Susimetsä

Ulla ja Marko

Kuukausi: tammikuu 2019

Historiallisen fiktion kompromisseja, osa 2

Aiemmassa artikkelissamme (linkki) kerroimme historiallisen fiktion kirjoittamisen vaatimista kompromisseista ja siitä, mihin tasapainottelu historiallisen tarkkuuden ja tarinan vaatimusten välillä joskus johtaa. Tällä kerralla palaamme aiheeseen, mutta tarkastelemme sitä parista uudesta näkökulmasta.

Lähteiden kirjo

Historiallisen fiktion kirjoittajalle on tarjolla paljon erilaisia lähteitä, mutta jokaisen niistä on kirjoittanut ihminen. Kukin kirjoittaja on korostanut haluamiaan asioita ja näkökulmia, jolloin objektiivisen tiedon saanti siitä, mitä todella tapahtui, käy mahdottomaksi. Lopulta kirjoittaja joutuu tekemään kompromissin eri tietolähteiden pohjalta tai valitsemaan kertomuksen, joka sopii parhaiten yhteen oman tarinan tarpeiden kanssa.

Upseerin miekan jälkisanoissa tuomme esiin esimerkin tällaisesta liittyen Frankfurt-an-der-Oderin taistelua kuvanneisiin lähteisiin, mutta samanlaisia ristiriitoja liittyy lähes jokaiseen historialliseen tapahtumaan: yksi kirjoittaja kuvaa tapahtuman ylimalkaisesti ja antaa siitä täysin erilaisen kuvan kuin toinen, joka paneutuu yksityiskohtiin. Yksityiskohtiakin voi kuvata eri näkökulmista; yhdessä taistelun kuvauksessa korostuu yhden ihmisen sankariteko, toisessa painotetaan jotakin muuta tapahtumaa samalla taistelukentällä.

Aikalaiskuvauksissa erot tulkinnoista ja näkökulmista näkyvät kaikkein selkeimmin – ja palaamme aiheeseen Kuninkaan rakuunoiden toisen osan kohdalla – mutta myös suhteellisen uudet lähteet saattavat kuvata historiaa vähemmän objektiivisesti kuin voisi toivoa.

Tiedon määrä ja laatu

Luonnollisesti yksi tärkeimpiä virheiden lähteitä on tietämättömyys. Tarinan suunnittelun ja kirjoittamisen aikana tietenkin luetaan lähteitä, etsitään lisää tietoa ja tarkistetaan yksityiskohtia uudelleen ja uudelleen. Siitä huolimatta romaaniin saattaa lipsahtaa asiavirheitä, sillä aivan joka asiaa ei aina edes tajua tarkistaa eikä aivan kaikesta tahdo tietoa löytyä sinnikkäästä kaivamisesta huolimatta – ja silloin tällöin lähteetkin saattavat johtaa kirjailijaparan harhaan.

Hyvä esimerkki asiavirheestä löytyy vuoden 1631 kesän tapahtumien kuvauksesta Walter Harten teoksessa The History of the Life of Gustavus Adolphus, King of Sweden. Oheen liitetyssä kappaleessa Harte kertoo Kustaa II Aadolfin vaimon, kuningatar Maria Eleonooran, matkanneen Pommeriin kuninkaan kutsumana mukanaan vahvistusjoukkoja Ruotsin armeijalle. Tämä tieto löytyy muistakin lähteistä ja se voidaan lukea historialliseksi faktaksi. Tekstissä kerrotaan kuitenkin myös Vasa-laivan uppoamisesta Tukholman edustalle aivan kuin se olisi tapahtunut samana kesänä ja koskenut jopa kuningattaren mukana lähteneitä laivoja. Tosiasiassa Vasa-laiva upposi jo 1628, eikä tapahtuma liity lainkaan kuninkaan kampanjaan Saksassa, joka alkoi vasta 1630.

