Susimetsä

Ulla ja Marko

Kategoria: Historia (page 1 of 3)

Anakronistinen ajattelu – historiallisen fiktion kompromisseja, osa 3

Artikkelisarjamme aiemmissa osissa (1 ja 2) käsittelimme mm. lähteisiin ja termeihin liittyviä kompromisseja, joita historiallisen romaanin kirjoittaja joutuu tekemään ajankuvaa rakentaessaan. Tällä kerralla tartumme aiheeseen hieman toisenlaisesta näkökulmasta: historiallisen fiktion kirjoittajan pitäisi kyetä asettumaan henkilöhahmojensa nahkoihin ja kuvata valitsemansa aikakauden elämää, asenteita ja arvoja sellaisina, kuin aikalaiset ne näkivät ja kokivat. Tämä ei aina kuitenkaan ole aivan helppoa, ja välillä historiallisia romaaneja arvostellaankin siitä, etteivät henkilöhahmot käyttäydy aikakauden ihmisille tyypillisellä tavalla. Näkemystensä ja ajattelutapansa vuoksi he muistuttavat lähinnä vanhanaikaisiin vaatteisiin puettuja nykyajan henkilöitä.

Ihmisten maailmankäsitys sekä tiedot ympäröivästä maailmasta muuttuvat jatkuvasti. Sijoittaapa romaaninsa sitten 1600-luvulle tai rautakaudelle, voi olla varma siitä, että ihmiset hahmottivat maailmaa ainakin jossakin määrin eri tavalla kuin me nykyisin. Tiedonkulku oli hitaampaa eikä nykyaikaista mediaa vielä ollut olemassa. Erilaisia uutislehtisiä ja ensimmäisiä sanomalehtiä alettiin julkaista 1600-luvun alussa eri puolilla Eurooppaa. Esimerkiksi ruotsalainen Ordinari Post Tijdender perustettiin kuningatar Kristiinan valtakaudella vuonna 1645. Tiedon kulkiessa hitaasti lähikylän ja sukulaisten asiat luonnollisesti korostuivat ihmisten ajattelussa enemmän kuin kaukaiset tapahtumat.

Aikalaisten arvoja ja asenteita voimme havainnoida taustakirjallisuuden ja joissakin tapauksissa jopa aikakauden ihmisten kirjeiden ja päiväkirjojen avulla. 1600-luvulla kirkko ja uskonto säätelivät monien elämää, mikä näkyy tuona aikana kirjoitetuissa teksteissä vahvasti viittauksina jumalaan, jumalan armoon jne. Tekstilähteiden antama kuva saattaa kuitenkin olla vääristynyt, sillä monissa Euroopan maissa kirja tai teos pääsi painoon vain kirkon hyväksynnän kautta. Merkintöjä hyväksymisprosessin läpäisemisestä löytyy esimerkiksi miekkailuoppaiden etulehdiltä. Voimme pohtia, vaikuttiko ympäristön paine siihen, kuinka usein uskontoon ja jumaliin teksteissä viitattiin – tehtiinkö se aidossa uskossa vai muodon vuoksi?

Toisaalta taustakirjallisuus osoittaa sen, että vaikka maailmankuva muuttuu vaikkapa tieteen edistysaskelten ansiosta, säilyvät tietyt perusasiat samoina kautta aikakausien. Esimerkiksi rakkaus näyttää kiehtovan ihmismieltä aina; vaikka esimerkiksi 1600-luvulla avioliitto saattoi olla järkisyistä solmittu sukujen välinen sopimus, kirjoitettiin ja laulettiin silloinkin paljon romanttisesta rakkaudesta. Aina on myös sodittu, oltu ahneita, nautittu ruoasta ja juomasta (mikäli mahdollista), tunnettu kateutta tai kostonhimoa, tavoiteltu rikkauksia, valtaa, kunniaa, kannettu huolta jälkikasvusta.

