Kuninkaan rakuunoiden kolmannen osan nimi ja kansikuvakin on nyt julkistettu! Sankarimme jatkavat vauhdikkaita seikkailujaan romaanissa nimeltä Salamurhaajan merkki.
Esittelyteksti kuvaa Salamurhaajan merkkiä näin:
Koe 1630-luvun Pariisin loisto ja löyhkä, seikkaile jo kadonneen Lontoon kaduilla! Seikkailusarja koukuttaa hovijuonitteluilla ja kielletyillä romansseilla.
Ruotsi-Suomen kuningas lähettää luotetuimmat rakuunansa Pariisiin jäljittämään petturia. Vänrikki Tomas Rapir janoaa paitsi kostoa myös kauppiaantyttären rakkautta.
Ranskan kuninkaan oikea käsi kardinaali Richelieu on selviytynyt täpärästi salamurhayrityksestä ja saa kuulla, että petturi oli yksi hänen omistaan. Voidakseen jatkaa vihollisensa ajojahtia Pariisissa rakuunoiden on lupauduttava Richelieun henkivartiokaartiin. Joutuvatko rakuunat lunastamaan lupauksen hengellään?
Pääsette siis seuraamaan Kuninkaan rakuunoiden uusia seikkailuja näillä näkymin toukokuussa. Tervetuloa mukaan!
Kun aikoinaan keksimme idean Kuninkaan rakuunat -sarjalle, vaikutti siltä, että 1600-luvulle ja etenkin kolmikymmenvuotisen sodan aikaan sijoittuvaa seikkailukirjallisuutta on Suomessa julkaistu melko vähän. Vuosien kuluessa olemme kuitenkin löytäneet ja ennättäneet tutustua joihinkin esimerkkeihin. Nyt päätimme esitellä Artturi Leinosen Hakkapeliitat, kolmeosaisen seikkailukirjojen sarjan, joka ilmestyi 1934.
Tarinassa seurataan suomalaisen hakkapeliittajoukon seikkailuja kolmikymmenvuotisessa sodassa. Päähenkilöitä ovat kurikkalainen Niisius, joka joutuu sotaan karkuriveljensä puolesta, ja Hannu Jänis, jonka rooli jää lähinnä koomiseksi kevennykseksi ja sankarin toveriksi. Sarjan ensimmäinen osa on varsin kevyttä, seikkailupitoista viihdettä. Tapahtumat etenevät vauhdilla, ja kirjassa ennätetään joihinkin Kuninkaan rakuunoistakin tuttuihin paikkoihin, kuten Frankfurt-an-der-Oderiin ja Magdeburgiin. Toinen osa on sävyltään vakavampi. Siinä pääsevät esille myös sodan ja aikakauden varjopuolet, kuten nälkä ja rutto. Kolmannessa osassa palataan Suomeen metsästämään karkureita ja kärsimään kurjuutta kovien verojen vuoksi.
Hakkapeliittojen kieli on varsin verevää. Välillä kirjailija heittäytyy lähes runolliseksi, etenkin suomalaista maisemaa ja luontoa kuvatessaan, eikä taistelukuvauksista puutu mahtipontisuutta:
Hauska tarina herätti meissä hilpeyttä ja jopa joitakin naurunpyrskähdyksiä. Huumori on pitkälti peräisin dialogista, henkilöhahmojen omalaatuisuudesta ja tietenkin suunnattomista sankariteoista, joihin etenkin juuri suomalaiset ylivertaisen rohkeutensa ja voimiensa vuoksi kykenevät. He kantavat kanuunoita! He kiskovat vihollissotilaat satulasta paljain käsin!
Tunteellinen lukija sai kyllä kyynelhelmenkin silmäänsä, sillä ei Hakkapeliitoissa sodan kauhuja ja raadollisuuksiakaan unohdeta. Kohdat, joissa esimerkiksi kuningas Kustaa II Aadolf pohtii, onko hänellä oikeutta komentaa miehiä marssimaan kuolemaansa, on kirjoitettu mietiskelevällä pikemmin kuin saarnaavalla otteella. Niistä muutoin kepeä seikkailu saa syvyyttä, mikä tasapainottaa kokonaisuutta.
Trilogian juonirakenne ei ole kovin selkeä, eikä siinä esiinny perinteisiä pahiksia. Jonkin verran huomasimme historiallisia epätarkkuuksia, esim. hakkapeliittoja nimitetään rakuunoiksi, vaikka kyseessä ovat erilaiset yksiköt: sana hakkapeliitta viittaa erityisesti suomalaisiin kevyen ratsuväen joukkoihin, kun taas rakuunat olivat ratsain kulkevia musketöörejä, jotka kuitenkin taistelivat jalkaisin. On toki muistettava, että Hakkapeliitat kirjoitettiin aikana, jona tiedonsaanti oli huomattavasti nykyistä hankalampaa.
Jos kävimmekin Hakkapeliittojen kimppuun nähdäksemme, kuinka muut ovat käsitelleet kolmikymmenvuotista sotaa seikkailutarinoissa, vei kertomus kuitenkin kohta meidät mukanaan. Se sisältää niin toimintaa kuin huumoriakin, verisiä taisteluja ja jopa ripauksen romantiikkaa.
Viimeisimmät kommentit