Ulla ja Marko

Tekijä: Marko Susimetsä (Page 3 of 8)

Swashbuckler, cape et epée vai viitta ja miekka?

Maurice Leloirin kuvitusta, Kolme muskettisoturia

Tomasin sydän hakkasi. Pakenisiko mies? Jos pakenisi, ryntäisikö hän pelkurin perään? Olisiko hänestä pistämään säilällään selkään?

”Paljasta miekkasi ja käy taistoon, petturi!” Hän repäisi rapiirinsa huotrasta. Se ponkaisi hänen käteensä verenjanoisena, innosta väristen.

Mies kääntyi hitaasti. Käsi oli ampaissut miekan kahvalle heti Tomasin huutaessa, mutta ase lepäsi yhä huotrassaan. Pilvi lipui kuun eteen, eikä Tomas erottanut miehen kasvoja hatun lierin alta. Tämä tuntui tuijottavan häntä mutta ei sanonut mitään.

kuriirin viitta (Kuninkaan Rakuunat II)

Kolme muskettisoturia, Cyrano de Bergerac, Scaramouche, Kapteeni Alatriste tai Kuninkaan rakuunat. Erilaisia kirjoja, joiden määrittely tiettyyn genreen ei ole aivan yksinkertaista. Englanniksi tällaisten seikkailullisten historiallisten tarinoiden genrestä käytetään termiä swashbuckler. Termi muodostuu sanoista swash (~swagger), joka viittaa rehvastelevaan kävelytyyliin, ja buckler, joka oli miekkamiesten usein kantama hyvin pieni kilpi. Vaikka swashbucklerit sijoittuvat historiallisesti yleensä renessassiin tai ns. cavalier-aikakaudelle (1600-luvun alkupuoli), genreen kuuluvat myös Robin Hood, Zorro, Punainen neilikka sekä lukuisat merirosvotarinat.

1400-1700-luvuille ajoittuu myös Ranskassa 1800-luvun alkupuolella syntynyt genre, joka tunnetaan termillä cape et epée, eli viitta ja miekka. Se keskittyy seikkailullisuuteen ja jännittäviin juonenkäänteisiin, joissa miekkailu ja kaksintaistelut ovat keskeisessä roolissa.

Cape et epée -tarinoiden keskeisiä elementtejä ovat sen nimen mukaisesti viitta ja miekka. Rapiiri oli tuolloin herrasmiehen ase, ja se vedettiin esiin pienimmästäkin ärsykkeestä. Viitta puolestaan, oli se sitten Kuninkaan musketöörin tai sotilaan kasukka (casaque, tabardi) tai keikareiden suosima toisen olan yli roikkuva lyhyt viitta (le manteau à la Balagnic), oli välttämätön osa itseään kunnioittavan miekkamiehen asua. Toki viittaa saattoi käyttää myös rapiirin rinnalla toisessa kädessä häiritsemään vihollista ja sitomaan tämän asetta.

Cape et epée on kuitenkin genreä vanhempi termi. Pariisissa sijainnut Le Monde de D’Artagnan -museo kirjoitti taannoin verkkosivullaan löytäneensä ilmaisun vuoden 1694 sanakirjasta, Dictionnaire de l’Académie française. Koska sanakirja löytyy verkosta, tarkistaminen oli helppoa:

Sanomme kuvaannollisesti hyvästä perheestä tulevasta, rahattomasta, toisena syntyneestä pojasta, että hänellä on vain miekkansa ja viittansa.

Termi esiintyy myös Gatien de Courtilz de Sandrasin vuonna 1700 julkaistussa Mémoires de M. d’Artagnan -teoksessa, jonka englanninkielisessä käännöksessä sillä kuvataan tuota ubiikkia sankaria: ”Gascon who possessed but a cloak and sword.”

1800-luvulla kirjoitetuissa miekka ja viitta -genren tarinoissa olikin usein pääosassa köyhtyneen aristokraattisen suvun toinen poika (cadet), joka ei perinyt suvun vähäistäkään omaisuutta. Tällaisen nuorukaisen ainoa mahdollisuus oli lähteä etsimään onneaan. Monen – kuten nuoren Charles d’Artagnanin Kolmessa muskettisoturissa – tie vei Pariisiin ja sotilasuralle.