Aina on myös ollut ihmisiä, jotka – syystä tai toisesta – ajattelevat eri tavoin kuin useimmat aikalaisensa tai jotka eivät tahdo noudattaa yleisiä käyttäytymisnormeja ja mahtua siihen muottiin, johon yhteiskunta odottaa heidän mahtuvan. Vaikka siis kirkolla ja kristinuskolla oli voimakas vaikutus 1600-luvun ihmisten elämään, ei se tarkoita sitä, että jokainen uskoi jumalaan (ateistejakin oli jo antiikin filosofeissa), eikä sitä, etteikö taikauskolla silti ollut vahva jalansija ihmisten ajattelussa. Jos valtavirrasta eroavalle käyttäytymiselle tai asenteille on kyllin hyvä selitys, on romaanihenkilönkin mahdollista toimia yleisistä normeista poikkeavalla tavalla.

Epävarmuustekijöistä huolimatta kirjailijan pitäisi pyrkiä luomaan uskottavia romaanihenkilöitä. Heidän kauttaan aikakauden näkemykset tulevat esille, joten kirjoittajan ei – omista tuntemuksistaan huolimatta – kannata antaa heille moderneja käsityksiä, etiikkaa, motiiveja jne. tai arvostella aikakauden moraalia tai uskomuksia hahmojen kautta. Esimerkiksi 1600-luvulla naista pidettiin ”heikompana astiana”, miehen alamaisena, ja kuuliaisuutta isää sekä aviomiestä kohtaan korostettiin. Jokainen henkilöhahmo ei voi olla ”edistyksellinen” ja vaikkapa kannattaa sukupuolten välistä tasa-arvoa yleisestä ajattelutavasta poiketen. Yksi haaste onkin siinä, että vaikka henkilöt ajattelisivat meidän näkökulmastamme katsottuna ennakkoluuloisesti, seksistisesti, rasistisesti, taikauskoisesti tms., on heistä kuitenkin onnistuttava luomaan hahmoja, joista lukija välittää.

Upseerin miekkaa kirjoittaessamme koetimme tuoda esiin 1600-luvun uskonnollisia vakaumuksia erityisesti vapaaherra Ulvhufvudin ja luutnantti Josef Svärdin kautta. Nuoremmat keskushenkilöt, kuten Tomas Rapir ja Japhet Hammar, näkevät maailman eri tavalla, eikä uskonasioilla ole niin suurta sijaa heidän ajatuksissaan. Olisimme myös halunneet antaa naisille suuremman osan tarinassa, mutta naisten yhteiskunnallisen roolin ollessa melko kapea-alainen ja tapahtumien sijoittuessa pääasiassa sotakentille jäivät vaihtoehdot mvähiin. Kuninkaan rakuunoiden toisessa osassa, Kuriirin viitassa, pääsemme kuitenkin rakentamaan hieman toisenlaista naishahmoa.

Kaiken kaikkiaan historiallisen fiktion kirjoittaja tekee parhaansa eläytyäkseen henkilöidensä ajatuksiin ja tuntemuksiin. Onko kuitenkaan milloinkaan mahdollista täysin käsittää, miten eri ajassa eläneet ihmiset näkivät maailman, mistä he unelmoivat, mitä he pelkäsivät – ja millä tavoin se kaikki vaikutti ihmisen toimintaan ja ajatuksiin?

All for love – ystävänpäiväjuhla muskettisoturien hengessä

Ennenkin on tullut todettua, että Alexandre Dumas’n muskettisoturit ovat meille hyvin rakkaita kirjallisuuden henkilöitä. He jopa näyttelivät jonkinlaista roolia rakkaustarinamme alkupuolella: mainitsin Markolle pitäneeni suunnattomasti muskettisotureiden seikkailuista ja lukeneeni kirjat useaan kertaan. Marko innostui kertomaan suosikkielokuvistaan muskettisotureiden lukuisten filmiversioiden joukossa. Tämän täytyi olla merkki siitä, että kuulumme yhteen! ♥ Myöhemmin olemme lukeneet kirjoja uudelleen ja katsoneet yhdessä kaikki käsiimme saamamme filmatisointiversiot.

