Susimetsä

Ulla ja Marko

Author: Marko Susimetsä (page 1 of 3)

Haastattelu Kyrönmaassa ja Pohjankyrössä

Meitä haastateltiin Markon synnyinseudulla ilmestyvään Kyrönmaa-paikallislehteen Kuninkaan rakuunoiden, kirjoittamisen ja jouluistenkin aiheiden merkeissä. Paljastimme mm. suosikkihahmomme Kuninkaan rakuunoiden ensimmäisessä osassa sekä miten joulua vietetään Susimetsien perheessä: vaikka kirjoitamme toki joulunkin aikaan, irrottaudumme tietokoneistamme ainakin muutamaksi päiväksi rentoutuaksemme suklaan ja kirjojen parissa!

Juttu ilmestyi maanantaina 3.12. sekä Kyrönmaa- että Pohjankyrö-lehdessä. Koska juttu ilmestyi paperilehdissä, emme valitettavasti voi linkata siihen tässä. Se on toki löydettävissä esimerkiksi ePress-palvelun kautta, jota pääsee käyttämään yleisesti mm. kirjastojen tietokoneilla ja langattomissa verkoissa.

Kustaa II Aadolfin miekka

Kustaa II Aadolfilla oli luonnollisesti useita erilaisia miekkoja, mutta kenties kuuluisin niistä on rapiiri, joka hänellä oli mukanaan Lützenin taistelussa vuonna 1632. Miekka ei päätynyt vihollisen käsiin, kuten kuninkaan kylterille kävi, vaan se löytyi taistelun jälkeen maasta mutaan tallattuna. Nykyään miekka on esillä Tukholman Livrustkammarenissa.

Livrustkammarenin englanninkielisessä esineluettelossa miekkaa kuvataan seuraavasti: ”Sword, Germany, 1625-1630, signed Marson. Hilt of gold-plated steel. Knuckle-guard and S-shaped quillons. Outer openwork shell-guard. Straight double-edged blade. MARSO(N) stamped on the outside of the ricasso. Length: 1156 mm, length of blade: 929 mm, width of blade: 28 mm, weight: 1410 gr. This sword was used by Gustavus II Adolphus at Lützen.”

Rapiiri on siis tiettävästi valmistettu Saksassa vuosien 1625-1630 välillä, ja sen teräksinen kahvaosa on kullattu. Väistintanko on S-kirjaimen muotoinen ja väistinlevy upean koristeellinen. Toisin kuin Pappenheimer-rapiireissa, kuninkaan miekassa on vain yksi väistinlevy, miekan ulkosyrjällä. Painoltaan miekka on myös tyypillinen – itseasiassa jopa n. 20g painavampi kuin lähes vuosisata aiemmin valmistettu Kustaa Vaasan kuuluisa miekka, jonka mallin mukaan taottua miekkaa vapaaherra Ulvhufvud kantaa Kuninkaan rakuunoiden ensimmäisessä osassa (Upseerin miekka). 1600-luvulla käytettiin kevyempiäkin rapiireita, mutta ne olivat kaksintaisteluihin ja pistoihin keskittyviin miekkailutyyleihin tarkoitettuja ns. transitional rapiireita, painoltaan n. kilon tai alle – eikä niitä otettu mukaan taistelukentille.

Tyttökuningas-elokuvassa käytetty heikkolaatuinen kopio kuninkaan miekasta. (Kuva: Susimetsä)

Kuninkaan miekka on niin kaunis, että siitä olisi mukava saada nykyaikainen jäljennös omaan miekkakokoelmaamme. Valitettavasti markkinoilla on vain Hanwein heikkolaatuinen mukaelma, joka on n. puoli kiloa alkuperäistä kevyempi eikä muistuta kuninkaan miekkaa kuin etäisesti. Kyseistä miekkaa käytettiin myös vuonna 2015 valmistuneessa Tyttökuningas-elokuvassa, ja se oli esillä elokuvaan liittyvässä näyttelyssä Turun linnassa joitakin vuosia sitten.

Tarkkaavainen lukija on saattanut huomatakin, että kuninkaan komean miekan kuva päätyi Upseerin miekan kanteenkin!

