Ulla ja Marko

Kategoria: Historia (Page 1 of 6)

Ruotsalaiset rantautuvat Pommeriin 6. heinäkuuta 1630

Aiempi versio tästä artikkelista on julkaistu 6.7.2019

Kirjoittamamme Kuninkaan rakuunat -sarja alkaa 30-vuotisen sodan tapahtumista helmikuussa 1631, mutta Kustaa II Aadolf oli tuonut joukkonsa Pommeriin jo edellisenä kesänä. Päivämäärä 6. heinäkuuta 1630 voidaan katsoa Ruotsin osallistumisen alkupäiväksi, vaikka Ruotsi oli jo paria vuotta aiemmin tukenut Stralsundin puolustusta katolilaisia joukkoja vastaan ja ylläpiti siellä varuskuntaa.

Kolmikymmenvuotinen sota oli jatkunut jo toistakymmentä vuotta, ennen kuin Ruotsi liittyi siihen mukaan. Kustaa II Aadolfin motiiveista on erilaisia tietoja ja arveluita, mutta yhteenvetona voi sanoa, ettei päätös perustunut mihinkään yksittäiseen tapahtumaan tai tekijään. Tiedetään, että Ranskan kardinaali Richelieu oli taivutellut Ruotsia liittymään taisteluun Tanskan (jota Richelieu oli myös tukenut) peräännyttyä. Tiedetään myös, että kuningas perusteli osallistumista sotaan protestanttisten vaaliruhtinaskuntien ahdingolla ja keisari Ferdinand II aiemmilla rikkomuksilla Ruotsia vastaan, mukaan lukien keisarikunnan tuen Ruotsin vihollisille Puolan Sigismundia vastaan käydyssä sodassa (Long 1838, 498).

Kustaa II Aadolf nousee maihin Saksassa, Anders Fryxell: Svensk historia, Public Domain, linkki

1600-luvun alussa käytettiin juliaanista ja gregoriaanista kalenteria vielä rinnakkain ja siksi monet lähteet merkitsevät Ruotsin joukkojen rantautumisen päivämääräksi 24./26. kesäkuuta. Gregoriaaniseen kalenteriin perustuen osa lähteistä mainitsee päivämääräksi 4. heinäkuuta, mutta luotettavin päivämäärä lienee moderneimmissa lähteissä, joiden mukaan rantautuminen tapahtui 6. heinäkuuta 1630 (mm. Wilson, 2010; Thion, 2013, 134; Glete, 2005).

Ruotsilla oli kuitenkin ollut Pommerissa, Stralsundissa, varuskunta jo vuodesta 1628 lähtien, jolloin kuningas oli lähettänyt joukkoja puolustamaan kaupunkia Wallensteinin piiritystä vastaan. Nämä joukot, Gleten (2005) mukaan 5859 miestä, joista 500 ratsumiehiä ja 50 tykistöä, olivat vastuussa Ruotsin maihinnousualueen varmistuksesta. Tämä oli tarpeellista, koska Kustaa II Aadolfin rantautuessa Pommeriin yksikään Saksan markkreiveistä ja prinsseistä ei ollut vielä asettunut hänen taakseen.

Dodgen (1895, s. 158-159) mukaan Leslie valloitti Hiddensee-saaren 13. maaliskuuta ja 29. päivä hän lähetti miehiä Stralsundin edustalla olevalle Rügenin saarelle. Keisarilliset yrittivät turhaan ajaa ruotsalaisia takaisin, ja huhtikuun loppuun mennessä miltei koko saari oli Ruotsin hallussa yhtä linnoitusta lukuun ottamatta. Sekin valloitettiin kesäkuun 7. päivä.

Dodge kertoo myös, että paikallinen keisarillisten joukkojen johtaja, Torquano Conti, käski sytyttämään tulia pitkin rannikkoa siten, että lähestyvä ruotsalainen laivasto kuvittelisi vastassa olevan suuren armeijan. Hämäys kuitenkin epäonnistui, ja Kustaa II Aadolf rantautui joukkojensa etunenässä Usedomiin. Kuningas itse osallistui puolustuslinjojen rakennustöihin sillä välin, kun loput joukot rantautuivat seuraavien kahden päivän aikana.

Vanhojen lähteiden epäluotettavuudesta kertoo paljon se, että Rotteckin (1842, 140) mukaan kuninkaalla oli rantautuessaan mukanaan 15 000 miestä, kun taas Long (1838, 498) toteaa sotilaita olleen enintään 8000. Glete (2005) kuitenkin perustaa tarkemmat luvut armeijan rulliin, joiden perusteella Ruotsista lähtiessä sotilaita oli 13641, joista hieman yli 10000 oli jalkaväkeä, 425 tykkimiehiä ja loput noin 2800 ryttäreitä (Glete, 2005). Erilaiset taudit saattoivat kuitenkin karsia tätä joukkoa jo ennen Pommeriin rantautumista.