Tämän genren rajoja hämärtää kuitenkin miltei vastaava termi, joka löytyy espanjan kielestä: capa y espada. Vaikka termiä käytetään vastaavassa merkityksessä (novela de capa y espada) kuin yllämainittua ranskankielistä, on sillä kuitenkin myös toinen käyttötapa: comedia de capa y espada. Tieteen termipankki poimii määrityksensä juuri tästä jälkimmäisestä perinteestä. Se kuvaa capa y espadaa melodramaattiseksi komediatyypiksi, joka oli suosittu 1500- ja 1600-luvuilla, ja jossa korostuivat erityisesti hovitavat ja valeasut sekä romanttiset juonet, joiden tielle asetetaan monta estettä ja väärinkäsitystä. Tästä määritelmästä sama lähde johtaa myös suomenkielisen ”viitta ja miekka” -termin, mikä aiheuttaa hieman harmia meille, jotka etsimme sopivaa suomenkielistä termiä cape et epée -genrelle.

Huolimatta swashbuckler, cape et epée, capa y espada (ja viitta ja miekka) -genrejen vivahde-eroista, on genren kuuluisin teos kieltämättä Alexandre Dumas’n Kolme muskettisoturia vuodelta 1844. Se määritti genren monessa mielessä, vaikka ei ollutkaan ensimmäinen genreen laskettu tarina. Muut tämän artikkelin alussa luetelluista teoksista ovat paljosta velkaa Dumas’n klassikolle.

Yllämainitusta genrejen erilaisista määritelmistä johtuen on joissain lähteissä Théopile Gautierin romaani Mademoiselle de Maupin (1835) laskettu myös mukaan Cape et epée -genreen. Tämä varhainen teos on mielenkiintoinen erityisesti siksi, että pääosassa on oikeasti elänyt nainen, joka tunnettiin miekkailutaidostaan ja siitä, että hän pukeutui usein mieheksi. Gautierin teos vastaa kuitenkin sisällöltään enemmän espanjalaista comedia-perinnettä, sillä keskushenkilön todellisesta historiasta viis veisaavassa tarinassa on vain yksi kaksintaistelu – tosin sitäkin enemmän romanttista haikailua ja valeasuista johtuvia sekaannuksia. Kirja joutui aikoinaan jopa kiellettyjen kirjojen listalle, kuvataanhan siinä samaa sukupuolta olevien rakkautta. Toinen Gautierin elämään jääneistä tarinoista on Captain Fracasse (1863), josta on muskettisotureiden tapaan tehty useita elokuvasovituksia.

Myös Albert de Vignyn Cinq Mars vuodelta 1826 ansaitsee maininnan tässä yhteydessä. De Vignyä on kehuttu jopa Victor Hugoa merkittävämmäksi 1800-luvun ranskalaiseksi kirjailijaksi ja hänen Cinq Mars -teoksensa mainitaan usein ensimmäiseksi ranskalaiseksi historialliseksi seikkailukirjaksi. Cinq Mars kuvaa viimeistä kardinaali Richelieuta vastaan suunniteltua salaliittoa, jonka keskiössä oli nuori aristokraatti, kuningas Louis XIII:n suosikki, Cinq Mars. Teos on erittäin uskollinen kuvaamalleen aikakaudelle – ja poikkeaa tässä esimerkiksi Dumas’n teoksista – vaikka kirjailija rakentaakin kardinaali Richelieusta miltei koomisen pahan hahmon ja nuoresta Cinq Marsista aristokraattisten sukujen oikeuksien puolesta taistelevan sankarin, joka on valmis uhraamaan kaiken rakkauden vuoksi. Seikkailun lomassa esitetään kuitenkin elävä ja vaikuttava kuva 1630-1640 -lukujen Ranskasta ja Pariisista.

Maurice Leloirin kuvitusta, Kolme muskettisoturia

Cape et epée -genre ei ole koskaan kuollut kokonaan, mutta se on kieltämättä jäänyt monien muiden seikkailullisten genrejen, kuten fantasian ja sci-fin, varjoon. Samalla genre on ehtinyt myös muuttua, ja historiallinen tarkkuus on noussut tärkeämmäksi tekijäksi kuin monissa lajityypin varhaisemmissa edustajissa. Myös uusia sävyjä esiintyy: esimerkiksi Arturo Pérez-Reverten Kapteeni Alatriste -kirjat sijoittuvat 1620-luvulle, ja vaikka ne ovat seikkailullisia tarinoita, on niissä vahvasti mukana myös melankolisuus liittyen Espanjan kadonneeseen loistoon ja viimeisten urhoollisten sankareiden aikaan.