Kirjailijahaastattelussa Kirsin kirjanurkassa

Kirsin kirjanurkka

Kirsin kirjanurkassa julkaistiin viikonloppuna hieno arvio esikoisromaanistamme Kuninkaan rakuunat – Upseerin miekka. Jakaessaan julkaisunsa Facebookissa Kirsi Hietanen totesi: ”Oivallista, kunnianhimoista viihdettä, jossa yksityiskohdat on hiottu kohdilleen ja historiallisia faktoja kunnioitetaan mutta mielikuvitus on päästetty valloilleen. Nautin kovasti!” Twitterissä hän kirjoitti: ”Upseerin miekan kaltaista hyvävetoista historiallista seikkailua ei ole kotimaisin voimin tehty aikoihin. Nuoruuden ahmintakokemukset palautuivat mieleen. Lämmin suositus!”

Arvion lisäksi Kirsi Hietanen otti yhteyttä meihin ja pyysi vastaukset muutamaan kiperään kysymykseen koskien mm. yhdessä kirjoittamista sekä Kuninkaan rakuunoiden taustoja ja tulevaisuutta. Lisäksi jaoimme muutaman lukuvinkin omien suosikkiemme pohjalta. Klikatkaa kuvaa ja käykää lukemassa!

Matkalla Olavinlinnan historiaan

Aron Klöfverblad ja Anna Rothovia tyttärensä Emerentian kanssa. (Kuva: Ossi Hiekkala)

Kirjoittaessamme esimerkiksi Kuninkaan rakuunoista annamme mielikuvituksemme liitää ja siirrymme sen mukana toisiin aikoihin ja paikkoihin. Joskus kuitenkin toivoisi, ettei kaikki olisi vain mielikuvitusta – että saisi omin käsin kosketella jotain sellaista mistä kirjoittaa tai elää itse keskellä 1600-luvun tapahtumia. Yksi tilaisuus eläytyä menneeseen aikaan sattui kohdallemme tasan neljä vuotta sitten, kun osallistuimme Olavinlinnan uuden näyttelyn rakentamisen yhteydessä tuotettuun videoproduktioon ja pääsimme hetkiseksi keskelle historian tapahtumia.

Video on katseltavissa Savonlinnassa, Olavinlinnan näyttelyn yhteydessä, mutta löytyy myös Youtubesta ja siten myös tämän tekstin lopusta. Lyhyessä elokuvassa matkataan linnan historiassa eri aikakausien kautta, ja meidän osuutemme sijoittuu vuodelle 1649, eli juuri 30-vuotisen sodan päättymisen jälkeiseen aikaan. Toimme kuvauksiin hieman omaa rekvisiittaamme, kuten Markon esittämän hahmon miekan, mutta pääasiassa asusteet ja tarvikkeet tulivat museolta. Marko astui linnanherra Aron Klöfverbladin ja Ulla puolestaan Anna Rothovian rooliin – ja pääsipä tyttäremme Varpukin esittämään yhtä linnanherran ja tämän vaimon lapsista, ajankohdan huomioon ottaen todennäköisimmin Emerentia Aronsdotter Klöfverskjöldiä, joka syntyi n. 1640. Klöfverblad perheineen asui linnassa 1640-luvun loppupuolella. Hänet aateloitiin 1653, jolloin hän sai nimekseen Klöfverskjöld. Hän osallistui Ruotsin valtakunnan parlamentin istuntoon 1660.

Videotuotannon yhteydessä Olavinlinnan näyttelyyn tuotettiin myös kuvitusta. Kuvittaja Ossi Hiekkala (archipictor.com) otti töitään varten referenssikuvitusta myös meistä, ja saimme siten muistoksi myös tämän artikkelin yhteydessä olevan perhepotretin.

 

 

Miksi rakuunat?

Kun aloimme suunnitella 30-vuotiseen sotaan sijoittuvaa romaania, emme heti alussa tienneet, että keskushahmot olisivat nimenomaan rakuunoita. Mielessämme kävivät luonnollisesti hakkapeliitat, nuo suomalaisille niin tutut ratsuväkisotilaat, joita maastamme lähti useistakin ratsutilapitäjistä kuningas Kustaa II Aadolfin armeijaan. Samoin mietimme muskettisotureita, joilla Alexandre Dumas’n Kolmen muskettisoturin ansiosta on romanttisten seikkailijoiden maine. Kun kuitenkin pohdimme tarkemmin sitä, millaisia tarinoita halusimme kertoa, olivat rakuunat lopulta paras vaihtoehto.