Kustaa II Aadolf valloitti nopeasti Usedomin sekä Wollinin saaret ja painosti Pommerin kreivin, Bogislav XIV:n, antautumaan ja luovuttamaan Ruotsin joukoille Stettinin. Kuninkaan jakaessa joukkonsa neljäksi armeijaksi ja marssiessa syvemmälle Pommeriin ja Mecklenburgiin lähetti Ferdinand II Kustaa II Aadolfille ehdotuksen rauhasta. Hän tarjosi Ruotsille Pommeria mikäli he vain vetäytyisivät sodasta. Kustaa II Aadolf kieltäytyi tarjouksesta sanoen, ettei hän ollut liittynyt sotaan omaksi edukseen vaan tukeakseen protestanttista uskoa.

Gustavus Adolphus ja Bogislaw XIV. Tuntematon taiteilija – Die Greifen, Pommersche Herzöge, Ausstellung Kiel 1996, Public Domain, linkki

Vaikka Kustaa II Aadolf otti Stettinin haltuunsa heinäkuun aikana, kului kuitenkin yli kuukausi ennen kuin hän ja kreivi Bogislav XIV allekirjoittivat Stettinin sopimuksen – Ruotsin ja Pommerin liittoutumissopimuksen – 4. syyskuuta 1630. Tätä edelsivät pitkät neuvottelut, joihin kuningas itse osallistui kahtena päivänä juuri ennen allekirjoitustilaisuutta. Kuitenkin vasta vuoden 1631 aikana Ruotsi onnistui tyhjentämään kaikki Pommerin alueen kaupungit keisarillisista joukoista.

Kustaa II Aadolf toivoi, että Saksan protestanttiset ruhtinaat asettautuisivat hänen taakseen taisteluun Ferdinand II:sta ja Katolista liigaa vastaan. Magdeburgin, joka julistautui kuninkaan puolelle heti elokuussa, oli tarkoitus antaa esimerkki koko pohjoiselle Saksalle. Käytännössä protestanttiset vaaliruhtinaat kuitenkin epäröivät vielä pitkään, eikä Magdeburgin ja Pommerin esimerkki vakuuttanut heitä Kustaa II Aadolfin pyyteettömyydestä taikka mahdollisuuksista ratkaista Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan sisäisiä ongelmia.

Todettakoon, että palvelusrullista ei löydy mainintaa Kuninkaan rakuunat -sarjassa esiintyvästä vapaaherra Ulvhufvudin vapaakomppaniasta. Ainoiksi vuoden 1630 aikana palvelleiksi rakuunoiksi mainitaan St Andrén komennuksessa ollut 146 miehen rakuunakomppania sekä Saksasta värvätty Kaggin rakuunakomppania, joka saavutti 200 miehen vahvuuden joulukuuhun 1630 mennessä (Glete, 2005). Emme tiedä, mistä moinen lapsus johtuu – yksi mahdollinen selitys on se, että Ulvhufvud toi vapaakomppaniansa Ruotsista yksityisesti, eikä se siksi ollut mukana virallisissa asiakirjoissa. 😉

Lähteet:

Dodge, T.A. (1895). Gustavus Adolphus; a history of the art of war from its revival after the middle ages to the end of the Spanish succession war, with a detailed account of the campaigns of the great Swede, and of the most famous campaign of Turenne, Condé, Eugene and Marlborough. With 237 charts, maps, plans of battles and tactical manoeuvres, cuts of uniforms, arms, and weapons.
Glete, J. (2005). Den svenska armén i Tyskland 1630-1632: Storlek, sammansättning, geografiskt ursprung och förbandens ålder.
Long, G. (toim.) (1838) The penny cyclopædia. Society for the diffusion of useful knowledge.
Rotteck, Carl von. (1842) General History of the World: From the Earliest Times Until the Year 1831, Volume 3.
Thion, S. (2013) French Armies of the Thirty Years’ War.
Wilson, P. H. (2010) Europe’s Tragedy – A History of the Thirty Years War.

Swashbuckler, cape et epée vai viitta ja miekka?

Maurice Leloirin kuvitusta, Kolme muskettisoturia

Tomasin sydän hakkasi. Pakenisiko mies? Jos pakenisi, ryntäisikö hän pelkurin perään? Olisiko hänestä pistämään säilällään selkään?

”Paljasta miekkasi ja käy taistoon, petturi!” Hän repäisi rapiirinsa huotrasta. Se ponkaisi hänen käteensä verenjanoisena, innosta väristen.

Mies kääntyi hitaasti. Käsi oli ampaissut miekan kahvalle heti Tomasin huutaessa, mutta ase lepäsi yhä huotrassaan. Pilvi lipui kuun eteen, eikä Tomas erottanut miehen kasvoja hatun lierin alta. Tämä tuntui tuijottavan häntä mutta ei sanonut mitään.

kuriirin viitta (Kuninkaan Rakuunat II)

Kolme muskettisoturia, Cyrano de Bergerac, Scaramouche, Kapteeni Alatriste tai Kuninkaan rakuunat. Erilaisia kirjoja, joiden määrittely tiettyyn genreen ei ole aivan yksinkertaista. Englanniksi tällaisten seikkailullisten historiallisten tarinoiden genrestä käytetään termiä swashbuckler. Termi muodostuu sanoista swash (~swagger), joka viittaa rehvastelevaan kävelytyyliin, ja buckler, joka oli miekkamiesten usein kantama hyvin pieni kilpi. Vaikka swashbucklerit sijoittuvat historiallisesti yleensä renessassiin tai ns. cavalier-aikakaudelle (1600-luvun alkupuoli), genreen kuuluvat myös Robin Hood, Zorro, Punainen neilikka sekä lukuisat merirosvotarinat.