Niinpä päätin muutama vuosi sitten järjestää Markolle ystävänpäiväyllätyksenä illallisen muskettisotureiden ja 1600-luvun henkeen. Luin muskettisotureiden ensimmäisen osan ruokakuvauksia metsästäen. Sen jälkeen ryhdyin etsimään reseptejä, joiden avulla saisin toteutettua edes jossain määrin ajanmukaisia ruokalajeja. Joissakin asioissa oli pakko tinkiä, sillä kaikkia aineksia ei ollut lähimarketissa tarjolla, mutta lopulta keittiöstä toimitettiin työhuoneeseen kuriirin (= tyttäremme) välityksellä kutsu:

Ruokalista puolestaan laadittiin näin (lainaukset kirjasta):

Menu

Eggs à la Aramis

served with spinach and roquefort

Recipe adapted from The Closet Of the Eminently Learned Sir Kenelme Digbym Kt., 1677

”We’ll dine soon, my dear friend; only you’ll remember that today is Friday, and on such a day I can neither see nor eat any meat. If you’ll content yourself with my dinner, it’s composed of cooked tetragons and fruit.”

”What do you mean by tetragons?” d’Artagnan asked uneasily.

”I mean spinach,” said Aramis. ”But for you I’ll add eggs, and that is a grave infraction of the rule, for eggs are meat, since they engender the chicken.”

Chicken Larded with Lemmons, on the French fashion

served with French bread

Recipe adapted from A New Booke of Cookerie, 1615

”Do you know what we’re eating here?” asked Athos, after ten minutes.

”Pardieu!” replied d’Artagnan, ”I’m eating veal larded with cardoons and marrow.”

”And I’m eating fillets of lamb,” said Porthos.

”And I’m eating breast of chicken,” said Aramis.

”You’re all mistaken, gentlemen,” replied Athos. ”You are eating horse.”

Huguenot Torte with honey, almonds and mock quinces

served with cheese

… Mme Coquenard got up and took from the buffet a piece of cheese, some quince preserves, and a cake she had made herself from almonds and honey.

Alkuruokana oli paistettuja kananmunia pinaattipedillä sinihomejuuston kera. Valitsemassani kirjan kohtauksessa Aramis kutsuu d’Artagnanin syömään kanssaan, mutta kertoo, ettei perjantaina syö lainkaan lihaa vaan pinaattia. Epäluuloisen ystävänsä vuoksi hän on kuitenkin valmis rikkomaan kirkon paastomääräyksiä ja lisäämään ruokaan kananmunia. Tähän ei varsinaisesti tarvittu reseptiä, mutta sattumoisin löysin sellaisen vuodelta 1677 teoksesta ”The Closet Of the Eminently Learned Sir Kenelme Digby Kt., 1677”.

Pääruokana tarjottiin kanaa, ja Gode Cookeryn laajasta historiallisten reseptien kokoelmasta löytyikin “Capon Larded with Lemmons on the French fashion” eli salvukukkoa (käytin broileria) sitruunalla ranskalaiseen tapaan. Jouduin hiukan oikaisemaan siksi, että kaikkia aineita ei ollut saatavilla (esim. säilöttyjä sitruunoita en siihen hätään saanut). Raaka-ainesten kirjo näytti epäilyttävän moninaiselta, mutta ainesosat sopivatkin mainiosti yhteen. Kohtauksessa, jonka kirjasta lainasin, kaikki sankarit uskovat syövänsä eri lihaa (vasikkaa, lammasta, kanaa), vaikka Athoksen mukaan syövätkin hevosta!

Jälkiruoalla halusin viitata kirjan kohtaukseen, jossa Porthoksen vikittelemä Madame Coquenard tarjoaa (varsin köyhän) aterian päätteeksi manteli-hunajakakkua. Useimmat 1600-luvun kakut vaikuttivat kovin tuhdeilta, mutta sitten löysin ”hugenottikakun”, jonka luvattiin olevan tahmeaa ja kosteaa (taikasanat!). Siitä, onko leivonnainen todella peräisin 1600-luvulta, en saanut täyttä varmuutta, mutta väitettiin sen alkuperän sinne juontuvan. Sokerin tilalla käytin hunajaa ja pekaanipähkinöiden tilalla manteleita – niitähän Madame Coquenard käytti. Halukkaat voivat kokeilla vaikkapa tätä reseptiä.

Ilta oli onnistunut, ja hauskanpidon ohessa kartutimme kokemustamme 1600-luvun ruokakulttuurista. Ehkä seuraavalla kerralla syömme kuin rakuunat?

