuli olla rehellinen ja kykenevä mies, joka pystyi suorittamaan tehtävänsä sen vaatimalla vakavuudella, nöyryydellä ja rauhallisuudella. Hän tunsi miehensä nimeltä ja huolehti siitä, etteivät vanhemmat sotilaat pilkanneet nuorempia miehiä harjoituksissa. Marssin aikana korpraali johti omaa kaartiaan. Leiriydyttäessä hän kävi vartiovuorossa olevien luona ja huolehti siitä, että vartijat vaihdettiin tarpeeksi usein. Varusmestarin tavoin hän myös katsoi, että sotilailla oli tarpeeksi ruutia, kuulia ja lunttulankaa ja että näiden aseet olivat puhtaat ja toimintakuntoiset.

Kersantti. Komppaniassa oli yleensä kaksi kersanttia (everstin komppaniassa kolme), vanhempi ja nuorempi. Heidän tuli olla kokeneita, tarkkaavaisia miehiä, joita muut kunnioittivat. Heidän tehtävänsä oli auttaa kapteenia ja muita upseereita sekä panna täytäntöön näiden antamat käskyt. Kersantin tuli kyetä opettamaan miehille oikea tapa käyttää aseita. Hänen tuli myös marssia komppanian rinnalla varmistamassa, että miehet pysyivät suorissa linjoissa marssin aikana. Kersantin ase / arvon merkki oli hilpari tai bardisaani, jonka kanssa hän marssitti profossin eteen miehet, jotka kapteeni tai ylempi upseeri oli määrännyt rangaistavaksi. Hän toimi myös rykmentin kersanttimajurin/majurin alaisuudessa ja toimitti tämän käskyt kapteenilleen, luutnantilleen, vänrikilleen tai komppanian korpraaleille. Hän toimitti komppanialle myös ammukset, ruudin ja muut materiaalit.

Vänrikin (ensign, ancient), eli lipunkantajan, tuli olla antelias ja kykenevä nuori mies ja huolehtia erityisesti kunniastaan ja maineestaan. Hänen vastuullaan oli komppanian lippu, eivät muut komppanian asiat elleivät sekä kapteeni että luutnantti olleet toisaalla, missä tapauksessa hänellä oli vastuu komppaniasta. Hänen tuli olla miesten rakastama ja ystävällinen näitä kohtaan. Turner toteaa, että sotilaan ollessa syytettynä sotaoikeudessa tai profossin edessä vänrikin tehtävä oli puolustaa syytettyä. Marssilla vänrikin paikka komppanian lipun kera oli kolmannen tai neljännen pikeneeririvin takana, ja taistelussa hänen tuli varjella lippua hengellään.

Luutnantti oli komppanian toiseksi korkein upseeri. Hän toimi kapteeninsa sijaisena tämän poissaollessa. Hänen tuli olla kykenevä, kunniallinen mies jolla oli taistelukokemusta. Hänen tuli ymmärtää kapteenin tehtävät ja totella kapteeniaan kaikessa eikä tehdä omia päätöksiä, ellei kapteeni ollut poissa. Hän toimi myös kapteenin neuvonantajana. Miesten välisiä riitoja ratkoessaan hän ei saanut olla puolueellinen vaan hänen tuli kohdella kaikkia tasavertaisesti. Vakavampien rikkeiden kohdalla hänen tuli viedä asia kapteenin käsiteltäväksi. Kapteenin poissaollessa luutnantti huolehti komppaniasta ja sen harjoituksista, mutta kapteenin ollessa paikalla luutnantti oli komppanian takana tarkkailemassa, että kapteenin antamia käskyjä noudatettiin tarkasti. Marssin aikana luutnantin paikka oli myös komppanian takana. Turner toteaa, että Espanjan armeijassa ei ollut luutnanttia. Luutnantin asemaa pidettiin turhana komppanian hierarkiassa, sillä vänrikki saattoi toimia kapteenin sijaisena. Turner toteaa myös, että Kustaa II Aadolf oli mahdollisesti aikonut seurata espanjalaista esimerkkiä, mutta armeija ei ollut suostunut tämän perinteisen aseman poistamiseen.

Kapteeni oli komppanian komentava upseeri. Hänen tuli olla ankara ja vakava mies, jota sotilaat tottelivat, pelkäsivät ja kunnioittivat. Hänen tuli kuitenkin kohdella miehiään isällisellä rakkaudella ja huolehtia siitä, että nämä saivat palkkansa ajallaan ja että sairaudet hoidettiin sekä muista tarpeista huolehdittiin. Hän kantoi vastuun siitä, että miehet suorittivat velvollisuutensa ja harjoittelivat aseiden käyttöä. Kapteenin oli oltava urhea ja uskova mies, joka ei menettänyt rohkeuttaan vihollisen edessä vaan piti tappion uhatessakin asemapaikkansa antautumatta, kunnes kaikki toivo avun saapumisesta oli menetetty.

Lähteet:

Brzezinski, M. (1993). The Army of Gustavus Adolphus – Infantry.

Dawson, J. (1632). The Swedish Discipline, Religious, Civile, and Military, Etc.

Hexham, Henry (1642). The principles of art military, practised in the warres of the United Provinces consisting of the severall formes of battels, represented by the illustrious Maurice Prince of Orange of famous memorie, and His Highnesse Frederick Henry Prince of Orange, that is Captaine Generall of the Army of the high and mighty Lords the States Generall of the United Provinces : together with the order and forme of quartering, encamping, and approaching, in a warre offensive and defensive.

Turner, James (1683). Pallas Armata – Military Essayes of the Ancient Grecian, Roman, and Modern Art of War.