1400-1700-luvuille ajoittuu myös Ranskassa 1800-luvun alkupuolella syntynyt genre, joka tunnetaan termillä cape et epée, eli viitta ja miekka. Se keskittyy seikkailullisuuteen ja jännittäviin juonenkäänteisiin, joissa miekkailu ja kaksintaistelut ovat keskeisessä roolissa.

Cape et epée -tarinoiden keskeisiä elementtejä ovat sen nimen mukaisesti viitta ja miekka. Rapiiri oli tuolloin herrasmiehen ase, ja se vedettiin esiin pienimmästäkin ärsykkeestä. Viitta puolestaan, oli se sitten Kuninkaan musketöörin tai sotilaan kasukka (casaque, tabardi) tai keikareiden suosima toisen olan yli roikkuva lyhyt viitta (le manteau à la Balagnic), oli välttämätön osa itseään kunnioittavan miekkamiehen asua. Toki viittaa saattoi käyttää myös rapiirin rinnalla toisessa kädessä häiritsemään vihollista ja sitomaan tämän asetta.

Cape et epée on kuitenkin genreä vanhempi termi. Pariisissa sijainnut Le Monde de D’Artagnan -museo kirjoitti taannoin verkkosivullaan löytäneensä ilmaisun vuoden 1694 sanakirjasta, Dictionnaire de l’Académie française. Koska sanakirja löytyy verkosta, tarkistaminen oli helppoa:

Sanomme kuvaannollisesti hyvästä perheestä tulevasta, rahattomasta, toisena syntyneestä pojasta, että hänellä on vain miekkansa ja viittansa.

Termi esiintyy myös Gatien de Courtilz de Sandrasin vuonna 1700 julkaistussa Mémoires de M. d’Artagnan -teoksessa, jonka englanninkielisessä käännöksessä sillä kuvataan tuota ubiikkia sankaria: ”Gascon who possessed but a cloak and sword.”

1800-luvulla kirjoitetuissa miekka ja viitta -genren tarinoissa olikin usein pääosassa köyhtyneen aristokraattisen suvun toinen poika (cadet), joka ei perinyt suvun vähäistäkään omaisuutta. Tällaisen nuorukaisen ainoa mahdollisuus oli lähteä etsimään onneaan. Monen – kuten nuoren Charles d’Artagnanin Kolmessa muskettisoturissa – tie vei Pariisiin ja sotilasuralle.

Tämän genren rajoja hämärtää kuitenkin miltei vastaava termi, joka löytyy espanjan kielestä: capa y espada. Vaikka termiä käytetään vastaavassa merkityksessä (novela de capa y espada) kuin yllämainittua ranskankielistä, on sillä kuitenkin myös toinen käyttötapa: comedia de capa y espada. Tieteen termipankki poimii määrityksensä juuri tästä jälkimmäisestä perinteestä. Se kuvaa capa y espadaa melodramaattiseksi komediatyypiksi, joka oli suosittu 1500- ja 1600-luvuilla, ja jossa korostuivat erityisesti hovitavat ja valeasut sekä romanttiset juonet, joiden tielle asetetaan monta estettä ja väärinkäsitystä. Tästä määritelmästä sama lähde johtaa myös suomenkielisen ”viitta ja miekka” -termin, mikä aiheuttaa hieman harmia meille, jotka etsimme sopivaa suomenkielistä termiä cape et epée -genrelle.

Huolimatta swashbuckler, cape et epée, capa y espada (ja viitta ja miekka) -genrejen vivahde-eroista, on genren kuuluisin teos kieltämättä Alexandre Dumas’n Kolme muskettisoturia vuodelta 1844. Se määritti genren monessa mielessä, vaikka ei ollutkaan ensimmäinen genreen laskettu tarina. Muut tämän artikkelin alussa luetelluista teoksista ovat paljosta velkaa Dumas’n klassikolle.

Yllämainitusta genrejen erilaisista määritelmistä johtuen on joissain lähteissä Théopile Gautierin romaani Mademoiselle de Maupin (1835) laskettu myös mukaan Cape et epée -genreen. Tämä varhainen teos on mielenkiintoinen erityisesti siksi, että pääosassa on oikeasti elänyt nainen, joka tunnettiin miekkailutaidostaan ja siitä, että hän pukeutui usein mieheksi. Gautierin teos vastaa kuitenkin sisällöltään enemmän espanjalaista comedia-perinnettä, sillä keskushenkilön todellisesta historiasta viis veisaavassa tarinassa on vain yksi kaksintaistelu – tosin sitäkin enemmän romanttista haikailua ja valeasuista johtuvia sekaannuksia. Kirja joutui aikoinaan jopa kiellettyjen kirjojen listalle, kuvataanhan siinä samaa sukupuolta olevien rakkautta. Toinen Gautierin elämään jääneistä tarinoista on Captain Fracasse (1863), josta on muskettisotureiden tapaan tehty useita elokuvasovituksia.