Muskettisoturit jouduimme hylkäämään heti alussa: Dumas’n kuuluisiksi tekemät hahmot kuuluivat erikoisyksikköön, Ranskan kuninkaan muskettisotureihin. Tällaisia yksiköitä ei Ruotsin armeijassa ollut, ja Ranskassakin tavalliset muskettisoturit olivat rivisotilaita, jotka kantoivat musketteja ja piikkejä ja taistelivat verisillä taistelukentillä kenties kaikkein haavoittuvimmassa roolissa. Heitä ei lähetetty erikoistehtäville, vaan he olivat sitä raadollisinta tykinruokaa, mitä kuvitella saattaa. Olisimme siis joutuneet seuraamaan hahmoja, jotka ovat osa suurempaa massaa ja joilla ei ollut omaa päätösvaltaa. Sama rajoitus koskee luonnollisesti myös hakkapeliittoja eli suomalaista kevyttä ratsuväkeä.

Rakuunat puolestaan soivat meille tietynlaisen vapauden tarinoiden suunnittelussa. 1600-luvun rakuunat olivat käytännössä ratsain kulkevia muskettisotureita. He eivät taistelleet satulassa vaan laskeutuivat ratsailta taistelua varten, ja heidät rinnastettiin jalkaväkeen. Grimmelshausenin Simplicissimuksessa kirjoitetaan, että ”maailmassa ei ole olentoa joka näyttää enemmän musketööriltä kuin rakuuna, ja kun rakuuna putoaa hevosensa selästä, jaloilleen nousee musketööri”. Heidät varustettiin yleensä huonommilla hevosilla kuin varsinaiset ratsujoukot, ja heidän tehtäviään olivat esim. tiedustelu, ruoan hankinta, siltojen rakentaminen tai tuhoaminen ja muut toimet, jotka edesauttoivat armeijan liikkumista.

Jo tuo perustehtäväkuvaus antaa mielikuvitukselle enemmän tilaa ja tarinoiden mahdollisuudet laajenevat. Tämän lisäksi meitä innosti se, että Saksan kampanjan alussa monet rakuunakomppaniat toimivat vielä ns. vapaakomppanoina, eli yksittäisen kapteenin palkkaamina palkkasoturikomppanioina. Nämä kapteenit vastasivat suoraan sille henkilölle, joka maksoi heidän palkkansa. Siten yksittäisen kapteenin päätösvalta oli suurempi kuin isommissa yksiköissä, joissa rykmentin päällystö teki tärkeimmät päätökset.

Puolan kampanjan aikana Ruotsin joukoissa oli puolen tusinaa rakuunakomppaniaa ja Saksan kampanjassa muutaman ensimmäisen kuukauden ajan vain yksi, kapteeni Daniel de St. Andrén komennossa. 1630-luvun alkupuolella Kustaa II Aadolf alkoi yhdistää vapaakomppanioita rykmenteiksi tavoitteenaan yksinkertaistaa komentoketjua, eli delegoida yksittäisten komppanioiden komento rykmenttien päällystölle. Vuoden 1630 lopussa muodostettiin Taubadelin rakuunarykmentti, ja vuoden 1631 lopulla erikokoisia rakuunarykmenttejä oli jo seitsemän.

Kuninkaan rakuunat -sarjan ensimmäisessä osassa, Upseerin miekassa, nämä rykmenttien muodostamiset ovatkin juuri käynnissä, mutta vapaaherra Ulvhufvudin vapaakomppania saa edelleen palvella suoraan kuningasta. Tämä avaa meille kirjoittajina ja tarinankertojina monia mahdollisuuksia päähenkilöidemme seikkailuiksi, mutta toki valintaan liittyy myös haasteita: Rakuunat ottivat harvoin osaa suuriin kenttätaisteluihin, eikä heitä nähty esimerkiksi Breitenfeldissa 1631 tai Lützenissa 1632. Mikäli kirjasarjallamme riittää lukijoita ja tarina jatkuu noihin taisteluihin saakka, on meidän keksittävä keino saada sankarimme mukaan ratkaiseviin taisteluihin.

Older posts

© 2018 Susimetsä
Title image: Carl Wahlbom / Nationalmuseum | Source: Wikipedia

Theme by Anders NorenUp ↑