Historiallisen fiktion kompromisseja, osa 2

Aiemmassa artikkelissamme (linkki) kerroimme historiallisen fiktion kirjoittamisen vaatimista kompromisseista ja siitä, mihin tasapainottelu historiallisen tarkkuuden ja tarinan vaatimusten välillä joskus johtaa. Tällä kerralla palaamme aiheeseen, mutta tarkastelemme sitä parista uudesta näkökulmasta.

Lähteiden kirjo

Historiallisen fiktion kirjoittajalle on tarjolla paljon erilaisia lähteitä, mutta jokaisen niistä on kirjoittanut ihminen. Kukin kirjoittaja on korostanut haluamiaan asioita ja näkökulmia, jolloin objektiivisen tiedon saanti siitä, mitä todella tapahtui, käy mahdottomaksi. Lopulta kirjoittaja joutuu tekemään kompromissin eri tietolähteiden pohjalta tai valitsemaan kertomuksen, joka sopii parhaiten yhteen oman tarinan tarpeiden kanssa.

Upseerin miekan jälkisanoissa tuomme esiin esimerkin tällaisesta liittyen Frankfurt-an-der-Oderin taistelua kuvanneisiin lähteisiin, mutta samanlaisia ristiriitoja liittyy lähes jokaiseen historialliseen tapahtumaan: yksi kirjoittaja kuvaa tapahtuman ylimalkaisesti ja antaa siitä täysin erilaisen kuvan kuin toinen, joka paneutuu yksityiskohtiin. Yksityiskohtiakin voi kuvata eri näkökulmista; yhdessä taistelun kuvauksessa korostuu yhden ihmisen sankariteko, toisessa painotetaan jotakin muuta tapahtumaa samalla taistelukentällä.

Aikalaiskuvauksissa erot tulkinnoista ja näkökulmista näkyvät kaikkein selkeimmin – ja palaamme aiheeseen Kuninkaan rakuunoiden toisen osan kohdalla – mutta myös suhteellisen uudet lähteet saattavat kuvata historiaa vähemmän objektiivisesti kuin voisi toivoa.

Tiedon määrä ja laatu

Luonnollisesti yksi tärkeimpiä virheiden lähteitä on tietämättömyys. Tarinan suunnittelun ja kirjoittamisen aikana tietenkin luetaan lähteitä, etsitään lisää tietoa ja tarkistetaan yksityiskohtia uudelleen ja uudelleen. Siitä huolimatta romaaniin saattaa lipsahtaa asiavirheitä, sillä aivan joka asiaa ei aina edes tajua tarkistaa eikä aivan kaikesta tahdo tietoa löytyä sinnikkäästä kaivamisesta huolimatta – ja silloin tällöin lähteetkin saattavat johtaa kirjailijaparan harhaan.

Hyvä esimerkki asiavirheestä löytyy vuoden 1631 kesän tapahtumien kuvauksesta Walter Harten teoksessa The History of the Life of Gustavus Adolphus, King of Sweden. Oheen liitetyssä kappaleessa Harte kertoo Kustaa II Aadolfin vaimon, kuningatar Maria Eleonooran, matkanneen Pommeriin kuninkaan kutsumana mukanaan vahvistusjoukkoja Ruotsin armeijalle. Tämä tieto löytyy muistakin lähteistä ja se voidaan lukea historialliseksi faktaksi. Tekstissä kerrotaan kuitenkin myös Vasa-laivan uppoamisesta Tukholman edustalle aivan kuin se olisi tapahtunut samana kesänä ja koskenut jopa kuningattaren mukana lähteneitä laivoja. Tosiasiassa Vasa-laiva upposi jo 1628, eikä tapahtuma liity lainkaan kuninkaan kampanjaan Saksassa, joka alkoi vasta 1630.