Myös Albert de Vignyn Cinq Mars vuodelta 1826 ansaitsee maininnan tässä yhteydessä. De Vignyä on kehuttu jopa Victor Hugoa merkittävämmäksi 1800-luvun ranskalaiseksi kirjailijaksi ja hänen Cinq Mars -teoksensa mainitaan usein ensimmäiseksi ranskalaiseksi historialliseksi seikkailukirjaksi. Cinq Mars kuvaa viimeistä kardinaali Richelieuta vastaan suunniteltua salaliittoa, jonka keskiössä oli nuori aristokraatti, kuningas Louis XIII:n suosikki, Cinq Mars. Teos on erittäin uskollinen kuvaamalleen aikakaudelle – ja poikkeaa tässä esimerkiksi Dumas’n teoksista – vaikka kirjailija rakentaakin kardinaali Richelieusta miltei koomisen pahan hahmon ja nuoresta Cinq Marsista aristokraattisten sukujen oikeuksien puolesta taistelevan sankarin, joka on valmis uhraamaan kaiken rakkauden vuoksi. Seikkailun lomassa esitetään kuitenkin elävä ja vaikuttava kuva 1630-1640 -lukujen Ranskasta ja Pariisista.

Maurice Leloirin kuvitusta, Kolme muskettisoturia

Cape et epée -genre ei ole koskaan kuollut kokonaan, mutta se on kieltämättä jäänyt monien muiden seikkailullisten genrejen, kuten fantasian ja sci-fin, varjoon. Samalla genre on ehtinyt myös muuttua, ja historiallinen tarkkuus on noussut tärkeämmäksi tekijäksi kuin monissa lajityypin varhaisemmissa edustajissa. Myös uusia sävyjä esiintyy: esimerkiksi Arturo Pérez-Reverten Kapteeni Alatriste -kirjat sijoittuvat 1620-luvulle, ja vaikka ne ovat seikkailullisia tarinoita, on niissä vahvasti mukana myös melankolisuus liittyen Espanjan kadonneeseen loistoon ja viimeisten urhoollisten sankareiden aikaan.

Kuninkaan rakuunat -sarjassamme on myös hieman perinteisestä poikkeava ote: nuoren rahattoman aristokraatin sijaan tarinaa kuljettaa joukko henkilöhahmoja, joiden silmien kautta näemme ja koemme historiallisia tapahtumia ympäri Eurooppaa. Toki heidän joukossaan on seikkailunnälkäinen, onneaan etsivä nuorukainen nimeltä Tomas, ja sankarimme kantavat miekkoja, käyvät kaksintaisteluita – eikä vakoilulta, salajuonilta, valeasuilta tai rakkausseikkailuiltakaan säästytä.

La Gazette, sanomalehtien uranuurtaja, ilmestyi 30.5.1631

Armand de Richelieu hymyili ja taivutti päänsä nyökkäykseen. Hän oli itsekin varsin tyytyväinen sanomalehteen, jonka ensimmäinen numero oli ilmestynyt tänään, toukokuun 30. päivänä armon vuonna 1631. Viikoittain ilmestyvä aviisi olisi oiva tapa hallita ja ohjailla uutisten kulkua valtakunnassa. Tähän saakka ajankohtaisten asioiden tietolähteinä toimivat pääasiassa käsinkirjoitetut nouvelles à la main – ja tietenkin Pont Neufin silta. Sen sankassa väkijoukossa uutiset ja huhut levisivät kulovalkean tavoin. Sillalle myös kiinnitettiin päivänpolttavista asioista kertovia plakaatteja ja kaiverruskuvia.

Kuninkaan rakuunat – salamurhaajan merkki

Kuten kerromme Kuninkaan rakuunoiden kolmannessa osassa, Salamurhaajan merkissä, ilmestyi tarinamme tapahtuma-aikaan ensimmäisen ranskalaisen sanomalehden ensimmäinen numero. Lehti oli nimeltään La Gazette, ja sen perusti Théophraste Renaudot kardinaali Richelieun avulla.

Ennen La Gazetteakin uutiset levisivät Ranskassa. Silloin tietolähteenä toimivat lähinnä kädestä käteen jaetut tai seiniin kiinnitetyt lehtiset (nouvelles à la main). Niin Ranskassa kuin muuallakin tietoa välitettiin tietenkin myös kirjeitse, ja lähetit matkasivat ratsain, vaunuilla tai laivoilla. Matkustelevat kauppiaat tai muut paljon liikkuvat ihmiset levittivät kuulemiaan puheita tai sanaa näkemistään tapahtumista. Tiedonkulku oli luonnollisesti hidasta, eikä uutisten luotettavuudesta ollut minkäänlaisia takeita. Kyseessä saattoi hyvinkin olla pelkkä huhupuhe, satamakrouvissa kuultu juoru, tai tieto oli monien välikäsien kautta kuljettuaan vääristynyt paljonkin. Nykyaikaista mediaa ei ollut olemassa, joten ihmisten maailmankuva oli erilainen kuin nykyisin, eivätkä kaukaiset tapahtumat välttämättä edes kiinnostaneet suurinta osaa väestöstä siinä määrin kuin sukulaisten tai kotikylän asiat.