Kuninkaan rakuunat -sarjassamme on myös hieman perinteisestä poikkeava ote: nuoren rahattoman aristokraatin sijaan tarinaa kuljettaa joukko henkilöhahmoja, joiden silmien kautta näemme ja koemme historiallisia tapahtumia ympäri Eurooppaa. Toki heidän joukossaan on seikkailunnälkäinen, onneaan etsivä nuorukainen nimeltä Tomas, ja sankarimme kantavat miekkoja, käyvät kaksintaisteluita – eikä vakoilulta, salajuonilta, valeasuilta tai rakkausseikkailuiltakaan säästytä.

Salamurhaajan merkki arvioitu Seurassa

Seura-lehden viikon 24 numerossa ilmestyi Viikon kirja -palstalla arvio Kuninkaan rakuunoiden kolmannesta seikkailusta. Mainion arvion lopputulos oli 5 tähteä ja siinä todettiin mm.

Huolellisesti tehty sarja on
Ruotsi-Suomen suurvalta-ajan
romantiikasta pitäville parasta
mahdollista kesäiltalukemista.

Olemme arviosta kerrassaan mielissämme varsinkin, kun itsekin vietämme kesäiltoja kirjoittaen ja keskustellen rakuunoidemme seikkailuiden jatkosta!

Magdeburg 20. toukokuuta 1631

Aiempi versio tästä artikkelista on julkaistu 20.5.2019

”Hyökkäykseen!” Von Falkenbergin komppania ei pysähtynyt lataamaan muskettejaan uudelleen. Miekoin, kirvein ja piikein aseistettuina he vyöryivät muurien sisäpuolelle tunkeutuneiden vihollisten päälle.

Joukot tapasivat toisensa. Ilmoille kajahti rysähdys, jonka Josef usein kuuli korvissaan niin unissaan kuin valveillakin. Mikään maailmassa ei päästänyt niin kammottavaa ääntä kuin pirstoutuvat haarniskat, katkeilevat luut ja lihaa murjovat aseet.

Kuninkaan rakuunat – Kuriirin viitta

Toukokuun 20. päivä on jäänyt historian lehdille monista syistä. Tuona päivänä vuonna 1607 Shakespearen sonetit julkaistiin Lontoossa, Napoleon Bonaparte kukisti Venäjän ja Preussin yhdistetyt voimat Bautzenissa vuonna 1813 ja Krakatoan tulivuoren purkaus alkoi vuonna 1883 johtaen lopulta yli 36000 ihmisen kuolemaan. Kyseiselle päivämäärälle osuu myös merkittävä käännekohta 1600-luvulla käydyssä 30-vuotisessa sodassa.

Magdeburgin piiritys (Wikipedia, Public Domain)

Kuninkaan rakuunat -sarjan toisessa osassa, Kuriirin viitassa, tutut sankarimme kapteeni Svärd, korpraali Rapir ja ruotumestari Hammar on lähetetty vihollisen piirittämään Magdeburgiin toimittamaan viesti kaupungin puolustuksesta vastaavalle eversti Falkenbergille. Viestissä kuningas Kustaa II Aadolf lupaa tuoda joukkonsa kaupungin tueksi kahden kuukauden kuluessa. Rakuunat saapuvat Magdeburgiin huhtikuun 1631 loppupuolella ja jäävät puolustajien tueksi, kunnes piiritys päättyy 20. toukokuuta 1631. Ennen kuin kuvaamme piirityksen loppua, meidän täytyy palata ajassa hieman taaksepäin nähdäksemme, mitä kaupungissa oli aiemmin tapahtunut.

Ruotsiin paennut luterilainen hallinnoija Christian Wilhelm oli vuonna 1630 palannut salaa Magdeburgiin ja antanut kaupunkilaisille lupauksen Ruotsin suojeluksesta. Lupauksen – sekä hallinnoijan mukanaan tuomien 100 000 taalerin – rohkaisemana Magdeburg julistautui kannattamaan Kustaa II Aadolfia tämän rantautuessa joukkoineen Pommeriin. Christian Wilhelm toimi kuitenkin liian pikaisesti: Pommerista katsottuna Magdeburg sijaitsi Brandenburgin ruhtinaskunnan toisella laidalla. Brandenburgin vaaliruhtinas Georg Wilhelm ei ollut valmis päättämään, kannattiko luterilaisia uskonveljiään vai keisari Ferdinand II:sta eikä hän täten antanut kuninkaalle lupaa marssia maidensa läpi. Ei, vaikka Kustaa II Aadolf oli hänen oman sisarensa puoliso ja Christian Wilhelm hänen setänsä. Magdeburg jäi siten kauas vihamielisten maiden taakse kenttämarsalkka Pappenheimin joukkojen armoille.