Nyt kun pääsimme näin näppärästi laivoihin, voimme kertoa myös niihin liittyvistä virheuskomuksista, jotka joskus päätyvät kirjoihin saakka. Kirjoitaessamme hiljattain 1600-luvulle sijoittuvan merenkäyntiin liittyvän novellin, Musta Susi, tarkensimme samalla tietojamme sen ajan laivoista. Purjelaivojen aikakausi kesti useita satoja vuosia, mutta laivat eivät aina olleet samanlaisia. 1600-luvun laivassa ei esimerkiksi ollut ruoria eikä märssykoria – ne keksittiin vasta paljon myöhemmin. Ruorin kehitti tiettävästi Englannin laivasto, ja se on todennäköisesti tullut käyttöön vasta 1703 tai vähän tätä ennen (lähde). Sitä ennen 1500- ja 1600-luvuilla laivaa ohjattiin käyttäen whipstaffia, jota päädyimme kutsumaan ohjaussauvaksi, vaikka näin jälkeenpäin olemmekin pohtineet, olisiko suomenkielen sana ’vipstaaki’ alkujaan merenkäyntiin liittynyt lainasana. Tätä aiemmin (ja vielä tänäkin päivänä pienempiä aluksia ja veneitä) ohjattiin suoraan pinnalla, eli peräsinkammella. Märssykori puolestaan kehitettiin vasta vuosisata ruoria myöhemmin, vuonna 1807. Jälkimmäisen keksijäkin tunnetaan: arktisten alueiden tutkimusmatkailija William Scoresby, Sr. (lähde).

Tällaisissa tutkimissamme asioissa huomaamme luonnollisesti virheitä muiden kirjoittamissa teksteissä – mutta samalla tavalla joku varmasti löytää virheitä meidän teksteistämme sellaisissa aihealueissa, joissa meidän tiedoissamme on aukkoja. Virheistä ei näin ollen koskaan pääse täysin eroon, ja kirjailijan onkin jossakin vaiheessa päätettävä, että tietää asiasta kylliksi luodakseen uskottavan ajankuvan.

Historiallisen fiktion kompromisseja, osa 1

Historiallisen fiktion kirjoittaminen on aina kompromissi historiallisen faktan ja tarinan vaatimusten välillä. Lopulliseen romaaniin päätyneille asiavirheille on monia selityksiä, joista tärkein lienee se, että kertomusta muokatessa kirjailijan päähuomio kohdistuu tarinan suuriin linjoihin sekä oikeinkirjoitukseen ja kerronnan sujuvuuteen. Usein pienimmät yksityiskohdat pistävät silmään vasta viimeisillä lukukierroksilla – ja sitten onkin hieman noloa kiusata taittajaa viimehetken muutoksilla.

Ajatusvirheistä johtuvia erheitä löytyy nykyaikaankin sijoittuvista romaaneista, mutta historialliseen fiktioon liittyy muitakin kummastusta aiheuttavia tekijöitä – myös virheiksi tulkittavia – joista muutamasta kerromme seuraavassa.

Terminologia

Esineille ja asioille on eri aikoina ollut käytössä erilaisia nimiä. Monien sanojen merkitys on ajan kuluessa muuttunut, ja jotkut vanhemmat termit kertovat nykylukijalle vähemmän kuin myöhemmin kehitetyt. Tällaisia ongelmia kohtasimme esimerkiksi vaatteiden ja varusteiden kanssa. Päädyimme käyttämään tarinassamme termejä kuten doublet ja gorgetti, vaikka emme niitä aiemmasta suomenkielisestä kirjallisuudesta juuri löytäneetkään. Välillä vaikuttaa jopa siltä, että vanhemmissa suomalaisissa kirjoituksissa lähes jokainen yläruumista verhoava vaatekappale, viittaa tai takkia lukuunottamatta, on saanut nimekseen nuttu. Moderni historiallisen fiktion kirjoittaja haluaa kuitenkin antaa tarkemman ja monipuolisemman kuvan menneiden aikojen pukeutumistyyleistä ja joutuu siksi tekemään valintoja käyttämiensä termien suhteen.