Euroopan ensimmäinen sanomalehti näki auringonvalon kuitenkin jo muutama vuosikymmen aiemmin: Johann Caroluksen toimittama Relation aller Fürnemmen und gedenckwürdigen Historien syntyi Strasburgissa vuonna 1605, ja se ilmestyi säännöllisesti aina vuoteen 1659 saakka. Hollannin Amsterdamissa julkaistiin vuosina 1618-1672 sanomalehtä nimeltä Courante uyt Italien, Duytslandt, &c., jonka ensimmäisen numeron ainoa säilynyt kappale löytyy tätä nykyä Ruotsin kansalliskirjastosta Tukholmasta.

Ruotsi-Suomen ensimmäisen sanomalehden perustivat kuningatar Kristiina ja valtakunnankansleri Axel Oxenstierna vuonna 1645 julkaistaakseen siinä valtion virallisia näkemyksiä ja kuulumisia. Ordinari Post Tijender, myöhemmin Post- och Inrikes Tidningar, on maailman vanhin yhä edelleen ilmestyvä sanomalehti, tosin se ilmestyy nykyisin verkkoversiona. Ensimmäinen Suomen kansalle tarkoitettu sanomalehti ilmestyi vasta vuonna 1771 ja ensimmäinen suomenkielinen lehti viisi vuotta myöhemmin.

Théophraste Renaudot
La Gazetten kuvassa 1644

La Gazette on näistä kenties historiallisesti merkittävin, sillä sen esimerkki on muokannut ymmärrystämme sanomalehdistä tähän päivään saakka. Lehdessä julkaistiin ulkomaiden ja kotimaan uutisten lisäksi mm. poliittisia artikkeleja sekä uutisia hovista ja diplomatian kentältä. Sekä kardinaali Richelieu että kuningas Louis XIII kirjoittivat siihen. Kardinaali Richelieu käytti lehteä häpeilemättä myös vallan välineenä: valtion tiukasti kontrolloimalla tietolähteellä saattoi kätevästi ohjailla ihmisten ajattelua ajankohtaisista tapahtumista.

Vielä Richelieun aikojen jälkeenkin La Gazette toimi pitkään vallan kahvassa olevien äänitorvena: sen sivuilla ei esimerkiksi raportoitu vallankumouksen synnystä taikka La Bastillen valloituksesta vuonna 1789. La Gazetten ilmestyminen loppui lopulta 1915 uudenaikaisen uutismedian syntyessä.

Magdeburg 20. toukokuuta 1631

Aiempi versio tästä artikkelista on julkaistu 20.5.2019

”Hyökkäykseen!” Von Falkenbergin komppania ei pysähtynyt lataamaan muskettejaan uudelleen. Miekoin, kirvein ja piikein aseistettuina he vyöryivät muurien sisäpuolelle tunkeutuneiden vihollisten päälle.

Joukot tapasivat toisensa. Ilmoille kajahti rysähdys, jonka Josef usein kuuli korvissaan niin unissaan kuin valveillakin. Mikään maailmassa ei päästänyt niin kammottavaa ääntä kuin pirstoutuvat haarniskat, katkeilevat luut ja lihaa murjovat aseet.

Kuninkaan rakuunat – Kuriirin viitta

Toukokuun 20. päivä on jäänyt historian lehdille monista syistä. Tuona päivänä vuonna 1607 Shakespearen sonetit julkaistiin Lontoossa, Napoleon Bonaparte kukisti Venäjän ja Preussin yhdistetyt voimat Bautzenissa vuonna 1813 ja Krakatoan tulivuoren purkaus alkoi vuonna 1883 johtaen lopulta yli 36000 ihmisen kuolemaan. Kyseiselle päivämäärälle osuu myös merkittävä käännekohta 1600-luvulla käydyssä 30-vuotisessa sodassa.

Magdeburgin piiritys (Wikipedia, Public Domain)

Kuninkaan rakuunat -sarjan toisessa osassa, Kuriirin viitassa, tutut sankarimme kapteeni Svärd, korpraali Rapir ja ruotumestari Hammar on lähetetty vihollisen piirittämään Magdeburgiin toimittamaan viesti kaupungin puolustuksesta vastaavalle eversti Falkenbergille. Viestissä kuningas Kustaa II Aadolf lupaa tuoda joukkonsa kaupungin tueksi kahden kuukauden kuluessa. Rakuunat saapuvat Magdeburgiin huhtikuun 1631 loppupuolella ja jäävät puolustajien tueksi, kunnes piiritys päättyy 20. toukokuuta 1631. Ennen kuin kuvaamme piirityksen loppua, meidän täytyy palata ajassa hieman taaksepäin nähdäksemme, mitä kaupungissa oli aiemmin tapahtunut.