Christian Wilhelmin avuksi ja Magdeburgin puolustuksen komentajaksi Kustaa II Aadolf lähetti everstiluutnantti von Falkenbergin, joka oli vuonna 1615 saapunut Saksasta Ruotsin hoviin ja päässyt luotetun miehen asemaan kuninkaan palveluksessa. Von Falkenberg luotti mahdollisuuksiinsa nähdessään, että kaupunkia piirittävällä kenttämarsalkka Pappenheimilla oli komennossaan vain noin 6000 sotilasta. Falkenberg käytti talven kaupungin muurien ja puolustusrakennelmien kunnostamiseen, uudisti muurin koillisosan Neues Werkin ja rakensi Elben vastarannalle rantareittiä suojaavan linnoitusjärjestelmän ilman, että piirittäjät pystyivät häntä estämään. Hänellä oli kuitenkin yksi ongelma: kaupungin raati, johon kuului myös katolismielisiä, ei suostunut palkkaamaan uusia palkkasotilaita vaan uskoi kotejaan suojelevien kaupunkilaisten puolustavan kaupungin muureja parhaiten. Näin von Falkenbergilla oli vain noin 2500 sotilasta ja viisituhatta kaupunkilaista, joiden voimin kaupunkia oli puolustettava.

Pappenheim piiritti kaupunkia kuukausia, mutta Dodge (1895, s. 222-223) toteaa komentajan olleen kärsimätön mies, jolle tapahtumaköyhä piiritys ei lainkaan sopinut. Huhtikuun alussa keisarillisten joukkojen komentaja kreivi Tilly viimein myöntyi Pappenheimin lähettämiin pyyntöihin ja antoi luvan hyökätä kaupunkia vastaan. Pappenheim valtasi nopeasti Elben itärannan linnoitukset ja sulki siten reitin, jota pitkin Kustaa II Aadolfin armeijan oli tarkoitus tulla kaupungin tueksi.

Kuriirin viitassa kapteeni Josef Svärd miehineen pyrkii Magdeburgiin pian Pappenheimin vallattua linnoitukset. Josefin on keksittävä keino päästä piiritettyyn kaupunkiin toimittamaan kuninkaan toivoa herättävä viesti. Joitain päiviä tämän jälkeen kreivi Tilly itse saapuu paikalle joukkoineen. Pian Magdeburg on kokonaan vihollisen piirittämä.

Emme paljasta tässä päähenkilöiden kohtaloita, mutta mikäli lukija ei tunne Magdeburgin historiaa ja haluaa säilyttää jännityksen lukiessaan Kuriirin viittaa, suosittelemme lukemaan kirjan ennen kuin jatkaa tästä eteenpäin.

Tällä välin kuningas koetti taivutella lankonsa, vaaliruhtinas Georg Wilhelmin, antamaan tukensa Ruotsille ja päästämään armeijan marssimaan Magdeburgin tueksi. Neuvottelut kuitenkin venyivät, kuten Kuriirin viitassa ja sen jälkisanoissa kerromme, ja tilanne Magdeburgissa paheni päivä päivältä. Kuvaamme tapahtumia tarkemmin kirjassamme, mutta lopputulema oli, etteivät kaupungin puolustajat suostuneet antautumaan. Varhain aamulla toukokuun 20. päivä Tilly aloitti rynnäkön kaupungin muureille. Hyökkäyksen alkaessa hänen oma lähettinsä odotti yhä kaupungissa raadin viimeisten neuvotteluiden tulosta – joka olisi ollut myönteinen antautumiselle.

Kuriirin viitassa seuraamme taistelun tapahtumia sen käsityksen perusteella, joka meille on syntynyt useita lähteitä vertailemalla. Kroaattien hyökkäyksen kaupungin koillisosan kalastajakorttelin portista on maininnut mm. Wilson (2009, 469). Von Falkenbergin kuolema Neues Werkin taistelussa mainitaan useissa eri lähteissä, vaikka tarkat kuvaukset ovat harvassa. Pohjoisille muureille hyökännyt kapteeni Ackermann kertoo omissa muistelmissaan, miten hyökkääjiä oli komennettu sytyttämään taloja tuleen siinä toivossa, että kaupungin puolustajat lähtisivät pelastamaan kotejaan ja jättäisivät muurit (Wilson, 2010, s. 165-167). Puolustajat eivät kuitenkaan lähteneet muureilta, ja tuli levisi kaupungissa nopeasti. Kaupungin kaduilla tapahtuneista hirmutöistä on käytettävissä aikalaisten omia kertomuksia, mm. Friedrich Friesen muistelmat (Wilson, 2010, s. 157-164).