Nyt kun pääsimme näin näppärästi laivoihin, voimme kertoa myös niihin liittyvistä virheuskomuksista, jotka joskus päätyvät kirjoihin saakka. Kirjoitaessamme hiljattain 1600-luvulle sijoittuvan merenkäyntiin liittyvän novellin, Musta Susi, tarkensimme samalla tietojamme sen ajan laivoista. Purjelaivojen aikakausi kesti useita satoja vuosia, mutta laivat eivät aina olleet samanlaisia. 1600-luvun laivassa ei esimerkiksi ollut ruoria eikä märssykoria – ne keksittiin vasta paljon myöhemmin. Ruorin kehitti tiettävästi Englannin laivasto, ja se on todennäköisesti tullut käyttöön vasta 1703 tai vähän tätä ennen (lähde). Sitä ennen 1500- ja 1600-luvuilla laivaa ohjattiin käyttäen whipstaffia, jota päädyimme kutsumaan ohjaussauvaksi, vaikka näin jälkeenpäin olemmekin pohtineet, olisiko suomenkielen sana ’vipstaaki’ alkujaan merenkäyntiin liittynyt lainasana. Tätä aiemmin (ja vielä tänäkin päivänä pienempiä aluksia ja veneitä) ohjattiin suoraan pinnalla, eli peräsinkammella. Märssykori puolestaan kehitettiin vasta vuosisata ruoria myöhemmin, vuonna 1807. Jälkimmäisen keksijäkin tunnetaan: arktisten alueiden tutkimusmatkailija William Scoresby, Sr. (lähde).

Tällaisissa tutkimissamme asioissa huomaamme luonnollisesti virheitä muiden kirjoittamissa teksteissä – mutta samalla tavalla joku varmasti löytää virheitä meidän teksteistämme sellaisissa aihealueissa, joissa meidän tiedoissamme on aukkoja. Virheistä ei näin ollen koskaan pääse täysin eroon, ja kirjailijan onkin jossakin vaiheessa päätettävä, että tietää asiasta kylliksi luodakseen uskottavan ajankuvan.

Historiallisen fiktion kompromisseja, osa 1

Historiallisen fiktion kirjoittaminen on aina kompromissi historiallisen faktan ja tarinan vaatimusten välillä. Lopulliseen romaaniin päätyneille asiavirheille on monia selityksiä, joista tärkein lienee se, että kertomusta muokatessa kirjailijan päähuomio kohdistuu tarinan suuriin linjoihin sekä oikeinkirjoitukseen ja kerronnan sujuvuuteen. Usein pienimmät yksityiskohdat pistävät silmään vasta viimeisillä lukukierroksilla – ja sitten onkin hieman noloa kiusata taittajaa viimehetken muutoksilla.

Ajatusvirheistä johtuvia erheitä löytyy nykyaikaankin sijoittuvista romaaneista, mutta historialliseen fiktioon liittyy muitakin kummastusta aiheuttavia tekijöitä – myös virheiksi tulkittavia – joista muutamasta kerromme seuraavassa.

Terminologia

Esineille ja asioille on eri aikoina ollut käytössä erilaisia nimiä. Monien sanojen merkitys on ajan kuluessa muuttunut, ja jotkut vanhemmat termit kertovat nykylukijalle vähemmän kuin myöhemmin kehitetyt. Tällaisia ongelmia kohtasimme esimerkiksi vaatteiden ja varusteiden kanssa. Päädyimme käyttämään tarinassamme termejä kuten doublet ja gorgetti, vaikka emme niitä aiemmasta suomenkielisestä kirjallisuudesta juuri löytäneetkään. Välillä vaikuttaa jopa siltä, että vanhemmissa suomalaisissa kirjoituksissa lähes jokainen yläruumista verhoava vaatekappale, viittaa tai takkia lukuunottamatta, on saanut nimekseen nuttu. Moderni historiallisen fiktion kirjoittaja haluaa kuitenkin antaa tarkemman ja monipuolisemman kuvan menneiden aikojen pukeutumistyyleistä ja joutuu siksi tekemään valintoja käyttämiensä termien suhteen.