Ruotsiin paennut luterilainen hallinnoija Christian Wilhelm oli vuonna 1630 palannut salaa Magdeburgiin ja antanut kaupunkilaisille lupauksen Ruotsin suojeluksesta. Lupauksen – sekä hallinnoijan mukanaan tuomien 100 000 taalerin – rohkaisemana Magdeburg julistautui kannattamaan Kustaa II Aadolfia tämän rantautuessa joukkoineen Pommeriin. Christian Wilhelm toimi kuitenkin liian pikaisesti: Pommerista katsottuna Magdeburg sijaitsi Brandenburgin ruhtinaskunnan toisella laidalla. Brandenburgin vaaliruhtinas Georg Wilhelm ei ollut valmis päättämään, kannattiko luterilaisia uskonveljiään vai keisari Ferdinand II:sta eikä hän täten antanut kuninkaalle lupaa marssia maidensa läpi. Ei, vaikka Kustaa II Aadolf oli hänen oman sisarensa puoliso ja Christian Wilhelm hänen setänsä. Magdeburg jäi siten kauas vihamielisten maiden taakse kenttämarsalkka Pappenheimin joukkojen armoille.

Christian Wilhelmin avuksi ja Magdeburgin puolustuksen komentajaksi Kustaa II Aadolf lähetti everstiluutnantti von Falkenbergin, joka oli vuonna 1615 saapunut Saksasta Ruotsin hoviin ja päässyt luotetun miehen asemaan kuninkaan palveluksessa. Von Falkenberg luotti mahdollisuuksiinsa nähdessään, että kaupunkia piirittävällä kenttämarsalkka Pappenheimilla oli komennossaan vain noin 6000 sotilasta. Falkenberg käytti talven kaupungin muurien ja puolustusrakennelmien kunnostamiseen, uudisti muurin koillisosan Neues Werkin ja rakensi Elben vastarannalle rantareittiä suojaavan linnoitusjärjestelmän ilman, että piirittäjät pystyivät häntä estämään. Hänellä oli kuitenkin yksi ongelma: kaupungin raati, johon kuului myös katolismielisiä, ei suostunut palkkaamaan uusia palkkasotilaita vaan uskoi kotejaan suojelevien kaupunkilaisten puolustavan kaupungin muureja parhaiten. Näin von Falkenbergilla oli vain noin 2500 sotilasta ja viisituhatta kaupunkilaista, joiden voimin kaupunkia oli puolustettava.

Pappenheim piiritti kaupunkia kuukausia, mutta Dodge (1895, s. 222-223) toteaa komentajan olleen kärsimätön mies, jolle tapahtumaköyhä piiritys ei lainkaan sopinut. Huhtikuun alussa keisarillisten joukkojen komentaja kreivi Tilly viimein myöntyi Pappenheimin lähettämiin pyyntöihin ja antoi luvan hyökätä kaupunkia vastaan. Pappenheim valtasi nopeasti Elben itärannan linnoitukset ja sulki siten reitin, jota pitkin Kustaa II Aadolfin armeijan oli tarkoitus tulla kaupungin tueksi.

Kuriirin viitassa kapteeni Josef Svärd miehineen pyrkii Magdeburgiin pian Pappenheimin vallattua linnoitukset. Josefin on keksittävä keino päästä piiritettyyn kaupunkiin toimittamaan kuninkaan toivoa herättävä viesti. Joitain päiviä tämän jälkeen kreivi Tilly itse saapuu paikalle joukkoineen. Pian Magdeburg on kokonaan vihollisen piirittämä.

Emme paljasta tässä päähenkilöiden kohtaloita, mutta mikäli lukija ei tunne Magdeburgin historiaa ja haluaa säilyttää jännityksen lukiessaan Kuriirin viittaa, suosittelemme lukemaan kirjan ennen kuin jatkaa tästä eteenpäin.

Tällä välin kuningas koetti taivutella lankonsa, vaaliruhtinas Georg Wilhelmin, antamaan tukensa Ruotsille ja päästämään armeijan marssimaan Magdeburgin tueksi. Neuvottelut kuitenkin venyivät, kuten Kuriirin viitassa ja sen jälkisanoissa kerromme, ja tilanne Magdeburgissa paheni päivä päivältä. Kuvaamme tapahtumia tarkemmin kirjassamme, mutta lopputulema oli, etteivät kaupungin puolustajat suostuneet antautumaan. Varhain aamulla toukokuun 20. päivä Tilly aloitti rynnäkön kaupungin muureille. Hyökkäyksen alkaessa hänen oma lähettinsä odotti yhä kaupungissa raadin viimeisten neuvotteluiden tulosta – joka olisi ollut myönteinen antautumiselle.

Kuriirin viitassa seuraamme taistelun tapahtumia sen käsityksen perusteella, joka meille on syntynyt useita lähteitä vertailemalla. Kroaattien hyökkäyksen kaupungin koillisosan kalastajakorttelin portista on maininnut mm. Wilson (2009, 469). Von Falkenbergin kuolema Neues Werkin taistelussa mainitaan useissa eri lähteissä, vaikka tarkat kuvaukset ovat harvassa. Pohjoisille muureille hyökännyt kapteeni Ackermann kertoo omissa muistelmissaan, miten hyökkääjiä oli komennettu sytyttämään taloja tuleen siinä toivossa, että kaupungin puolustajat lähtisivät pelastamaan kotejaan ja jättäisivät muurit (Wilson, 2010, s. 165-167). Puolustajat eivät kuitenkaan lähteneet muureilta, ja tuli levisi kaupungissa nopeasti. Kaupungin kaduilla tapahtuneista hirmutöistä on käytettävissä aikalaisten omia kertomuksia, mm. Friedrich Friesen muistelmat (Wilson, 2010, s. 157-164).