Magdeburgin tuhosta kirjoittaa Schiller (1897, s. 157-158) seuraavasti (oma käännöksemme): ”Humaanimpi komentaja olisi ehkä, joskin turhaan, kehottanut sotilaitaan antamaan armoa, mutta Tilly ei edes yrittänyt. Komentajien vaietessa pääsivät sotilaat päättämään kaupunkilaisten elämästä ja kuolemasta, ja he murtautuivat koteihin tyydyttämään brutaaleimpia mielihalujaan. Viattomien armonrukoukset saivat joitakin saksalaissyntyisiä valloittajia heltymään, mutta ne eivät pehmittäneet Pappenheimin vallonien julmia sydämiä. Raakuudet olivat päässeet tuskin alkuun, kun kaupungin loputkin portit avattiin ja ratsuväki kroaatteineen rynnisti asukkaiden kimppuun. Tämän jälkeen seurasi kauheuksia, joille historialla ei ole kieltä, runoudella ei kynää. Valloittajien raivoa ei pehmittänyt lapsen viattomuus tai vanhuksen heikkous; ei nuoruus, sukupuoli, asema tai kauneus. Naisia käytettiin hyväksi näiden aviomiesten sylissä, tyttäriä näiden vanhempien jaloissa, ja puolustuskyvytön sukupuoli menetti sekä hyveensä että henkensä. Mikään paikka, vaikka kuinka hyvin suojattu tai pyhä, ei suonut turvaa hyökkääjiltä. Eräästä kirkosta löydettiin viidenkymmenenkolmen naisen päättömät ruumiit. Kroaatit huvittelivat heittämällä pienokaisia liekkeihin, Pappenheimin vallonit lävistämällä sylilapsia.

On kuitenkin muistettava, että kauheuksienkin keskellä joidenkin sotilaiden sydämet heltyivät kaupunkilaisten hädän edessä. Friesen yllä mainituissa muistelmissa kerrotaan, kuinka eräs sotilas oli saattanut Friesen, hänen vanhempansa ja sisaruksensa pois kaupungista mökkiin, jonne oli majoittunut vaimonsa kanssa – ja sai läksytyksen vaimoltaan siitä, ettei sen parempaa saalista ollut löytänyt. Samoin joidenkin lähteiden mukaan Elben yli kuljetettiin kaupunkilaisia turvaan (vaikkakin ilmeisesti maksua vastaan). Ei ole tietoa siitä, miten moni pääsi tuhoa pakoon sotilaiden avulla, mutta arviot raakuuksien ja lähes koko kaupungin tuhonneen tulipalon uhreista ovat kolkkoja: ainakin 20 000 ihmistä sai surmansa. Joidenkin arvioiden mukaan määrä oli useita tuhansia suurempi.

Magdeburgin valtaus on verisin kaikista kolmikymmenvuotisen sodan taisteluista erityisesti siviiliväestön osalta. Sitä sekä Upseerin miekassa kuvattuja Neubrandenburgin ja Frankfurt-an-der-Oderin taisteluita on nimitetty sodan käännekohdaksi, sillä ne muuttivat sodan luonteen aiempaa huomattavasti raaemmaksi. Palkkasotilaista koostettuja armeijoita kohdeltiin yleensä tietyssä mielessä kunnioittavasti: antautuneet värvättiin usein oman armeijan vahvistukseksi tai ainakin päästettiin poistumaan, mikäli nämä laskivat aseensa ja vannoivat välttävänsä taistelukenttiä tietyn aikaa. Tillyn säälimätön hyökkäys Neubrandenburgissa, Ruotsin joukkojen kostotoimet Frankfurt-an-der-Oderissa ja erityisesti Tillyn armeijan raakuudet siviilejä kohtaan Magdeburgissa olivat jotain ennennäkemätöntä.

Rakuunat pokkarikansissa

Kevään ja Salamurhaajan merkin julkaisun lähestyessä kokevat myös Kuninkaan rakuunat -sarjan kaksi aiempaa osaa uuden tulemisen. Otavan Seven-sarjassa ilmestyvien pokkaripainosten tekijänkappaleet saapuivat meille juuri sopivasti viikonlopuksi, ja täytyy sanoa, että ne miellyttävät silmiämme kovasti! Alkuperäisten kovakantisten kappaleidenkin kansikuvat olivat komeat, mutta nyt kuvissa esiintyy hahmoja, joiden voi kuvitella seikkailevan myös kirjan kansien sisäpuolella.

« Older posts Newer posts »

© 2024 Susimetsä

Theme by Anders NorenUp ↑