Sama koskee myös niinkin yksinkertaisia asioita kuin miekkoja. Aikalaiset kutsuivat teräviä kapineitaan lähinnä miekoiksi, mutta nykytutkijat katsovat tietenkin kokonaisuutta ja haluavat kategorisoida eri aikoina käytettyjä aseita antamalla niille erilaisia nimiä. Historiallisen fiktionkin kirjoittaja saattaa haluta ilmaista, että miekkoja on tarinassa käytössä erilaisia. Siksi käytimme termiä rapiiri kuvaamaan 1500-luvulle ja 1600-luvun alulle tyypillistä miekkaa, joka soveltui sekä pistoon että viiltoon. Vaikeampi on keksiä sanaa kuvailemaan romaanimme tapahtuma-aikaan kaupungeissa yleistynyttä ns. transitional-rapiiria, joka oli kapeateräisempi kuin esim. Pappenheim-rapiiri ja tarkoitettu erityisesti pistoaseeksi. Samoin hukari viittaa 1600-luvun maailmassa lyhyeen suoraan miekkaan, vaikka noin sata vuotta myöhemmin samaa termiä käytetään esim. klassisesta merirosvojen suosimasta lyhyestä käyrästä miekasta.

Nimien kirjoitusasu

Terminologiaa läheltä liippaavat erisnimet. Kylien ja kaupunkien nimet esiintyvät monissa lähteissä siinä kirjoitusasussa, jonka kirjoittaja on niille kuulemansa mukaan päätellyt. Esimerkiksi Demministä näkee mitä mielikuvituksellisimpia kirjoitustapoja: Damin (Walter Harte) ja Dameine (James Grant).

Henkilöiden nimetkin kirjoitettiin usein monella eri tavalla. Esimerkiksi Lennart Torstenssonina tunnettu Ruotsin kenraali ja marsalkka käytti nimestään kirjoitusasua Linnardt Torstenson. Kustaa II Aadolf tunnettiin tietenkin ruotsalaisella nimellään Gustav II Adolf mutta kansainvälisissä yhteyksissä latinalaistetulla nimellään Gustavus Adolphus. Tätäkin erikoisempi tapaus nykykirjoittajan näkökulmasta on Kustaa Vaasa, joka sai Vaasa-nimen vasta paljon myöhemmin ja tunnettiin aikalaistensa keskuudessa sekä vielä 1600-luvulla nimellä Kustaa Eerikinpoika (Gustav Eriksson). Nykylukijalle nimi Kustaa Vaasa on toki paljon tunnistettavampi ja siksi fiktion kirjoittajalle selkeä valinta.

Toinen kompromisseja vaativa esimerkki ovat ranskankieliset nimet. Esimerkiksi Alexandre Dumas’n käyttämä nimi d’Artagnan on tietyssä mielessä virheellinen. 1600-luvun käytännön mukaan nimi olisi pitänyt yksinään kirjoittaa Artagnan, mutta koko nimeä tai muuta puhuttelua käytettäessä d’Artagnan. Esimerkiksi Monsieur d’Artagnan ja Charles de Castelmore d’Artagnan, mutta muulloin ”Artagnan väisti piston ja veti esiin miekkansa” (lähde). Tällöin käyttö olisi yhdenmukaista sellaisten sukunimien kohdalla, joissa de-partikkeli ei ole liitetty suoraan nimeen (esimerkiksi Charles-César de Rochefort). Nykylukijalle – myös ranskaa osaavalle – tällainen vaihteleva käytäntö saattaisi kuitenkin aiheuttaa päänvaivaa ja siksi kirjoitimme d’Albertin nimen aina de-alkuliitteellä.

© 2019 Susimetsä
Title image: Carl Wahlbom / Nationalmuseum | Source: Wikipedia

Theme by Anders NorenUp ↑