Magdeburgin tuhosta kirjoittaa Schiller (1897, s. 157-158) seuraavasti (oma käännöksemme): ”Humaanimpi komentaja olisi ehkä, joskin turhaan, kehottanut sotilaitaan antamaan armoa, mutta Tilly ei edes yrittänyt. Komentajien vaietessa pääsivät sotilaat päättämään kaupunkilaisten elämästä ja kuolemasta, ja he murtautuivat koteihin tyydyttämään brutaaleimpia mielihalujaan. Viattomien armonrukoukset saivat joitakin saksalaissyntyisiä valloittajia heltymään, mutta ne eivät pehmittäneet Pappenheimin vallonien julmia sydämiä. Raakuudet olivat päässeet tuskin alkuun, kun kaupungin loputkin portit avattiin ja ratsuväki kroaatteineen rynnisti asukkaiden kimppuun. Tämän jälkeen seurasi kauheuksia, joille historialla ei ole kieltä, runoudella ei kynää. Valloittajien raivoa ei pehmittänyt lapsen viattomuus tai vanhuksen heikkous; ei nuoruus, sukupuoli, asema tai kauneus. Naisia käytettiin hyväksi näiden aviomiesten sylissä, tyttäriä näiden vanhempien jaloissa, ja puolustuskyvytön sukupuoli menetti sekä hyveensä että henkensä. Mikään paikka, vaikka kuinka hyvin suojattu tai pyhä, ei suonut turvaa hyökkääjiltä. Eräästä kirkosta löydettiin viidenkymmenenkolmen naisen päättömät ruumiit. Kroaatit huvittelivat heittämällä pienokaisia liekkeihin, Pappenheimin vallonit lävistämällä sylilapsia.

On kuitenkin muistettava, että kauheuksienkin keskellä joidenkin sotilaiden sydämet heltyivät kaupunkilaisten hädän edessä. Friesen yllä mainituissa muistelmissa kerrotaan, kuinka eräs sotilas oli saattanut Friesen, hänen vanhempansa ja sisaruksensa pois kaupungista mökkiin, jonne oli majoittunut vaimonsa kanssa – ja sai läksytyksen vaimoltaan siitä, ettei sen parempaa saalista ollut löytänyt. Samoin joidenkin lähteiden mukaan Elben yli kuljetettiin kaupunkilaisia turvaan (vaikkakin ilmeisesti maksua vastaan). Ei ole tietoa siitä, miten moni pääsi tuhoa pakoon sotilaiden avulla, mutta arviot raakuuksien ja lähes koko kaupungin tuhonneen tulipalon uhreista ovat kolkkoja: ainakin 20 000 ihmistä sai surmansa. Joidenkin arvioiden mukaan määrä oli useita tuhansia suurempi.

Magdeburgin valtaus on verisin kaikista kolmikymmenvuotisen sodan taisteluista erityisesti siviiliväestön osalta. Sitä sekä Upseerin miekassa kuvattuja Neubrandenburgin ja Frankfurt-an-der-Oderin taisteluita on nimitetty sodan käännekohdaksi, sillä ne muuttivat sodan luonteen aiempaa huomattavasti raaemmaksi. Palkkasotilaista koostettuja armeijoita kohdeltiin yleensä tietyssä mielessä kunnioittavasti: antautuneet värvättiin usein oman armeijan vahvistukseksi tai ainakin päästettiin poistumaan, mikäli nämä laskivat aseensa ja vannoivat välttävänsä taistelukenttiä tietyn aikaa. Tillyn säälimätön hyökkäys Neubrandenburgissa, Ruotsin joukkojen kostotoimet Frankfurt-an-der-Oderissa ja erityisesti Tillyn armeijan raakuudet siviilejä kohtaan Magdeburgissa olivat jotain ennennäkemätöntä.

Kardinaali Richelieu

Punaisen kaavun helmat kuiskivat salaisuuksiaan, kun Richelieu astui pois työpöytänsä takaa. Hihan kätköstä työntyi esiin käsi, jota koristi rykelmä rubiini- ja ametistisormuksia. Josef pani merkille käden jäntevän lujuuden. Se oli kaikkea muuta kuin mitä kirkonmieheltä ja itsensä ylellisyydellä ympäröineeltä kuninkaan tärkeimmältä neuvonantajalta olisi voinut odottaa. Kardinaalihan oli komentanut Ranskan joukkoja La Rochellen piirityksessä.

Soturi.

Richelieu loi Josefiin läpitunkevan katseen aivan kuin olisi kuullut hänen ajatuksensa.

Kirkonmies, ministeri, soturi… mitä kaikkea muuta kardinaali oikein oli?