Sama koskee myös niinkin yksinkertaisia asioita kuin miekkoja. Aikalaiset kutsuivat teräviä kapineitaan lähinnä miekoiksi, mutta nykytutkijat katsovat tietenkin kokonaisuutta ja haluavat kategorisoida eri aikoina käytettyjä aseita antamalla niille erilaisia nimiä. Historiallisen fiktionkin kirjoittaja saattaa haluta ilmaista, että miekkoja on tarinassa käytössä erilaisia. Siksi käytimme termiä rapiiri kuvaamaan 1500-luvulle ja 1600-luvun alulle tyypillistä miekkaa, joka soveltui sekä pistoon että viiltoon. Vaikeampi on keksiä sanaa kuvailemaan romaanimme tapahtuma-aikaan kaupungeissa yleistynyttä ns. transitional-rapiiria, joka oli kapeateräisempi kuin esim. Pappenheim-rapiiri ja tarkoitettu erityisesti pistoaseeksi. Samoin hukari viittaa 1600-luvun maailmassa lyhyeen suoraan miekkaan, vaikka noin sata vuotta myöhemmin samaa termiä käytetään esim. klassisesta merirosvojen suosimasta lyhyestä käyrästä miekasta.

Nimien kirjoitusasu

Terminologiaa läheltä liippaavat erisnimet. Kylien ja kaupunkien nimet esiintyvät monissa lähteissä siinä kirjoitusasussa, jonka kirjoittaja on niille kuulemansa mukaan päätellyt. Esimerkiksi Demministä näkee mitä mielikuvituksellisimpia kirjoitustapoja: Damin (Walter Harte) ja Dameine (James Grant).

Henkilöiden nimetkin kirjoitettiin usein monella eri tavalla. Esimerkiksi Lennart Torstenssonina tunnettu Ruotsin kenraali ja marsalkka käytti nimestään kirjoitusasua Linnardt Torstenson. Kustaa II Aadolf tunnettiin tietenkin ruotsalaisella nimellään Gustav II Adolf mutta kansainvälisissä yhteyksissä latinalaistetulla nimellään Gustavus Adolphus. Tätäkin erikoisempi tapaus nykykirjoittajan näkökulmasta on Kustaa Vaasa, joka sai Vaasa-nimen vasta paljon myöhemmin ja tunnettiin aikalaistensa keskuudessa sekä vielä 1600-luvulla nimellä Kustaa Eerikinpoika (Gustav Eriksson). Nykylukijalle nimi Kustaa Vaasa on toki paljon tunnistettavampi ja siksi fiktion kirjoittajalle selkeä valinta.

Toinen kompromisseja vaativa esimerkki ovat ranskankieliset nimet. Esimerkiksi Alexandre Dumas’n käyttämä nimi d’Artagnan on tietyssä mielessä virheellinen. 1600-luvun käytännön mukaan nimi olisi pitänyt yksinään kirjoittaa Artagnan, mutta koko nimeä tai muuta puhuttelua käytettäessä d’Artagnan. Esimerkiksi Monsieur d’Artagnan ja Charles de Castelmore d’Artagnan, mutta muulloin ”Artagnan väisti piston ja veti esiin miekkansa” (lähde). Tällöin käyttö olisi yhdenmukaista sellaisten sukunimien kohdalla, joissa de-partikkeli ei ole liitetty suoraan nimeen (esimerkiksi Charles-César de Rochefort). Nykylukijalle – myös ranskaa osaavalle – tällainen vaihteleva käytäntö saattaisi kuitenkin aiheuttaa päänvaivaa ja siksi kirjoitimme d’Albertin nimen aina de-alkuliitteellä.

Rakuunoiden joulu 1630

Lataa tarina e-lukimellesi: azw3 epub

Näin joulun alla ja talvisessa tihkusateessa ajatuksemme kääntyivät tuon tuosta siihen, kuinka Kustaa II Aadolf ja varsinkin Kuninkaan rakuunat -sarjamme henkilöhahmot viettivät joulua liityttyään mukaan Kolmikymmenvuotiseen sotaan. Vai pääsivätkö he koko juhlaa viettämään?

Joulua vietettiin 1600-luvulla erilailla kuin nykyään, vaikkakin Birger Jaarlin 1200-luvulla kehittämä ajatus joulurauhasta oli jo vahvasti osa Ruotsin perinteitä. Esimerkiksi Turussa on julistettu joulurauha aina 1320-luvulta lähtien. Joulun juhlinta oli kuitenkin 1500-luvun aikana käynyt läpi monia muutoksia uskonpuhdistuksen myötä, ja kesti aikansa, ennen kuin uusia ajatuksia hyväksyttiin osaksi perinteitä – jos niitä koskaan edes hyväksyttiin.