Kuninkaan rakuunat – salamurhaajan merkki
Kardinaali Richelieu
(Maurice Leloirin kuvitus,
Kolme muskettisoturia)

Kuninkaan rakuunat -sarjan kolmannessa osassa, Salamurhaajan merkissä, astuu viimein näyttämölle kardinaali Richelieu, joka toki on häärinyt tapahtumien taustalla sarjan edellisissäkin osissa. Richelieu oli aikanaan kiistatta yksi Euroopan vaikutusvaltaisimmista miehistä. Muutaman muun 1600-luvulla eläneen ministerin tavoin hän nousi maansa hallitsijan vertaiseksi tai jopa tätä merkittävämmäksi vaikuttajaksi ja keräsi puoleensa vihaa sekä kateutta, jotka usein ilmenivät erilaisina syrjäyttämis- tai salamurhayrityksinä. Richelieun värikkäistä vaiheista voisi kertoa paljonkin, mutta tässä tekstissä näkökulmamme on Kuninkaan rakuunat ja erityisesti Richelieun vaikutus kolmikymmenvuotiseen sotaan.

Richelieu ei käyttänyt valtaansa ainoastaan Ranskassa, vaan hänen vaikutuksensa näkyi ympäri Eurooppaa – eikä vähiten kolmikymmenvuotisessa sodassa. Habsburgien suvun kasvava valta oli huolestuttanut kardinaalin, sillä Habsburgit hallitsivat suurta osaa Euroopasta; Pyhää saksalais-roomalaista keisarikuntaa, Italiaa ja Espanjaa sekä Espanjan valloittamia Hollannin alueita.

Ranska oli jo taistellut keisaria vastaan epäsuorasti Italiassa, missä se tuki paikallisia hallitsijoita Espanjan ja Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan joukkoja vastaan. Nämä taistelut eivät kuitenkaan edenneet Ranskan kannalta suotuisasti ja niistä muodostuikin valtiolle raskas taloudellinen taakka.

Richelieu lähetti Regensburgiin lähettilääksi Nicolas Brûlart de Silleryn ja tämän tueksi erään tärkeimmistä neuvonantajistaan ja vajoojaverkostonsa johtajan, kapusiinimunkki Isä Josephin, ns. Harmaan eminenssin. Heidän tehtävänään oli vahvistaa oppositiota Keisari Ferdinand II vastaan, ja siinä he onnistuivatkin: vaaliruhtinaat pakottivat keisarin syrjäyttämään Wallensteinin armeijansa komennosta 13. elokuuta 1630 – juuri, kun Kustaa II Aadolf oli rantautunut Pommeriin ja kokenutta sotapäällikköä olisi tarvittu armeijan johdossa.

Keisari Ferdinand II:lle tuli kiire siirtää joukkoja Pohjois-Italiasta Ruotsin joukkoja vastaan, joten hän oli valmis solmimaan rauhan Ranskan kanssa. Ensimmäistä Silleryn neuvottelemaa sopimusta Richelieu ei kuitenkaan suostunut allekirjoittamaan, sillä se edellytti, ettei Ranska millään tavalla sekaantuisi Saksassa käytäviin sotiin. Ja Richelieuhan oli jo tukenut ensin Tanskan ja myöhemmin Ruotsin sotakampanjaa rahallisesti.

Neuvottelujen pitkittyminen kuitenkin koitui Ranskan eduksi. Keisari Ferdinand II oli luottanut niin lujasti rauhansopimuksen syntyyn, että oli siirtänyt joukkojaan pois Italiasta, eikä ranskalaisia vastassa ollut enää juuri muuta kuin Espanjan joukot. Ruotsin maihinnousun aiheuttamien paineiden kasvaessa Pommerissa ja muualla Saksassa Richelieun tarvitsi vain odottaa, että espanjalaiset ja Ferdinand II hyväksyisivät uudet rauhanehdot.

Cherascon ensimmäinen sopimus laadittiin huhtikuussa 1631, ja lopullinen sopimus valmistui 19. kesäkuuta 1631. Sopimusten tuloksena Espanja veti pois vaateensa alueista, jotka se oli aiemmin katsonut omaan vaikutuspiiriinsä kuuluviksi.

Samaan aikaan Richelieu kävi epäsuorempaa kamppailua Habsburgeja vastaan. Hän tuki Tanskaa, kun Christian IV soti Saksan protestanttisten vaaliruhtinaiden apuna 1625-1630. Kun Tanska joutui perääntymään, Richelieu neuvotteli jo Ruotsin kanssa ja päätyi tukemaan rahallisesti Ruotsin sotakampanjaa vuoden 1631 alussa.

Kuten tarinassammekin tapahtuu, joutui mahtava kardinaali monien juonien ja jopa salamurhayritysten kohteeksi. Emme kuitenkaan paljasta tässä enempää hänen vaiheistaan tai kohtalostaan – lisää voitte lukea Salamurhaajan merkistä.

Lähteet:
Cooper, J.P. (1979, s. 329). The New Cambridge Modern History: Volume 4, The Decline of Spain and the Thirty Years War, 1609-48/49.
Rehman, I. (2019). Raison d’Etat: Richelieu’s Grand Strategy During the Thirty Years’ War.

« Older posts

© 2020 Susimetsä
Title image: Carl Wahlbom / Nationalmuseum | Source: Wikipedia

Theme by Anders NorenUp ↑