Germaanisessa perinteessä joululla (yule) on pitkä historia, eikä sillä suureksi osaksi ole mitään tekemistä kristinuskon kanssa. Siksi monet uskonpuhdistajat 1500-luvulla katsoivat tarpeelliseksi kieltää koko juhlan. He halusivat palauttaa kristinuskon juurilleen ja säilyttää vain Raamatussa erikseen nimetyt ja määrätyt juhlat sekä palvonnan muodot. Käytännössä tämä olisi tarkoittanut pelkästään viikoittaista sunnuntain pyhittämistä, ja kaikki muut juhlat olisi todettu pakanallisiksi. Manner-Euroopassa kalvinismin isällä, Jean Calvinilla, oli aiheesta ankarimmat mielipiteet, mutta hänkään ei sentään kieltänyt joulua kaikilta seuraajiltaan (vaikka Sveitsin kalvinistit niin tekivätkin).

Skotlannissa joulunvietto kiellettiin kokonaan vuonna 1560 John Knoxin vaikutuksesta. Erilaisista juhlimisen muodoista, kuten tanssimisesta ja joululaulujen laulamisesta, asetettiin rangaistuksia. Englannin Cromwellin johtama puritaaninen parlamentti kielsi joulun ja muut pakanalliset juhlat 1642. Massachusetts Bayn siirtokunnassa uuteen maailmaan muuttaneet puritaanit kielsivät joulun – ja pääsiäisen sekä muut epäkristilliset juhlat – vuonna 1659. Erilaisia kieltoja asetettiin ympäri Yhdysvaltoja seuraavien kahdensadan vuoden ajan, kunnes joulusta kuitenkin tuli kansallinen juhla vuonna 1870. Englannissa päästiin taas joulunviettoon monarkkian palattua 1650-luvun loppupuolella. Skotlantiin joulu palasi vasta 1958.

Suurimmassa osassa Eurooppaa kuitenkin ymmärrettiin, ettei kansa suostuisi elämään ilman perinteisiä juhliaan – ja Martti Luther pitkälti muodosti joulusta sellaisen kuin se suurelta osin nykyään on. Hän siirsi lahjojen jaon katoliselta pyhän Nikolauksen päivältä (6.12.) jouluaattoon 24.12. ja keksi lahjojen jakajaksi hahmon nimeltä Christkind, jonka piti esittää Jeesuksen reinkarnaatiota lapsen hahmossa. Tarkoitus oli viedä huomiota katolisilta pyhimyksiltä, mutta Christkind omaksuttiin pian katoliseen perinteeseen ja liitettiin pyhän Nikolauksen rinnalle lahjojen jakajaksi. Muita Lutherin ja hänen aikalaistensa kehittämiä jouluperinteitä ovat joulukuusi (vaikkakin puihin ja oksiin liittyvillä perinteillä on niilläkin pitkä historia), joulumarkkinat ja joulupäivän aamuun kuuluva vigilia eli jumalanpalvelus.

Alussa esitettyyn kysymykseen palataksemme – entä kirjasarjamme sankarit? Miten he viettivät ensimmäistä jouluaan sodassa Pyhää saksalais-roomalaista keisarikuntaa vastaan? Kuinka kuninkaan armeija selviytyi pakkasissa, joista lähteet kertovat (pakkasten sanotaan alkaneen jo lokakuussa)? Näistä pohdinnoista syntyi  pieni tunnelmapala nimeltä Rakuunoiden joulu 1630, jossa hahmomme astuvat jälleen historiallisten tapahtumien lomaan. Kertomus sijoittuu aikaan noin kahta kuukautta ennen Kuninkaan rakuunat: Upseerin miekka -teoksen alkua.

Jos et vielä ole lukenut kertomusta Upseerin miekassakin esiintyvien sankareidemme joulunajasta, löydät sen ylävalikon Kuninkaan rakuunat -otsikon alta tai klikkaamalla artikkelin alussa oikealla puolella olevaa kansikuvaa.

« Older posts

© 2019 Susimetsä
Title image: Carl Wahlbom / Nationalmuseum | Source: Wikipedia

Theme by Anders NorenUp ↑